"Niin -- -- --. Sanonpa Teille -- -- --, olin etelässä pari vuotta.
Ihmiset olivat siellä vilkkaampia ja aivan toisenlaisia kuin täällä.
Ilma ja maa ja kaikki oli siellä valoisampaa ja erilaista kuin täällä.
Ja kun nyt muistelen Teitä siltä ajalta, jolloin olitte Lofjordenissa
käymässä, tuntuu minusta, että Teidän pitäisi olla pappina juuri siellä
hiljaisessa laaksossa, joka pistää suoraan autioon tunturiseutuun... Ja
olen aina ajatellut, että Biettar Oulan pitäisi olla siellä
sanankuulijananne..."
"Sanoitte aina?"
"Niin", sanoi tyttö punastuen. "Milloin käytte pappilassa? Teitä
kaivattiin sinne... Mutta nyt pitää minun toki lähteä... Olen käynyt
joen ylävarrella katselemassa veden temmellystä. Kuinka tulvillaan
onkaan uoma!"
Hän jätti hyvästi ja läksi.
Jussa seisoi katsellen hänen jälkeensä.
Runsas elämän ilo uhkui hänen nuorekkaasta olennostaan.
Yhä seisoi Jussa siinä hehkuvin mielin keskellä kevään uhkuvaa
levottomuutta... "Ihmiset etelässä vilkkaampia ja eriluontoisia kuin
täällä!"
Vielä kerran tuli hän näkyviin -- kirkkomäellä; hänen hiuksensa saivat
auringon valossa kultahohteen. Kuinka ylväs ja suoraryhtinen hän
olikaan!... Ihmiset etelässä valkeaksi maalatuissa taloissaan ja
hyvinrakennetuissa palatseissaan, -- täällä sitävastoin synkissä
metsissä ja autioilla tunturimailla! -- Ihmiset etelässä pyrkivät valoa
kohti ja valtaavat maan ja ilman, mutta täällä paetaan pimeyteen ja
tuhoon...
Mutta Jussa oli nuori ja voimakas, ja hänen sieramensa laajenivat
virkistävän tuoreesta maan tuoksusta. Ilmassa oli auringon utua, ja
kaikkialta kuului kevätpurojen pauhinaa.
Kevät tulee kuin kuumehoureet varhaisena aamuhetkenä. Aurinko riisuu
maalta talvipuvun räikeässä törkeydessään, kuivaa kuumin sätein
jokaisen lumettoman pälven ja saa juurien mehun toimimaan roudasta
vapaassa mullassa. Se täyttää ilman juhlallisella usvalla ja saa
elolliset toivomaan ja pakostakin hurmaantumaan.
Jussa nousi törmälle ja meni koivikkoon. Siellä poimunahkainen
pitkäkarvainen vasikka puskuen tavoitteli suuhunsa silmuja ja hienoja
oksia. Syttyvää eläintoivoa kuvastui senkin suurista, raukeista
silmistä. Se heitti puremasta, katsoi kauvan usvaiseen ilmaan... Ja
sitten alkoi se kovasti ammua.
Pitkät tulvillaan olevat niittyojat virtasivat keltaisessa vaahdossa
joen hiekkarinnettä alas. Vähän väliä vyöryi kiiltäviä maanmöhkäleitä
mätkähdellen alas ja pani hiekansekaisen veden loiskahtelemaan jään
sinertävälle reunalle.
Valkoisia putouksia pilkisteli laaksojen rinnemetsistä, sillä
vuorokauden ensimäisestä tunnista viimeiseen saakka kylpi kenttien lumi
auringon helteessä ja suli vastustamattomana.
Metsämailla oli tukinveistäjiä. Päiväpaisteesta väräjävä kevätilma
kaikui kirveen helähdyksistä.