Eräänä iltana tulee Nikko Nille kävellen alamaan päätietä alas, ylpeänä
ja hyvillään. Kuin vastatuuleen rynnistäen kulkee hän hiukan kumarassa
ja oikea olkapää koholla. Se johtuu siitä, että hänen molemmat kätensä
ovat toimessa; toisella taluttaa hän poromullia -- alamaassa ei vielä
ollut rekikeliä, -- ja toisella, oikealla, pitelee hän Aira Maritin
huivin liepukasta. Ja Aira Marit rimpuilee toisinaan miltei yhtä paljon
kuin mulli. Ovathan nuoret tytöt kainoja tai ainakin teeskentelevät
kainoutta. Mutta tällä kertaa ei Aira Marit tekeydy. Hän koettaa
hymyillä, mutta ei voi. Hän vain punehtuu ja ihan horjahtelee, sillä
hän on rasittunut miettiessään tulevaa asemaansa ja unelmoidessaan.
Hänen pienet, veltot aivonsa eivät ole tottuneet kauas tähtääviin
ajatuksiin, ja hänen sydämensä ennemmin löisi tasaisesti ja verkkaan.
Hänen muutoin herkät naurulihaksensa ovat nyt kuin lamauksissa. Sillä
hänen täytyy ajatella kohtapuoleen luopuvansa isästään ja äidistään ja
joutuvansa Nikko Nillen vaimoksi... Hän saa istua omassa teltassa,
ommella peskejä ja housuja sekä askartaa kaikenmoista muuta.
Ja nyt on enää tuskin sataa askelta Jongun taloon... Hyvä Jumala!
Siellä kohdellaan häntä kuin morsianta, jonka häät ovat lähellä. Tuo
tuntuu hänestä pyörryttävän juhlalliselta... Onpa toki hyvä, että on
näin pimeä.
He ovat juuri laskeutumaisillaan alas pienen mäen rinnettä, jonka alla
Jongun talo on, kun Nikko Nille pysähtyy äkkiä ja tempaa kultasensa
kiinni itseensä. Hän vapisee kuin haavan lehti, sillä hänestä tuntuu
kuin olisi hän ihan selvästi nähnyt akkansa haamun kulkevan valaistun
akkunan ohitse navettaa kohti.
"Mitä nyt?" tiedustaa Aira Marit, joka on vähällä kaatua seisoessaan
siinä väärine säärineen, jalkaterät sisäänpäin.
"Etkö sinä nähnyt häntä?"
He ovat hetken ääneti, hengittämättä.
"Tuolla se on!" kuiskaa Nikko Nille.
"Kah-h, voi taivas!" ähkäisee Aira Marit ja vaalenee kalman kalpeaksi.
He kohdistavat katseensa polkuun, joka johtaa kirkkomaalle; varmaankin
on haamu matkalla takaisin hautaan...
Ei -- siellä ei sitä näy...
Niin! Jumalan nimessä perille sittenkin! -- Kunpa vain pääsisivät
mahdollisimman joutuin livistämään tupaan.
Mutta äkkiä kuulevat he nuorukaisen honottavan äänen pihalta: "No,
mihin hornaan hän hävisi? Tuskin olemme saaneet tuon viipsinpuuresun
arkkuun, kun se jo hyppää ylös!"
Nuorukaisen vihanpurkaus sai nauramaan hänen ympärillään häärivän
joukon, jonka Nikko Nille ja Aira Marit näkivät hämärästi sen
seuratessa nuorukaista, kun tämä veti ruumisarkun muotoista laatikkoa
portaita kohti.
"Kolmatta kertaa hautaamme jo häntä", jatkoi nuorukainen. "Mutta
saatuamme hänet arkkuun, naulaamme me kannen kiinni kuusituumaisilla ja
luemme isä meidän seitsemän kertaa oikein päin ja yhtä monta kertaa
takaperosin. Ja rohkeimpana pitää, sinun, Erke mennä kirkkomaalle
kahdentoista tienoissa tänä yönä heittämään kolme kertaa yöpöllön
istumapuun juurelta ottamaasi lantaa hautaan ja sanomaan joka kerta:
'lepää rauhassa, vanha Saara, hu, hu, hu!'"
Ja nuorukainen leiskui kartanolla haeskellen vanhusta, joka oli niin
vastahakoinen kuolemaan. Hän oli tänään koilliskulmalla kuokkavieraana
syönyt oivan aterian porovarkaitten luona, ja sentähden oli hän noin
reippaana. Tuollaisten ateriain jälkeen tuli hän tavallisesti seudun
lounaispuolelle ja oli siellä vihoissaan porovarkaitten tappojuhlille,
joita he pitivät syksyöinä. Tämä viha johtui arvattavasti siitä, että
omatunto soimasi häntä väärin hankitun lihan syömisestä. Tänä iltana ei
hänellä kumminkaan ollut aikaa saarnata parannusta siitä.
"Lemmon nulikka!" kuului akka käheästi ja kiukkuisesti ärjäisevän
navetan luota. Hänen liialliset liikkeensä olivat ärsyttäneet pässin
hänen kimppuunsa.
Nuorukainen riensi paikalle ja pelasti hänet miehuullisesti pässin
hyökkäyksiltä.
"Kuule", huusi hän, "pässi pannaan kahdeksaksi päiväksi hautaasi
vartioimaan. No -- etkö lähde takaisin kirstuun, vai tahdotko ensin
hyvästellä Nikko Nilleä?"
Akka uhkaili nuorukaista kepillä. Häneltä oli visusti pidetty salassa,
että hänet oli huhuiltu kuolleeksi, ja hän lynkytti iloissaan Nikko
Nillen syliin ja sanoi mitä ystävällisimmin hymyillen: "Sinäkö siinä,
poikani?!... Hyvää päivää, hyvää päivää!"
Vaikka Nikko Nille nyt oli selvillä asiasta, ei hän kuitenkaan ollut
vieläkään tointunut mitä elävimmin nähdyn aaveen aiheuttamasta
säikähdyksestä; mutta hän ei voinut olla tarttumatta akkansa käteen.
Tämä tuntui ruumiin kädeltä, ja kylmä hiki nousi Nikko Nillen otsalle.
Aira Marit ei sitävastoin uskaltanut kätellä. Hän vapisi ja vaikerteli
epäröidessään mitä tehdä. Eräs luotettava nuori mies kietoi kätensä
hänen kaulaansa ja vakuutti, ettei akka ole ollut hengettömänä, vaan
oli tähän päivään asti ollut ihka elävänä. Vihdoin viimeinkin heitti
hän vaikertelemasta. Kuin itsestään läimähti äkkiä käsi suulle ja nauru
pyrskähteli ulos sieramista.
* * * * *
Paria viikkoa myöhemmin kertoi muuan kirkolla käynyt metsästäjä eräässä
tyhjässä paimenmajassa olostaan seuraavaa:
Muutamana iltana loikoessaan makuusijalla ja ollessaan juuri
uinahtamaisillaan -- jollei jo nukkunutkin -- kuuli hän ulkoa
pikkulapsen porua. Mökissä oli pilkkosen pimeä. Hän makaa kuunnellen ja
katselee ovea kohti. Siellä alkaa hohtaa pieni valopilkku; se suurenee
suurenemistaan ja saa lopuksi pienen lapsen muodon... Hän älyää
silloin, että se on lehtolapsi, salassa synnytetty; sellaistenhan
tiedetään haeskelevan äitiään ja tahtovan saada kristillisen kasteen ja
kristityn nimen, ennen kuin voivat uinua maan povessa rauhassa.
Hän panee kätensä ristiin ja sanoo: "Niilas olkoon nimesi. Niilas, minä
kastan sinut Isän, Pojan ja Pyhänhengen nimeen!" ja hän viskasi kolme
kupillista vettä sen päälle.
Ilmestys katosi ja pääsi autuaaseen lepoon.
Tästä sai alkunsa se huhu, että Aira Marit oli salassa synnyttänyt
lapsen. Ei hän ollut viimeksi käyskennellyt yksinään peskissään,
sanottiin. Mutta muuan viisas ja luotettava vaimo kykeni todistamaan,
että koko juttu oli ilkeätä keksintöä. Ja hän puhui totta. Aira Marit
ei ollut sellainen. Eikä Nikko Nillekään.