Monella hevosella lähdettiin kymmenen penikulman matkalle
tunturitasangon yli ja alas Lofjordeniin ostamaan jauhoja ja muuta
tavaraa. Jussa sai ensi kertaa olla mukana.
Päivän sarastaessa painui joukkue synkkään tunturirotkoon. Jyrkkien
rinteiden louhikossa kasvoi yksinäisiä ja tavattoman soleita mäntyjä,
huojuen lauhkeassa länsituulessa, joka kohisi aavikon yli ja lähetti
liukuvan tuulahduksen alas laaksoonkin.
Jussa näki sähkölennättimen. Hänen täytyi hypätä reestä ja kapaista
patsaan juurelle. Se lauloi, ja kumeasti väräjävä metallisointu
loittoni verkalleen lankoja pitkin. Pylvään tyvi oli upotettu
nelikulmaiseksi muurattuun kiviseen jalustaan, joka hänen mielestään
oli kuin koristukseksi rakennettu.
He ajoivat juoksua hietapilkkuista joen jäätä.
Kainulaisten taloja sinisiksi maalattuine ovineen ja akkunapienoineen
tuli hetkeksi näkyviin. Myrsky oli lakaissut niityt paljaiksi ja aitoja
vasten ryöpyttänyt korkeita nietoksia. Lunta oli ajautunut myöskin
koivikkomäkien rinteillä jyrkiksi kinoksiksi. Talviauringon ensimäisten
säteitten värähdellessä loistivat kaukaisella tunturin rinteellä
hietakivet kullalta, jonka hohteen saivat tunnelmarikkaammaksi
lumijuovat ja harmaankeltaiset jääröykkiöt rotkoissa ja kallioitten
halkeamissa.
Jussin sydän paisui vauhdin rivakkuudesta ja hänelle oudoista
näkemistä, joihin liittyi vielä se nautinto, että hän pääsi omalla
nuorella ja virkeällä oriillaan etumaiseksi. Kulkusten kilinä korkeassa
aisojen väliin kiinnitetyssä puuluokassa vaikutti oriin kannustajana.
Voi sitä menoa! Näytti siltä kuin olisi kaikkia sen lihaksia ja
jänteitä öljyllä voideltu. Tuuli huiskutti sen häntää lauteelta
toiselle, ja sen uhkea harja hulmusi voimallisesti kaartuneella
kaulalla, tuulen tupruttaessa ja kieputtaessa hienoa keveää lunta kuin
valkoisia usvapilviä.
Tuores meri-ilma hälvensi Jussan mielestä sen jännityksen, joka oli
herännyt hänessä tällä toista vuorokautta kestäneellä matkalla.
He ajoivat pienen mäen päälle. Groobeinin talo tuli koivikon laidasta
näkyviin. Jussa katseli sitä ihmeissään, se oli kuin unennäköä. Hänen
edessään oli nyt monikuistinen valkeaksi maalattu asuinrakennus. Ovissa
kiiltelivät messinkikääkät, ja korkeissa kiviportaissa oli rautaiset
kaiteet. Tämä näytti Jussasta satulinnalta. Puutarhassa säteili pylvään
nenässä kiiltävä kuula. Pitkä rivi punaiseksi maalattuja aittoja ja
varastohuoneita oli laiturin vieressä, sekä mahtavia nostokoneita. Nämä
vetivät Jussan huomion puoleensa, ja hän sai satamassa yhä uutta
katseltavaa veneistä. Etäällä kohosivat meren mahtavat mainingit
taivasta kohti -- taivasta kohti! Näytti siltä kuin aallot olisivat
liikkuneet ilmassa.
Jussa ikäänkuin tunsi itsensä äkkiä mitättömäksi ja pieneksi. Ori piti
kuitenkin hänen rohkeuttaan yllä. Se oli hetken sankari? Tihrusilmäisiä
kalastajalappalaisia, pienikasvuisia, vaaleapartaisia norjalaisia
kalastajia sekä tummakasvoisia kainulaisia lammasnahkaturkeissaan
hääräsi oriin ympärillä. Samassa kun se oli päästetty valjaista, teki
se voimakkaan käänteen, hirnahti reimasti, nosti päänsä korkealle ja
loi yleissilmäyksen koko ympäristöönsä. Tamman nähdessään tähysti se
sitä pöllöttävin silmin ja tulistunein katsein. Kaksi voimakasta
kainulaista tarttui sen päähän, mutta heidän ponnistuksistaan
huolimatta veti se heidät perässään...
Mutta herättipä Jussakin omasta puolestaan huomiota. Hänen valkoinen
vasannahkapeskinsä, saukonnahkalakkinsa, jonka nelikulmainen päällystä
oli mustaa verkaa, valkoiset, sirot lapinkenkänsä ja ennen kaikkea
hänen sysitummat silmänsä, jotka olivat matkasta ja uusista nähtävistä
saaneet lämpimän hohteen, vetivät puoleensa katseita. Varsinkin muuan
nuori, kaunis tyttö silmäili häntä uteliaana suuren, valkeaksi maalatun
talon ikkunasta, uutimien takaa.
"Harmaakoipi tulee! -- Varo, ettei se pure päätäsi poikki!" sanoi eräs
lähellä olevista.
Vanha Norum, joka tulla kepsutti varastohuoneesta, seisahtui
nostaakseen silmiltään lakkikulunsa liertä. Hän lähti taas liikkeelle
lyhyin, nopein askelin, kun kumaran vartalonsa tähden töin tuskin pysyi
tasapainossa, jotapaitsi hänen säärensä tahtoivat koukistua liiaksi
polvien kohdalta sivulle. Hänen punainen ja aivan vähän harmahtava
poskipartansa pisti silmään lumivalkoisen ja vielä tuuhean tukan
ohella. Hänen terveen punaiset kasvonsa eivät ollenkaan ilmaisseet,
että hän jo oli kahdeksankymmenen korvilla. Takkiaan ei hän ollut
kunnollisesti saanut nappiin, mutta hänen paksu punainen kaulahuivinsa
korvasi puutteen.
Jussa tunsi mieltänsä ahdistavan. Tuo pureva lisänimi oli saanut hänet
ennakkoluuloiseksi, -- ja hänen pelkoaan kartutti se, että hän oli
kotiseudullaan tottunut pitämään melkeinpä joka toista ihmistä
vihamielisenä. Mutta vanhuksen herttaisen viehättävä, sydämellinen hymy
sai kuitenkin Jussan sydämen lämpenemään.
"Siinäpä reipas nuorukainen! -- kenen poika?" tiedusti vanhus lapiksi.
"Jongun poika", vastasi Jussa vapisevin äänin. Vanhus herätti hänessä
puoleksi pelkoa ja kiitollisuuden tunnetta.
"Vai niin, -- vanhan kauppatuttavani Jongun poika. No, sitä minä jo
aavistinkin. Sinullahan on erinomainen hevonen. Vanha veikko taitaa jo
olla virkaheittona? -- Tämä on ensi kertaa täällä." Jussa ei ollut
koskaan nähnyt niin herttaista ja pirteää vanhusta.
"Käsken rengin hoitaa hyvin hevostasi. Sinä saat nukkua tuvassa." Vielä
Jussan luota kävellä sipsuttaessaan sanoi hän: "Vai Jongun poika!"
Jussa punastui, tuli iloiseksi ja mielistyi hänelle osoitetusta
suosiosta.
Vaikka vanha Norum jo oli erillään kaupan hoidosta, -- se oli nimittäin
jo aikoja sitten joutunut eräälle hänen pojistaan --, hääräili hän
kumminkin totuttuun tapaansa ja jakeli käskyjään. Hän ei voinut sietää
sitä ajatusta, ettei hän enää kykenisi olemaan hyödyksi. Hänellä oli
loppumaton varasto neuvoja ja käskyjä, joita hänen lastensa ja
palvelijansa piti muka totella -- ja väliin piti heidän myöskin olla
katsovinaan tärkeäksi kysyä neuvoja ja ohjeita "häneltä itseltään".
Noustessaan vaivaloisesti ja ähkyen asuinrakennuksen portaita huomasi
hän keittiöpalvelijattaren heittämässä likavettä ihan keittiön
portaitten eteen.
"Jolline!"
Palvelijatar kohotti säikähtyneen katseensa häneen.
"Tule tänne!" sanoi hän ja oikaisi vanhuuden koukistaman pyöreän
selkänsä. "Senkin keltainen sika! Kyllä minä opetan sinut sotkemaan
pihamaani -- mokomakin tursistunut luuska! Jos oikein tekisin, niin
työntäisin sinut likavesiämpäriin ja viskaisin sinut sontakasalle
tallin taakse. Älä nyt seiso siinä muljottamassa minuun pyöreillä
lehmänsilmilläsi!"
Hän kääntyi kahteen mielistelevästi nauravaan kalastajaan päin:
"Tiedättekö, miksi hänen nimensä on Jolline? [Jolle, vene. _Suom_.] --
Hänen isänsä, lestadiolaissaarnaaja, on selittänyt minulle sen
arvoituksen. 'Hän on syntynyt veneessä', on sananselittäjä minulle
kertonut."
Tuo pikku mielenkuohahdus herätti hänessä eloon uutta puuhan halua. Hän
hoippuroi kauppaan lyhyin, nopein askelin, kumarassa kuin jauhosäkin
kantaja ja ollen kuin kompastumaisillaan. Kauppapalvelijan piti täyttää
hänen kukkaronsa pikkurahoilla. Hänen arvokkuutensa vaati, että hänellä
oli rahaa jaella. Hänellä oli omituisia päähänpistoja. Väliin pani hän
parikin miestä tekemään minkä mitäkin -- halkomaan kallioita -- Herra
tiesi miksi! -- tai paikkaamaan vanhaa veneluoskaa. Illalla kutsui hän
sitten työmiehensä tilille. Sen hän aina toimitti suuresti nauttien
tehtävästään.
Niin suuri oli hänen työhalunsa, että vaikka hän kaksikymmentä vuotta
sitten oli tullut huomaamaan "nousukkaiden" tehneen hänen elämänsä
katkeraksi, jatkoi hän liikkeensä hoitamista sittenkin täysin voimin,
kunnes se meni vararikkoon. Tämän jälkeen joutui liike pojan
hoidettavaksi.
Eipä ihmekään, että hän piti nousukkaita todellisina ihmissyöjinä,
jotka oli "siitetty mielenkarvaudessa ja kateudessa". Entisaikoina,
jolloin hän todella oli seudun isä, ei ollut paljon "noita häijyjä,
ryppyisiä kasvoja, jotka alituisesti näyttivät virnuilevan oman
häijyytensä tuntien. Ruijassa oli vielä silloin taloja, joihin olisi
voitu ottaa vastaan arvohenkilöitä, -- vaikkapa ruhtinaallisia. Me
nuoret herrat olimme ylhäisten perheissä Bergenissä sekä Englannissa,
Hollannissa ja Venäjällä oppineet hovitapoja", kertoili hän.
Hätäisesti syötyään juoksi Jussa vuonon rannalle. Hän tuijotti
harmaanvihreään veteen ja näki monenmoisia ihmeitä pohjassa. Vesi ei
virrannut eikä ollut tyynikään. Se vain keinuili verkalleen
huoahdellen, siinä keveästi ja leikillisen voimakkaasti läikkyessään
vuonon kiviä vasten. Hän näki taivaan rannan yhtyneenä mereen. Maailman
syviltä meriltä nouti täällä rannalla rauhallisesti liikehtivä vesi
voimansa ja valtaisen painavuutensa: näytti siltä kuin olisi tavattoman
iso, nukkuva eläin raukeasti nytkäytellyt käpäliään.
Hän katsasti raudoitettuja laivoja ankkureineen ja kettinkeineen.
Niiden mastot olivat paksut kuin tukkipuut. Ihmiset, jotka tuollaisia
hoitivat, olivat kai suuria olentoja... Näitä nähdessään valtasi hänet
jälleen alakuloisuus ja koti-ikävä.
Nuori tyttö luisui alas rantaan suoraan Jussaa kohti ja jarrutti
jaloillaan, jotta Jussa voi nähdä hänen hyvin muodostuneet pohkeensa.
Kun tyttö kohotti katseensa, oli Jussa varma siitä, että hän oli vanhan
Norumin tytär Elna. Hänellä oli valkoinen lakki, pitkät valkoiset
sormikkaat, jotka ulottuivat kyynäspäihin, ja viehättävä sininen
viitta. Jalassa oli hänellä päällyskengät, joiden ruojut oli sisustettu
nahalla.
Hän seisoi päin laskevaa aurinkoa, joka loi kultaisia juovia hänen
kullankeltaisille hiuksilleen ja teki hänen ruskeitten silmiensä
lämpimänkostean, raukean hohteen etäisemmäksi.
Hän tarkasti hetken Jussaa.
"Oletko tuntureilta kotoisin?" kysyi hän lapiksi ja hymyili
ystävällisesti.
"Olen."
"Kunpa minullakin olisi tuollaiset valkoiset lapinkengät kuin sinulla!
Voitko hankkia minulle tuollaiset?"
Jussa sanoi voivansa. -- Mitä ne maksaisivat? -- Ne eivät maksaisi
mitään. Mutta samassa punastui Jussa. Hän oli huomannut puhuneensa
liian tuttavallisesti. Oli tyhmää ja sopimatonta tarjota kenkiä
ilmaiseksi. Mitäpä tyttö välittäisi hänen lahjoituksistaan! Ja hän
punastui yhä enemmän.
Ei, se ei käynyt laatuun; tyttö sanoi mieluummin tahtovansa maksaa
niistä -- olematta huomaavinansakaan Jussan hämiä.
"Tunnetko Biettar Oulaa?" kysäisi hän.
Jussa sanoi tuntevansa. Hän ei voinut olla luomatta tutkivaa katsetta
tyttöön. Nyt punastui tämä vuorostaan... "Kysyin sitä vain siksi että
mielestäni muistutat Biettar Oulaa."
Jussa ylpistyi, ja koko hänen olemuksensa sai toisen sävyn. Hänellä oli
paljon kerrottavaa Biettar Oulasta, ja tyttö uskalsi ilmaista, että
häntä halutti kuulla tuosta "salaperäisestä, voimakkaasta miehestä. --
Uskotko hänen osaavan loihtia? Minä en ainakaan usko. Mutta hän
muistuttaa maata, jossa hän asuu. Hän on niin rajaton. Samaa sanoo
opettajattareni, sähköttäjä. Et taida oikein ymmärtää minua. Tarkoitan,
että hän on kuin se, jolla ei ole mitään rajoja, varsinkin silloin, kun
hän seisoo ihan ääneti ja katselee jotakin ihmistä. Opettajattareni
sanoo, että hänen melkein tekisi mieli paeta Biettar Oulan kanssa...
Kaikki lienee hyvin kummallista siellä -- lakeuden toisella puolen...
Ja sitten on taas ääretön lakeus kotiseutusi takanakin, -- Eikö niin?
Minulla on käsittämätön halu matkustaa sinne, vaikka puoleksi
pelkäänkin... Luulisin Biettar Oulan voivan loihtia metsän käymällä
vain sen läpi."
"Biettar Oula on kovin merkillinen!" huudahti tyttö lopuksi
innostuksissaan. Hänen katseensa, joka äkkiä oli tullut raukeaksi,
rasitti Jussaa, mutta vaikutti samalla puoleensa vetävästi. Mutta Jussa
sai vain hetken ihailla tyttöä tuollaisena, sillä yhtäkkiä palasi tälle
hänen tavallinen sävynsä, joka vaikutti loitontavasti Jussaan. Tyttö
oli hämillään siitä, että oli ilmaissut sielunsa sisintä.
"Mene keittiöön, siellä antaa palvelijatar sinulle kahvia ja
voileipää", sanoi tyttö kävellessään rannalta.
Hänellä oli isänsä hymy, mutta nuoren tytön sielun kirkastama ja nuoren
tytön katsannon kaunistama.
Jussa katseli merta ja tunsi siinä Elnan äskeisen katseen. Hän räpytti
silmiään tuntien olonsa kummallisen kankeaksi... Häneltä pääsi vihdoin
helpoituksen huokaus. Mitä olikaan tuo miltei tuskaannuksen tila?
Vuonon toisella rannalla näkyi lumikinoksien yli johtavia mustia
polkuja ja niiden välissä kalastajalappalaisten maakuoppia mustina,
savuavina laikkuina. Kaksi kalastajalappalaista souti vuonon poikki ja
laski valkamaan. Niin likaisia ja kurjannäköisiä ihmisiä ei Jussa ollut
ennen nähnyt. Heidän sarkapeskinsa olivat keltaisenruskeita
hylkeenrasvasta, kaulahuivit kiilsivät liasta kankeina.
Jussa meni keittiöön. Seisottuaan hetken oven suulla istuutui hän
rahille. Kotipitäjässään oli hän ollut papin, nimismiehen ja kauppiaan
keittiössä. Miksipä hän siis ei osaisi käyttäytyä. Tässä keittiössä oli
kuitenkin kaikki paljon suurempaa ja ylellisempää. Rahikaapissa oli
kahdeksan ovea, kun sitävastoin kotipitäjän pappilan rahikaapissa oli
ainoastaan neljä.
Palvelijatar kestitsi häntä kahvilla ja voileivällä. Elna oli käskenyt,
sanoi hän.
Syödessään kuuli Jussa "Groobeinin" kovasti aivastavan ruokasalissa
sekä senjälkeen kakistavan ja ähkivän tyytyväisenä. Samassa kun
Groobein avasi ruokasalin oven, kumartui Jussa sivulle ja näki
ruokasalissa suunnilleen samanlaista kuin kotipitäjän pappilan
ruokasalissa.
"Sinähän aterioitset kuin nuoret herrat ainakin", virkkoi Groobein
ystävällisesti. Enpä olekaan ensi kertaa, ajatteli Jussa, aterioimassa
herraskeittiössä.
"Taitaisit mielelläsi, Jolline, tänä iltana käydä seuroissa. Olet
päivisin niin paljon touhussa, että sietäisitpä saada vähän
vapauttakin."
Tuo ei ollut yllätys Jollinelle. Aamullisen myrskyn jälkeen kannatti
hänen mielestään saadakin erityinen hyvitys.
Groobein pyysi Jussaa saliin. Mutta silloin ei Jussa enää tuntenut
itseään varmaksi. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka siellä
pitäisi käyttäytyä. Hän pysähtyi ruokasaliin, ja juuri kun hän oli
kysymäisillään, eikö saisi olla siellä, kuului käsky: "tulehan tänne
vain!" ja Groobein tuuppasi hänet samalla sisään raskaitten oviverhojen
välistä.
Suuri uhkea kattolamppu loisti siellä kuin joku satumainen valolähde.
Liekkiä ei näkynyt ollenkaan. Ja pöytien ja tuolien ja kaiken
sisustuksen värit sulausivat niin yhteen, ettei Jussa saanut selvää,
mitä värejä ne olivat: eivät ne olleet punaisia, ei keltaisia, eikä
sinisiäkään. Siellä täällä näkyi kuitenkin kullan-, hopean- sekä
vaskenkarvaista. Näytti siltä kuin ei seiniä olisikaan; Jussa vain
otaksui ne oleviksi. Vielä enemmän yhteensulautuvaa ihanuutta sai hän
nähdä toisessa huoneessa. Papin pienet pojat, jotka olivat Elnan
vieraina, kiertelivät tuoleja hyppien ja meluten. Lihavat verkapukuiset
pienokaiset löpisivät äänekkäästi -- antamatta mitään arvoa sille
pyhätölle, jossa olivat. He eivät totelleet edes Groobeinin kieltoa. Ja
kovin oli hauska kuulla lasten puhuvan norjaa!
Jussa huomasi istuvansa pöydän ääressä. Hän hiveli kädellään
pöytäpeitettä. Niin oli kuin olisi silitellyt varsan selkää. Groobein
haki suuresta lasikaapista penkoen ja kolistellen "pientä rasiaa",
näyttääkseen sitä Jussalle. Sillä aikaa näytti Elna hänelle
kaikenlaisia kuvia ja kauniita esineitä, joihin Jussa ei kumminkaan
voinut kiinnittää ollenkaan huomiota.
Tyttö oli niin lähellä häntä; Jussa tunsi hänen hengityksensä. Hän
katseli Elnan tuuhean, mustan tukan varjosta kostein silmin Elnan
ylpeästi aaltoilevaa povea hänen seisoessaan siinä pöydän ääressä,
toisella kädellään nojaten pöydän syrjään. Ja Elna oli kuitenkin vain
lapsi. Jussa tuli raukeaksi häntä katsellessaan... Hän oli nähnyt
herrasnaisia ennenkin, kauniita suurikasvuisia naisia, mutta heidän
ruumiinsa oli ollut niin syvällä kummallisten vaatteiden sisällä, että
ajatukset tuskin kykenivät tavottamaan. Heidän pukujensa täytteet ja
monet poimut saivat ajatukset harhateille. Hän oli tuskin ajatellut
mitään inhimillistä naisissa. Mutta nyt kaikki kaukaiset, häilyvät
unikuvat johtuivat hänen mieleensä Elnaa katsellessa. Hänen väljä,
yksinkertainen puseronsa hulmusi niin maallisen lujasti ja elävästi
kahdesta kohti. Hänen hameensa oli kiinni vyötäröllä. Kaulan puna
ilmaisi hänen verensä herkkyyttä... Mutta nainen kirkastettuna se nyt
oli hänen edessään, solakkana ja ylevänä, valoisana, suorana ja
korkeana, vaatteissa, jotka liehuivat hänen yllään kuin hemmotellut
ajatukset. Hänen palmikkonauhansakin oli kuin ihanan kasvin lehti!
Mutta viehättävintä oli hänessä kuitenkin hänen hymyilynsä ja hurmaava,
teeskentelemätön ystävällisyytensä, joka ilmeni hänen avonaisilla,
selväpiirteisillä kasvoillaan.
* * * *
Tuuli, jota oli aamulla tuskin tuntunut, oli iltapuoleen kiihtynyt
ulvovaksi myrskyksi, joka kiskoi suuria vaahtopäitä Jäämereltä ja
paiski niitä rannan kallioihin.
Avara, matala ja pieniakkunainen kainulaistupa oli täpösen täynnä,
Kaikki istuivat, ja synkkä hiljaisuus vallitsi. He olivat ahdistavan
pelon valtaamina, odottaessaan sitä tuskallista nautintoa, jota heille
vähän ajan päästä tarjottaisiin. Veli Karjalainen Suomesta aikoi
nimittäin puhua tänä iltana.
Laiha, tummanverinen ja pitkä Karjalainen nousi seisoalleen. Hän oli
kuin haamu höyryn himmentämässä lampun valossa. Tummien silmien
tavattoman tiukka katse lipui hiljalleen pitkin seurakuntaa ja painosti
väkeä kuin hiljainen raskas tyven rajuilman edellä. Hengittäen
kuuluvasti liitti hän kätensä ristiin ja alkoi ummessa silmin
sävyisästi ja hiljaa rukoilla: "Isä meidän, joka olet taivaissa!"
[Alkutekstissä suomeksi. _Suom_.]
Sanat kuuluivat kaukaiselta meren kohulta. Tavut soinnahtelivat,
huokailivat -- liittyivät vitkallisen venyteltyinä toisiinsa, hänen
rukoillessaan mielettömän hartaasti, avuttoman kiihkoisasti,
alakuloisen nöyrästi. Ja kun hän sitte sanomattoman kaihomielisellä,
hellällä äänennousulla suostutteli; Jumalaa viidennessä rukouksessa:
"ja anna meille meidän syntimme anteeksi!" [Alkutekstissä suomeksi.
_Suom_.] purskahtivat naiset itkuun, ei kauhun tuottamien vaivojen
johdosta, vaan epämääräisestä hurmauksesta. Taistelijaruumiiseen
kahlitun voimallisen saarnaajasielun mainingit ulottausivat
läikehtimään kuulijoissa, otti heidät valtaansa, tärisytti heidän
hermojaan kylmin ja lämpöisin väristyksin.
Karjalainen istuutui. Hän alotti virren, henkiystävät yhtyivät ja sävel
kohosi. Nautintorikkaan pöyristyksen säväys sai veisuun vavahtelemaan,
ja ilma huoneessa tärisi kuin tuskan ja rauhattomuuden kuohuttelema
veri.
Peloittavia olivat sanat, joita kuin merihädässä puhkesi Karjalaisen
rinnasta, hänen alkaessaan puhua. Huojutellen ruumistaan ja lapsellisen
pelokas ilme leveillä kasvoillaan pälyilivät köyhät likaisenkeltaiseen
sarkapukuun puetut kalastajalappalaiset avuttomasti ympärilleen.
Suomen synkkien salojen mies ammottavine hurjine silmineen
ja naisten valitukset saivat mukaansa tähän asti rauhalliset
kalastajalappalaisetkin. Yli sekamelskan, jossa kuului haikeita
huokauksia ja kovaa itkua ja joka vähitellen paisui yksiääniseksi
hätähuudoksi kuului Karjalaisen heleän sointuva ääni. Samalla Jäämeren
myrsky ulvoen rynnisti tuon tuostakin nurkkia vasten, niin että ne
ryskähtelivät, ja kiiti suhisten laaksojen ja autioitten lakeuksien
yli. Kiruttiin ja ryhmityttiin toisiinsa kiinni. Karjalainen heitti nyt
saarnaamasta ja oli kuin Jumala, katsoessaan noita nöyrtyneitä,
vääntelehteviä ihmisiä.
Mutta muutamat olivat iljettäviä ennenaikaisessa, valheellisessa
haltioittumistilassaan, niinkuin eräskin vaimo Jussan kotiseudulta. Hän
se ensimäisenä hypähti pystyyn ja huusi rumalla, leveällä suullaan.
Karjalainen alkoi taas saarnata. Hänen kasvonsa kirkastuivat.
Päihdyttävän riemun vallassa ja sydämen kylläisyydestä itkunsekaisella
äänellä luki hän paksusta raamatusta: "Sillä Jumalan oikealle kädelle
koroitettu karitsa vartioipi ja johtaa elämänlähteelle heitä ja Jumala
on pyyhkivä jokaisen kyyneleen heidän silmistänsä." Hän hymyili, hän
naurahti, sanankuulijat hymyilivät, naurahtivat, sitte pyrskähtäen
äänekkääseen nauruun. Muutamat hypähtivät pystyyn, tanssivat
mielettömän hurjina, vilpittömän ja intoisen iloisina, kaatoivat
tuoleja ja penkkejä ja syleilivät autuaallisesti itkien toisiaan,
miehet ja naiset yhtenä joukkona. Eräs lihava nuori vaimo sätki
jaloillaan kuin mikäkin temppuilija. Alushousut putosivat nilkkoihin.
Hänen miehensä huomautti hänelle, nykäisten hameesta: "Kuule -- vedä
housusi ylös!" Mutta hän ei kuullut, hyppi yhä vain. Huomatuimmat
kansalaiset katselivat toisiinsa ja tuumivat naurussa suin: "Hyppihän
Davidkin Herran arkin edessä!"
Kun hyppijät toinen toisensa perästä olivat lakanneet leiskumasta kuin
päihtymyksen raukaisemina, nousi joukon johtaja seisoalleen ja sanoi:
"Tunnustakaamme syntimme!"
Nytpä tuli lihavakin nainen tajuntaansa, tarttui nopeasti
alushousuihinsa, vetäisi ne paikoilleen ja tunnusti yhden ainoan
tekemänsä synnin -- -- -- oli käynyt matkustavainen uskonveli -- ja kun
tulee pitkien taipaleiden takaa ja on vielä hengenheimolainen, niin
sattuu helpostikin joskus horjahdus. Vaimo otti synninpäästön mehevästi
hymyillen vastaan. Eipä Jussan kotiseudulta oleva huutava nainenkaan
tahtonut jäädä edellisestä jäljelle, vaan kertoi iljettävän jutun.
Ja mikäli monet raskautetut omattunnot saivat huojennusta, jotta oltiin
toistaiseksi melkein synnittömiä, alkoi mielialakin kohota. Miehet
leikkelivät lehtitupakkaa ruupuiksi, puhuivat hevosista ja
lörpöttelivät kaikenlaista Jumalasta. Naiset ympäröivät Karjalaisen ja
kertoivat toinen toistaan mehevämpiä juttuja pyhän hengen miltei
uskomattoman kummallisista hyvistä vaikutuksista heihin. Saarnamiehet
kutsuttiin sitten toiseen huoneeseen, jossa he ahmivat kuivattua lihaa
ja lohta, särpien kahvia päälle niin paljon kuin kukin halusi.
Seurojen aiheuttama tunnelma oli kokonaan vallannut Jussan. Raukeana
asteli hän myöhään illalla vuonon rantaa kotia kohti. Karjalainen oli
suuri ja mahtava kuin profeetta rukoillessaan, laulaessaan, puhuessaan
ja sanoessaan puoliääneen: "Isä meidän, joka olet taivaissa!" Vieläkin
kaikuivat nuo sanat hänen korvissansa, raskaasti ja verkalleen kuten
vuonon aallot, jotka nyt tuulen tyynnyttyä vyöryivät vaimenevan
vitkallisina... Jospa hän joskus voisi puhua kuin Karjalainen! Niin,
jospa hänestä tulisi pappi! Oi, jospa hän saisi kirkon korkean holvin
alla, mustassa kaavussa ja valkea kaulus kaulassa, pauhata
saarnastuolista, korkealla, erillään muista, -- kalpeana ja
rukoilevana, kaikkien sanankuulijoiden katsoessa häneen!
Hän pysähtyi ja nojasi puutarhan aitaa vasten. Ainoastaan yhdestä
akkunasta, joka oli korkealla, näkyi valoa. Hän näki varjon liikkuvan
akkunakaihtimen yläpuolella valkeakattoisessa ullakkokamarissa. Tuo
näky herätti hänessä viehättävän tunteen ja sai hänet ajattelemaan,
että Elna pani nyt levolle ja ummisti silmänsä, ruskeat silmänsä,
joitten katsannossa oli kummallista raukeutta. Sitä kävi yhä
suloisemmaksi ja suloisemmaksi ajatella. Ja poika seisoi siinä kauvan
alallaan. Silmäluomet alkoivat painua kiinni, ja lopulta ei hän nähnyt
muuta siitä loisteesta, jonka revontulet olivat heijastuttaneet
puutarhassa olevaan kuulaan, kuin hämärän valopilkun. Hän kuuli
vieläkin vuonon kummallisten aaltojen hiljaisen pauhinan.
Samassa kun hänen päänsä vaipui karvaista peskinhihaa vasten näki hän
unta, että Elnan hengitys lämmitti hänen kasvojaan ja että Elna
suuntasi verkalleen ujon katseensa häneen... Hän heräsi juuri silloin
kun ojensi kätensä tavoittaakseen katselijan.