Jussa oli eilen tullut kotiaan.
Useita vuosia oli hän ollut poissa. Hän sanoi itseään nyt Juhaniksi,
mutta kotona ei kukaan saanut nimitetyksi häntä muuksi kuin Jussaksi.
Lopputaival -- Inarinjärveltä -- oli vienyt kerrassaan kahdeksan
päivää.
Keli oli nimittäin käynyt kehnoksi. Parin viimeisen penikulman matkalla
oli hänen väliin täytynyt siepata sukset olalleen.
Oltiin nimittäin toukokuun puolivälissä. Tänään oli hän rohjennut
lähteä kävelemään joen rannalle. Hänellä oli tympäisevä tunne, että hän
näytteli kovin vierasta osaa kotona. Kunpa ensimäiset päivät
kuluisivat...
Oli tuntunut kovin kiusalliselta esiintyä harvinaisuutena Helsingissä,
ja nyt häntä vaivasi liiallinen huomaavaisuus täällä kotona! Oli hiton
tukalaa olla välimuotona.
Ja jumaluusopin ylioppilas Juhani Jongu ei huomannutkaan ennen kuin oli
lausunut salaisen sadatuksen. Hän oli niin kiihtynyt, ettei edes
katunut syntiään.
Mutta hänen verensä joutui hillittömään liikkeeseen, kun hän äkkiä
huomasi herrasnaisen tulevan suoraan vastaansa. Samassa tunsi hän
tulijan.
Lapsuusajan kohtaukset johtuivat yht'äkkiä kummallisen rasittavina
hänen mieleensä...
Hänessä irtautui kaikki, ja hän solui mukana... Hän tähtäsi katseensa
neidin kengänkärkiin, jotka hapuilivat kuivahkoja paikkoja
likalätäkköjen välistä...
"Saanen tervehtiä Teitä, neiti Norum? -- Tuskin tunnette minua enää;
mutta minulla on kerran ollut kunnia puhutella Teitä." -- Tämän sanoi
hän suomeksi.
"Teitäkö en tuntisi!" huudahti toinen hilpeästi nauraen. "Minusta ei
ole ensinkään kohteliasta arvelunne, etten Teitä tuntisi."
"Ja te olette eksynyt tänne tunturimailmaan?"
"Ei, eksynyt en ollenkaan ole. Jo lapsena teki mieleni tänne. Muutamia
viikkoja sitte sain papinperheeltä kirjeen, jossa he pyysivät minua
käymään heillä. He ovat hyvin rakastettavia, maailman paraimpia
ihmisiä! Viihdyn täällä hyvin. Ilma on täällä herttaista, raikasta ja
keveää!... Papilla on kaksi lastakin, poika ja tyttö. Ne ovat kovin
miellyttäviä ja hauskoja! Täällä olen tullut kuin toiseksi ihmiseksi.
Eikö se näy päältäkin?" Hän nauroi. "Kaikkiapa sitä nyt minäkin
kysyn!... Niinkuin Te tietäisitte, minkälainen olen ollut!"
Hänen vilkkautensa oli hämmästyttävä ja vaikutti rauhoittavasti
Jussaan. Ja mihin oli joutunut hänen katseensa painostava voima?...
On kohtauksia, joita seuraa salattu juhla, ja juhlariemu kätkee
paljon...
"Minkätähden Te luette suomalaiseksi papiksi, hra Jongu?"
"Siihen en osaa oikein itsekään vastata."
"Mielestäni olisi Teidän pitänyt lukea norjalaiseksi papiksi... Mutta
jos Teistä tulee pappi naapuripitäjääseen Suomessa, tulen minäkin
kuuntelemaan saarnaanne."
"Lupaatteko sen! -- Silloin saarnaan minä ainoastaan Teille, yksinomaan
Teille!"
"Toivon, että Te silloin saarnaatte suomeksi, ettekä lapiksi!... Eikö
siellä naapuripitäjässä ole kivikirkko?"
"On."
"Hyvin kapeassa autioon tasankoon pistävässä laaksossa?"
"Niin juuri!"
"Ja laaksossa on tuskin ainoatakaan muuta elollista olentoa kuin
pappi?"
"Eipä juuri."
Neiti loi silmänsä alas. Hetken perästä nosti hän katseensa verkalleen
ja katsoi Jussaa silmiin. "Siellä lienee kummallista... Luuletteko
viihtyvänne siellä?"
"Se on sen ajan murhe! -- Vielä minusta ei ole tullut pappia."
"Sinne kuitenkin papiksi pääsette!"
Tytön katse synkistyi kuin pimenevä metsä.
Useimmat ihmiset pienenevät, kun ensimäisen juhlallisen vaikutuksen
loisto on sulautunut tuttavallisuuden yksinkertaisiin sävyihin. Mutta
Elnan silmissä oli juuri tuttavallinen sävy syvempi kuin kaikki
juhlaloiste...