Hetkinen oli kulunut Nikko Nillen lähdöstä; oli jo hämärä.
Nuotio roihusi rätisten teltan vieressä. Litteälle kivelle levitettyjä
kenkäheiniä muokkasi äiti Biettar koivuisella kurikalla. Biettar Oula
oli koristelemassa poronsarvesta tehtyä lusikkaa. Hän piirteli siihen
veitsellä ristiin rastiin riimuja ja muita koristuksia. Elle asetteli
pehmitettyjä kenkäheinälyhteitä kiville kuivamaan.
Biettar Oulan tapansa mukaan tuolloin tällöin tähystellessä metsän
reunaa joka taholle, alkavat koirat haukkua. Hän toruu niitä. Metsästä
kuuluu kelottuneitten oksien ratinaa ja pudonneitten lehtien kahinaa.
Puitten välistä näkee Biettar Oula kolme miestä tulevan postitietä ja
kääntyvän nuotiota kohti. Nyt tunsi hän heistä kaksi postimiehiksi,
mutta kuka oli kolmas?
"Kah -- piru vieköön! -- Lassehan se on!" huudahti Aslak unohtaen
nimittää häntä Trondhjemin seminaarilaiseksi.
Lassella oli musta hattu -- ja hän oli kalpeakin kuin itse oppinein
hyväkäs. Hänellä oli vyökin, mutta se ei ollut lanteilla kuten
ihmisillä, joita epäillään pahantapaisiksi, vaan ylempänä kuin
hurskaalla saarnamiehellä. Tukka oli leikattu lyhyeksi, ja
tervehtiessään isäntäväkeä nosti hän hattuaan. Hän se nyt oli juuri
sellainen, jota Groobein olisi sanonut "yleväkäytöksiseksi ihmiseksi".
Lasse ei tietysti ollut tervetullut vieras Biettar Oulan eikä
muittenkaan mielestä. He eivät sitäpaitsi olleet tienneet häntä vielä
oikein odottaakaan. Biettar Oula oli kyllä kovistanut häneltä
juhlallisen valan, ettei hän koskaan ilmaisisi salaisuuttaan, mutta
sittenkin...
He olivat sentään osoittavinaan Lasselle kaikkea mahdollista huomiota.
Biettar Oula yritti kuitenkin puhella hänen kanssaan niin, etteivät
postimiehet huomaisi hänellä olevan mitään keskeneräistä Lassen kanssa:
hän tekeytyi nimittäin huvittavan ivalliseksi, mutta lausumansa sanat
kirvelivät kuitenkin häntä itseään eniten.
Lasse käytti usein norjalaisia sanoja ja käänteitä. Vankilassa oli hän
tehnyt monenlaista työtä. Hän oli valmistanut siellä "jakkaran" ja
"vasun", kutonut "verkon" sekä opetellut "kaunokirjoitusta".
Postimiehet päättivät yöpyä tänne, sillä täältä oli vielä kolme
penikulmaa joen rantaan metsäpirtille. Siellä oli heillä vene, jolla he
tavallisesti soutivat kylään.
Syödessään kertoivat postimiehet yhtä ja toista suuresta maailmasta.
"Vadsön vouti kuuluu olleen", kertoi toinen, "Hammerfestin voudin luona
keskustelemassa lakipykälästä, josta he olivat eri mieltä. Kiivaasti
siinä haasteltiin. He ovat kumpikin visuja pykälämiehiä. Vadsön vouti
heistä kumminkin kuuluu etevämpi olevan."
"Niin mutta hän ei ole mitään asianajaja Lundan rinnalla!" tuumi Aslak.
"Siinä sitä on viekas ja suuritietoinen mies! Ei vain taidakaan olla
yhtään sellaista pykälää, jota ei hän osaisi ulkoa, tarratakseen siihen
kiinni milloin sopii... Mutta osaapa hän ottaa maksuakin!"
Biettar Oula kertoi Nikko Nillen käyneen heillä ehtoopäivällä. Mutta
mitä hupaista postimiehet saattoivat nähdä siinä, että Nikko Nille
aikoi matkustaa kultasensa kanssa alamaahan, sitä eivät toiset kyenneet
käsittämään. Olihan Nikko Nilleen tosin alkanut tarttua jotakin
ehdottomasti naurettavaa, mutta sentäänkin... Ei suinkaan akka
kummitellut? -- No, eipä juuri muutoinkaan...
He puhelivat siinä kaikenlaista, mutta vaikenivat väliin ja tuijottivat
nuotioon, miettien puhelemaansa.
Punaiset liekit liehuivat nuoleskellen paksua savua, joka nousi
korkealle ja latvastaan tuon tuostakin laajeni syksyillan pimeää
pilvitaivastakin mustemmaksi savuröykkiöksi. Tuulenpuuska löi väliin
tulikielet sivulle leveiksi poimukkaiksi vaipoiksi, jotka miltei
samalla kohosivat ylös ohuiksi ja pitkiksi kieluiksi. Nämä vipajavina
ja kuin lentoon haluten irtautuivat, mutta sammuivat omaan kalvavaan
tulikiihkoonsa.
Nuotion pitkälti valaisemassa metsänreunassa ja metsässä kiilui
jäisellä lumella kosteita syyslehtiä.
Mentyään telttaan panivat he levolle nuotion ääreen poronnahoista ja
hoikista notkeista koivunoksista tehdylle leveälle vuoteelle.
Pimeys hiipi nuotion hiilustalle, joka vielä lennähytteli joitakuita
kuoleutuvia lehahduksia. Viimeinen punainen pilkku siirrähti
värähdellen ja hukkui pimeään.
Mutta kylmä puro solisi uikuttaen kuin sokea penikka pimeässä,
loppumattoman rauhattomana pulpattaen alhaalla uomassaan, joka hiipi
mutkitellen ja valonarkana pitkin laaksonseinämää alas.
Porot, jotka jo olivat varsin paksussa talvikarvassa, makasivat
pehmeällä sammalella. Paimenet nukkuivat pensaan juurella pää ja kädet
peskin sisällä ja pitkäkarvaiset koirat vatsan ja jalkojen peitteenä.