Eräänä kuumana kesäpäivänä istui Biettar Oula Groobeinin suuren
purjeveneen siimeksessä rannalla syömässä kuivattua poronlihaa,
saadakseen voimia pitkää tunturimatkaa varten. Hän oli ostanut täyden
poronkantamuksen kahvia, sokeria ja joitakin välttämättömiä tavaroita
-- kuten neuloja, lankarullia, nuorakeriä, pienen padan sekä vähäisen
saippuaa. Elle oli tullut vielä hienommaksi entistään.
Syötyään sulloi hän jätteet parkitusta poronnahasta tehtyyn laukkuun,
jonka sitoi säkkisatulaan. Juuri kun hän aikoi lähteä, käveli Groobein
horjahdellen, lyhyin askelin häntä kohti.
Nähtyään aamulla Biettar Oulan oli Groobein vannonut, että hän sanoo
Biettar Oulalle suorat sanat, jotka eivät tuntuisi hänestä ollenkaan
hyviltä. Mutta hän oli saarnaansa yhä lykännyt ja lykännyt, sillävälin
rauhattomasti harhaillen kartanolla ja purkaen kylläistä sisuansa
omille väille: siinä ei mikään epäröiminen tullut kysymykseen. Sen
olisi pitänyt tapahtua jo viime vuonna! Silloin, asian ollessa
vereksenä, olisi hänen pitänyt ampua parikymmentä ruosteista kuulaa
Biettar Oulan läpi -- kirotun mäyrän... Voi! vanhat raihnaantuvat pian
ja ikä kuluttaa pois kiihkon ja rohkeuden. Vielä kymmenen vuotta sitten
ei Groobein juuri epäillyt, kun oli kysymyksessä jäytävän harmin
huojennus tai jonkin totuuden julkilausuminen. Mutta toisin oli nyt!
Hänen mieleensä oli kuitenkin johtunut kaunistella laiminlyöntiään.
Niin järkevä ihminen kuin Biettar Oula olisi varmaankin -- oli hän
tänään ajatellut ja sanonut -- ajanut kotiin haaveellisen tyttöhupakon,
jos olisi saanut hänet näkyviinsä, -- ja koko juttu oli nyt jo vuoden
vanha. Eihän hän mahtanut mitään sille, että tytön mieleen oli johtunut
sellainen mielettömyys kuin lähteä häntä seuraamaan tuntureille...
Ei Groobein nytkään suunnatessaan kulkunsa Biettar Oulan luo tuntenut
mitään ylentävää kiihtymystä, vaan ainoastaan heikkoa toivoa, että
riemastuttava suuttumus ilmestyisi ratkaisevalla hetkellä; ainakin
kannatti koettaa. Hän pysähtyi ja varjosti silmiään käsisyrjällä...
Ehkä sittenkin oli parasta alottaa varovaisesti. "Biettar Oulako
siinä?" Biettar Oulahan se oli.
"Laumasi on kai tuntureilla lännessä päin?"
"Niin on, kolme penikulmaa täältä."
"Eikö ole tukala kävellä noin paksussa puvussa tällä helteellä?"
Biettar Oulalla oli nimittäin kaksi sarkapeskiä ja päässä verkalakki,
jonka päälakena oli nelikulmainen, haahkan untuvilla täytetty patja.
Tästä huolimatta ei näkynyt ainoatakaan hikipisaraa hänen
päivänpaahtamilla, ruskeilla kasvoillaan; hänen tukevissa jäsenissään
olivat lihakset lujat ja sitkeät kuin jänteet.
"Niin, niin, -- onnea vain matkallesi!"
Groobein oli uutterasti ponnistellut tänään toteuttaakseen suuren
päätöksensä -- ja nyt ei siitä tullutkaan mitään! Hän istuutui
sahatukille ja istui siinä kauan sanattomana, suruissaan ja
masennuksissa. Lopuksi pyrskähti vanha taistelija, aikoinaan
häikäilemättömän miehuullinen ja omavaltainen Groobein, itkuun. Hän ei
ollut uskonut olevansa jo niin kerrassaan mennyttä miestä. Jumala häntä
auttakoon! Hänestä ei ollut enää edes kärventämään tunturilappalaisen
kinttuja!... Oli kuin olisi hän nyt vasta huomannut, että hänen
käsiselkänsä olivat mustumassa ja että niissä oli pyöreitä syvennyksiä,
joissa ohuet ja kiiltävät kelmut sekä arpiset poimut vain muistuttivat
mennyttä täytelyyttä. Hän oli viime vuosina usein puhunut lähtevänsä
Arkangeliin vanhaa ystäväänsä konsuli Kakovstseffiä tervehtimään, mutta
huonon terveytensä tähden oli hän lykännyt matkansa taas tulevaan
vuoteen: "Herra tiesi, tuleeko lähtöä silloinkaan."
Vanhus itki katkerasti. Lopullisen kuihtumisen tuskallinen tunne oli
niin rutosti vallannut hänet.
* * * * *
Käveltyään lehtimetsän läpi lähti Biettar Oula astelemaan omaa tuttua
polkuaan ylös jyrkkää tunturin rinnettä, jolla oli paljon sammalen
peittämiä kiviä. Siinä louhikossa oli rapautuneita, valjenneita luita,
joissa paikotellen näkyi sammalnukkaa. Ne olivat jäännöksiä
venäläisestä sissijoukosta, Venäjän karjalaisista, jotka usein
entisaikoina tekivät ryöstö- ja sotaretkiä Lappiin.
Täällä tunturilla olivat he tavanneet pimeänä syysiltana
tunturilappalaisen ja pakoittaneet hänet lähtemään oppaaksensa.
Alastulo tunturilta oli hyvin vaivaloinen, oli lappalainen kertonut, ja
sentähden piti heidän sitoa itsensä kiinni toinen toiseensa. Opas kulki
edellä hiljoilleen juosten ja piti tulisoihtua kädessään. Tultuaan
jyrkänteen partaalle heitti hän tulisoihdun alas ja kyykistyi piiloon
kiven taakse, mutta karjalaiset juoksivat soihdun perässä, vierivät
alas ja kuolivat.
Biettar Oula oli jo kaukana tuntureilla ja samosi nyt kesäyön viileässä
päiväpaisteessa. Siellä täällä oli ruohopälviä, joille viimevuotinen
kulo antoi harmahtavan värin. Kellertävän harmaanvihreä poronjäkälä
ryömi tiheänä ja paksuna ylös kiveliötä ikuisen lumen peittämän huipun
juurelle. Puro pulppusi harmaanukkaisessa pajukossa sekä pyöreä- ja
pienilehtisten, sikin sokin kiemurtelevien vaivaiskoivujen välissä ja
katosi suohon, joka oli hilloista keltaisenaan.
Tunturikurmitsa lähti lentoon harmaalta kalliolta ja päästi ilmoille
pitkästä, hiukan kaarevasta nokastaan kalkahtelevia, kipeän surullisia
parahduksia, joista selvästi kuvastui tunturin yksitoikkoisuus; sitte
se laskeutui pelonomaisesti ja hillitysti räpyttäen siipiään toiselle
harmaalle kalliolle.
Kultainen hohde kirkastutti läheisten huippujen lunta, ja etäisemmät
lumihuiput näyttivät uivilta joutsenilta yöllisessä sädeloistossa.
Taivas oli pilvetön ja tummansininen kuin meri.
Kalliorotkoissa ja laaksoissa virtaavien tunturipurojen pauhina, joka
kuului kaukaisena jumuna, häiritsi väliin yön ylevää hiljaisuutta.
Monimutkaisen rotkon poikki mentyä tuli näkyviin syvä laakso, jonka
pohjassa oli pieni, pitkulainen lampi. Lähellä lammen rantaa oli hänen
purjekankaasta tehty kesätelttansa. Teltan vierestä nousi pienestä
nuotiosta sininen savu. Taampana loikoili jäätiköllä porolauma
päiväpaisteessa mitä suloisimmassa rauhassa sääskiltä. Lammen rannalla
lojui Aslak keppi kädessä kuivalla sammalmättäällä, koirien
ympäröimänä.
"Isä! isä!" huusi pikku Andi keskeyttäen työnsä. Hän oli yritellyt
nakata suopungin silmukkaa pajupensaan ympärille. Elle istui nuotion
ääressä ompelemassa Biettar Oulalle valkoisia palttinahousuja.
"Tervetuloa taas, Oulatsjam! No, miten matkalla kävi?"
"Kiitos! -- hyvin."
Syödessään vastasaatua keitettyä rautua kertoili Biettar Oula matkansa
varrelta Ellelle, joka tarkasteli tavaraostoksia. Hän tiesi kuulumisia
sisämaan tienoiltakin. Jussa oli matkustanut johonkin Suomen suureen
kylään lukeakseen siellä papiksi.. "Kyllä Jussasta tulee suuri herra",
sanoi Elle. "Ja hänestä voi tulla uskovainenkin, kun hän saa tutkia
niin paljon Jumalan sanaa. Ja osasihan Jussa sitäpaitsi hyvin suomea."
"Nikko Nillen akka kuuluu olevan sairaana", jatkoi Biettar Oula.
"Kas -- vai niin! Taitaapa Nikko Nille hyvinkin kärsimättömänä odottaa
kuolemansanomaa... Kunpahan akka ei vain parantuisi tai hoksaisi ruveta
kummittelemaan."
"Olisin heti valmis", tuumi Biettar Oula, "lähettämään hänelle
pikaviestin siitä tapauksesta, jos hän olisi hiukan lähempänä. Se on
siksi suloinen tieto, että saisin hänet sillä ystäväkseni kaluinensa,
kampsuinensa. Ehkäpä hän siinä tapauksessa luopuisi kavalasta
tuumastaan siirtyä syksyllä karjoineen ennen meitä etelään, saadakseen
ne porot haltuunsa, jotka muuttaessamme eroaisivat laumastamme. Nikko
Nillestä on tullut pitkäkyntinen."
Biettar Oula oli sellainen, että hän siveyden nimessä harmistui, kun
joku rehellinen mies lankesi kiusaukseen. Nyt oli sitäpaitsi valoisa
kesä; hänen mielensä oli rauhallinen ja puhdas ja pahat tekonsa lähes
vuoden vanhoja: Biettar Oula saattoi siis nyt kesällä puhua
pitkäkyntisistä, kun hänen omatuntonsa oli rauhoittunut ja keveä.
Elle astui hänen luokseen, pani kätensä hänen olalleen ja sanoi katsoen
ujona alas: "Oi, jospa luopuisit huimista tavoistasi, Oulatsjam!"
Biettar Oula hymyili. Aina kun Elle puhui hänen "huimista tavoistaan",
koetti hän keskeyttää puheen hymyllä. Voimakkaampia sanoja ei Elle
oikein rohjennut käyttää. Mutta tuo säveä sanontatapa teki hänet
ihmeellisen ujoksi -- ja vastustamattomaksi. Biettar Oula hiveli Ellen
kauniin täyteläistä selkää. Tuntureilla ei ollut ainoallakaan muulla
naisella niin suuria ja reheviä jäseniä. Povi kohosi hänellä kuin vuori
väljän, lyhyen peskin alla.
"Katso!" huudahti Biettar Oula. "Katso, kuinka näppärä hän on. Hän
tiukentaa suopungin juuri silloin kun pitääkin. Suopunki kuristaa
pensasta kuin peto. Kas, kas!... Pensas tempoilee ja ponnistaa vastaan
kuin vasa... Taitaapa olla totta kuten ennustetaan, että Andista tulee
vielä tunturin etevin mies."
"Mutta miten käy tunturin parhaan tytön?" kysäisi Elle ja vilkaisi
häneen ujosti ja leikillisesti hymyillen.
"No, älähän siitä hätäile! Olet ihan nuori vielä."
"Mutta muistathan, että pikku Andi täytti kolme vuotta viime
juhannuksena... Ja vielä olen paraissa voimissa. Olisipa sopivaa, jos
saisimme lantalaisen vävyksemme. Hänen luonaan meillä olisi majapaikka,
käydessämme talvisin kirkolla. Kyllä Biettar Oulan tyttö saisi seudun
parhaimmat kosijoikseen... Lantalaistyttöä et tietystikään miniäksi
tahtoisi?"
"Lantalaista miniäksi!" -- Jo sellainen ajatuskin oli Biettar Oulalle
kauhistus: kuinka voisi tunturilappalainen mennä naimisiin
lantalaistytön kanssa! "Telttammekin rupeaisi löyhkäämään navetalta,
jos sellainen täällä olisi. Näyttäisi se nyt joltakin, jos täällä
teltassamme olisi rahilla istuva lehmätyttö, -- sillä rahi hänellä
tietysti pitäisi olla. Ja hittoko häntä rupeaisi silmällä pitämään,
ettei hän jonakin kauniina päivänä kaatuisi rahiltaan tuleen ja
polttaisi itseään. Tuskinpa voit ajatellakaan, että Biettar Oulan poika
rupeaisi lantaa vetämään ja tekemään heinää parille likaiselle
lehmälle."
Istuessaan siinä katselivat he poroja, jotka ryhmittyneinä loikoivat
jäätiköllä. Ne märehtivät liikutellen tyytyväisesti korviaan ja silmät
raukeina varhaisen aamuauringon hohteesta.
Toinen toisensa jälkeen nousivat ne seisoalleen, oikoivat raajojaan ja
lähtivät jäätiköltä. Samassa rupesivat koirat haukkumaan, mutta Aslak
sai ne hillityksi tavallisilla ärjymisillään, käänsi kylkeään ja nukkui
taas. Porot alkoivat nyt muovata nuoria rustomaisia ja hienon
karvanahan peittämiä sarvitynkiään, lyömällä ja takomalla niitä
takakoparallaan ja hankaamalla niitä kivenkylkeen, ja kurottivat sitten
katseensa niihin, tarkastaakseen niiden muotoa.
Äiti Biettar, joka oli herännyt, kurkisteli teltan ovelta ja toivotti
hyvää huomenta Oulalle. "Olet kotona taas. Nytpä meidän sopii käydä
vaatimia lypsämään!" sanoi muori.
Aurinko paistoi jo idästä heidän levolle mennessänsä. Porot siirtyivät
märehtimään mikä minnekin ylängölle.