Nikko Nille oli tosiaankin aikonut muuttaa Biettar Oulan edellä
etelään, mutta hänen ja muittenkin lappalaisten suunnitellessa
matkaansa ja vakoillessa oli Biettar Oula kapistuksineen lähtenyt
liikkeelle ennen kuin siitä saatiin tietoa.
Hän oli asettunut syksyksi sisämaan laakson pohjoispuolelle, havumetsän
rajalle, tunturikoivikon laitaan, noin viisi penikulmaa kirkolta, puron
ääreen lähelle postipolkua.
Biettar Oula ei kartellut yleisiä teitä eikä etsinyt olosijakseen
syrjäseutuja.
Viimepäiväisten sateitten tähden olivat vaatteet kastuneet. Niitä
riippui nyt kuivamassa teltan lähistöllä puissa.
Eräänä iltana tuli Nikko Nille Biettar Oulan teltalle ja toivotti hyvää
päivää.
"Jumal' antakoon!" vastasi Biettar Oula, otti tulijan sydämellisesti
vastaan ja vei hänet telttaan.
"Muuton aikana on sinunkin laumastasi poroja eronnut", tuumi Biettar
Oula heidän kyykistyessään taljoille istumaan.
"On kyllä. Aikomukseni onkin mennä niitä hakemaan läheisistä
laumoista."
"Näin meidänkin laumassa yhden porosi."
Hämmästyksestä remahtivat Nikko Nillen silmät näin suuriksi, että
varmaankin olisi Biettar Oula pahastunut, jos olisi sattunut katsomaan
häneen.
Nikko Nille ei totta puhuen ollut juuri uskonut, että Biettar Oula
olisi jättänyt henkiin toisen omistamaa poroa, joka oli tullut hänen
lähettyvilleen.
Mutta puhuessaan Nikko Nillen porosta oli Biettar Oula rehellisen
näköinen kuin olisi hän useinkin ilmoittanut omistajille heidän
poroistaan, mitä oli hänen laumaansa eksynyt.
Sillä kyllä Biettar Oulakin silloin, kun oli kysymyksessä hänen
määrätyssä suhteessa huonon maineensa paikkaaminen yhdellä ainoalla
porokehnolla, malttoi antaa suopungin olla rauhassa hartioillaan. Elle
hymyili ihastuksissaan ja oli melkein yhtä hämmästynyt kuin Nikko
Nillekin. Suosiota siellä ja täällä! Tämä oli äiti Biettarin hyväksymä
temppu. Hän oli kyllä ensin ajatellut niinkin, että tämä olisi liian
aikainen uhri kunniallisuuden alttarille, mutta mietittyään asiaa
tarkemmin tuntui hänestä, että vähän hyvää mainettakin olisi tarpeen.
"No niin! Anna poro!" oli hän tuuminut.
Nikko Nille ei oikeastaan ollut poikennut Biettar Oulan luo puhuakseen
hänelle kadonneista poroistaan. Se oli vain veruke. Hän oli tullut
Biettar Oulan luo osoittamaan kiitollisuuttaan ja sovinnollisuuttaan
siitä, että Biettar Oula oli ensimäisenä tuonut tuntureille paljon
lupaavan sanoman Nikko Nillen vaimon sairastumisesta. Sittemmin oli
sanoma kierrellyt viikkokausia niillä laajoilla aloilla, missä Nikko
Nille liikkui, ja viimein palasi se hänen luokseen, mutta tällä kertaa
kuolinsanomana, ja Nikko Nille punastui, kun hänelle kerrottiin se
tieto.
Hän ei olisi nyt vähääkään välittänyt, jos Biettar Oula olisikin
tappanut hänen poronsa. Mitäpä arvoa oli porolla nyt, kun hän oli
adventtiajan suloisten toivomuksien hurmaamana. Hänen unelmansa ja
haaveensa näyttivät nyt toteutuvan: vihdoinkin pääsisi hän häitä
viettämään.
Hän oli sanomattoman nöyrä ja onnellinen nauttiessaan Ellen ja
Biettar Oulan ylenpalttista vieraanvaraisuutta.
Elle pani saraheiniä [Carex vesicaria] hänen kesäkenkiinsä [terät
parkitsemattomasta hylkeennahasta ja kaudot sekä lyhyet varret
parkitusta poronnahasta]. Erinomaisen hauskaa oli hänen vapaasti ja
tuttavallisesti keskustella Ellen kanssa. Biettar Oula oli nyt hänen
ystävänsä. Ja olipa sentään hyvä puoli asiassa sekin, että Biettar Oula
tästälähtien antoi hänen poroillensa rauhan. Aikomuksena oli hänellä
lähteä muutaman päivän kuluttua kirkolle yhdessä kultansa kanssa, niin,
kultansa kanssa! Sen uskoi hän salaisuutena Ellelle ja Biettar Oulalle.
Hyvä Jumala, kuinka kernaasti hän soikaan näille molemmille kaikkea
hyvää!
Hän ei kehdannut ilmaista suurta onnentunnettaan. Nyt oli Nikko
Nillellä kyllä varaa antaa rauha heidän tunteelleen, että he olivat
parempia kuin muut.
"Aira Marit onkin paras tyttö koko pitäjässämme", tuumi Elle.
"Eikä sinullekaan kukaan nuorista miehistämme vedä vertoja. Sinä olet
pulska ja älykäs, ja kuulutpa laintuntijana kuntamme hallintoonkin",
kehui Biettar Oula.
Niin, Nikko Nille soi heille sydämensä sisimmästä kaikkea hyvää.
Mutta kun hän Biettar Oulan kanssa meni laumalle, tuntui hänestä kuin
lauman näkeminen olisi hänessä herättänyt eloon hiukan entistä
katkeruutta.
Hetken tarkasteltuaan huomasivat he siellä Nikko Nillen poron.
Oikeanpuoleinen korva oli kärjestä poikki, ja vasemman korvan
ulkosyrjässä oli leikkaus vinoon.
Nikko Nillellä oli tervattu, kankea suopunki kaulassaan. Hän olisi
mielellään antanut Biettar Oulan heittää, mutta kun Biettar Oula ei
näyttänyt olevan siihen halukas, vihtesi hän sen, pitkän,
hienonpuoleisen nuoran, pienehköksi vyyhdiksi ja hiivittyään lähemmäs
poroa heitti, mutta ohi. Närkästyneenä tuosta heitti hän toisen kerran
hermostuneesti, ja taaskin ohi.
Nytpä tahtoi Biettar Oulakin näyttää taitoaan. Hän otti Nikko Nilleltä
suopungin, vihtesi sen päästä päähän ja heitti. Kuului viuhunaa ja
samassa oli suopungin silmukka poron sarvissa. Poro kirmaisi eteenpäin
aivan kuin se olisi saanut keihään niskaansa, lauman keskustaan, mutta
Biettar Oula veti sen luokseen liikkumatta paikaltaan.
Nikko Nille tunsi taasen kateuden kipinää rinnassaan, mutta tuli
jälleen liikutetuksi, kun Biettar Oula itse lausui toivomuksensa, että
hänetkin kutsuttaisiin häihin; siellä olisi silloin saatavana lahja,
jota ei kukaan muu vielä ollut saanut.
Biettar Oula piti siis todella tärkeänä olla Nikko Nillen ystävänä!
Nikko Nille soi hänelle lopultakin kaikkea hyvää!