Kyläniemen ylärinteeltä -- missä niityt loppuivat ja koivunäreikkö
alkoi -- laskeutui talvitie leveänä ja syvänä uomana joen jäälle.
Elle ajoi edellä.
Porot pysyivät nyt tasaisessa vauhdissa -- huojuivat kepeissä
raviaskeleissa. Tie oli kova ja hyvä, sillä paitsi porolappalaisia
käyttivät sitä myös seudun asukkaat, joilla oli takalistolaitumia ja
polttopuita matalilla kolmikulmaisilla niemekkeillä pitkin jokivartta.
Biettar Oula istui torkkuen pulkassaan. Vähäväliä haukkoi poro lunta ja
käänteli vaanien päätänsä sivulle. Joen äyräiltä riippuvasta
lumipeitteisestä kanervikosta pisti esiin varpuja ja niiden alta ulkoni
tuolla ylhäällä mustia puunjuuria, jotka näyttivät epäilyttävästi
liikkuvan sumuvaipan yläpuolella. Poro ojensi lyhyen saparonsa
säikähtäen ilmaan ja nykäisi niin, että Biettar Oulan pää retkahti
taaksepäin. Ja samassa virtasi kosteata pakkasilmaa hänen poveensa,
jäähdyttäen hänen humalasta ja unesta kylmänarkaa vertansa. Hän veti
väristen päänsä syvemmälle peskin kaulukseen, sulkeakseen sen
kunnollisesti vilulta.
Puolen penikulman päässä kylästä poikkesivat he sivutielle, joka kulki
pitkin hyvin kapeata syrjäjokea. Paksun kuuran taivuttamat koivut ja
pajut riippuivat joen matalilta äyräiltä alas, joten tiestä muodostui
melkein pimeä tunneli: taivasta näkyi ainoastaan kapea kaistale.
Poron sarvet rapisuttelivat oksia, kuuraa tuiskahteli alas ja peitti
Biettar Oulan kasvot, kun tämä oli taas uinahtanut. Äkkiä huitaisi hän
molemmin käsin ulospäin ja haukkoi ilmaa. Heräämäisillään olevien
aistien vajavat todellisuusvaikutelmat sekaantuivat pahoihin
unennäköihin. Hänen haihattelevat puoliavoimet silmänsä näkivät vielä
Lassen taapäin vääntyneen pään -- tuolla kaukana, kaukana ylhäällä; hän
näki sen niin järjettömän selvästi! Itse vaipui hän alas kosteaan
sumumereen, ja juuri kun putouksen värisyttävä huimaus oli
salpaamaisillaan häneltä hengityksen, sai hän hätääntyneesti
kirkaistuksi...
Elle pysäytti poronsa ja juoksi hänen luokseen. "Oula!... Oulatsjam
(Oulaseni)!" Ähkyen painoi mies rintaansa ja katseli ympärilleen. "Minä
vain näin unta. -- Aja edelleen!"
Ylängöllä pienessä, soukassa laaksossa kiersi tuore hevosenreen jälki
suurta kelokukkulaa, kun taasen monijuovainen pulkkalatu oikaisi
itäistä laakson seinää ylös. Porot punnersivat sitkeästi ylös jyrkkää
vierua, ojentausivat, jotta maha ja turpa koskivat lumeen, kielen
roikkuessa toisesta suupielestä. Keuhkot työskentelivät kuin rivakassa
tahdissa poljetut urkupalkeet, puuskutellen valkoisia föllähdyksiä
sieramista.
Kun jyrkänteeltä laajeni eteen alaston tunturitasanko, saattoi Biettar
Oula hengittää taas vapaasti. Pulkat rahisivat viimeisiä vaivaiskoivuja
vasten, jotka eivät edes ylttäneet lumen pintaan.
Kaksi riekkoa pyrähti lentoon, lyöden siipiensä kärjillä viiruja
lumeen. Räkättäen tekivät ne kaarroksen ja laskeutuivat siivet
levällään pajukkoon.
Täysikuu nousi idästä. Pulkanjälkeen sattuva varjo solui kapeana,
tummansinisenä nauhana hieman kuperan tasangon halki, jolle oli
kasautunut korkeiksi ja mataliksi aalloiksi keveätä kuivaa lumenvitiä
vanhojen jääriitteiden päälle; kiiltävinä päivinä oli näitä paksun
lumipeitteen povella suoja-ilmain jäljiltä.
Alamaalle avautui täältä laaja näköala koilliseen. Tuolla ja täällä
vilkkui taloista vielä tulia. Mutta ne sammuivat toinen toisensa
jälkeen.
Etelässä pyöristyi tasanko uuteen laaksoon päin. Lumi oli täällä
porojen möyhimää, ja suksen- sekä pulkanjälkiä risteili kaikkialla.
Hajallinen porolauma liikehti laakson toisella rinteellä
harvan näreikön läpi ja ravisti kuuraa ryhmyisistä, matalista
tunturikoivuista. Parintuhannen poron kaviovarpaiden nauske kuulosti
etäiseltä, tiheältä rankkasateelta. Yön hiljaisuutta häiritsi paimenen
yksitoikkoinen joikuminen, jonka keskeyttäen hän äkkiä suuttumuksesta
käheällä äänellä huusi: "Hei, Girjes! [koiran nimi. (Girjes-täplikäs.)]
-- Suu kiinni, kirottu rakki! Muutoin revin kielen suustasi, riivattu
pörrökarva!" -- Pyöreä, hännätön elukka oli -- ajaessaan laumasta
eronnutta poroa -- liiaksi toimeensa innostuneena ahdistanut sitä vielä
keskellä laumaakin. "Girjes!" Narttu haukahti vielä pari kertaa, mutta
vähemmän terhakasti, ja laukkoi lauman toiselle sivulle, välittämättä
muista koirista.
Biettar Oula ja Elle ajoivat vielä kappaleen matkaa laaksonpohjassa
puroa pitkin, joka oli siellä täällä kasautunut isoiksi kellanharmaiksi
ja vihreäreunaisiksi jääkyhmyiksi. Vihdoin avautui pieni
ympyriäinen, raivattu aukio koivumetsässä, jossa näkyi muutamia
männynkänttyröitäkin. Heikko, punertava hohde kiilui mustan,
savuttuneen sarkateltan oven raosta. Teltan puukehys pistäysi
ristikkäisinä, nokisina kärkinä ylös räppänästä. Haukkuva koiraparvi
syöksyi teltasta ulos, pysähtyi vinkuen ja epävarmana -- tunsi sitten
isäntäväen ja juoksi ilosta ulvahdellen ja hyppien heitä vastaan.
-- "Mitä -- tekö siellä?" sanoi vanha muori Biettar, hiukan kohottautuen
ja hohuttaen tulta sammuviin hiiliin. Hänen monivuotinen palvelijansa
Aslak nousi myös jaloilleen.
Biettar Oulan huoleton sävy -- ja se että hän ylipäänsä oli
palannutkaan -- vapautti heidät tekemästä kiusallista kysymystä,
miten oli käynyt. Ja kun Biettar Oula veti pullon peskinsä povesta,
silisivät vaot Aslakin leveän suun ympäriltä maireaan hymyilyyn.
Yhdellä ainoalla henkäisyllä loihti Aslak uuden roihun kekäleistä. Hän
oli kuitenkin lisäksi heittämäisillään tuleen jyhkeän, tervaisen
kannonjuurakon, mutta Elle ehkäisi hänet siitä: "Luulisi sinua
typeräksi lantalaiseksi!" sanoi hän äänenpainolla, johon Aslak ei ollut
tottunut. [Lantalaiseksi sanovat lappalaiset maataviljelevää väestöä.
_Suom_.]
"Niin", alkoi Biettar Oula, kun pullo oli kiertänyt ympäri, "Lasse
valitsi järkevän osan, päättäen katua ja tehdä parannuksen ja olla
vilpitön."
Aslak painoi purskuen likaiset kasvonsa poveaan vasten, heittäysi sitte
seljälleen ja nauroi pakahtuakseen. "Totisesti saatkin antaa minulle
naukun lisää... Koitukoon Trondhjemin seminaarilaiselle paljon oppia ja
iloa matkastaan."
Mutta näytti kuin keskustelu tästä asiasta ei olisi oikein tahtonut
luistaa.
Tuesta riippuva pata alkoi porehtia siltä puolen, jolla tuli oli
voimakkain. Biettar muori puhalsi rasvan kiehumattomalle laidalle ja
ammensi sen siitä puukuppiin. Biettar Oulalla oli huikea ruokahalu, hän
leikkasi ison palan kuumaa lihaa, kastoi sen rasvaan, muokkasi sitä
kiireesti lujilla hampaillaan ja antoi sen livahtaa alas kurkustaan,
kyynelten tirsuessa hänen silmistään: hän näytti jättäytyvän kohtalon
huomaan ja säveästi odottavan mitä lämpö saisi vatsassa aikaan.
Biettar muori tiedusti, olivatko he käyneet Jongulla. Kuten useat
muutkin lappalaiset, katsoi Biettar Oulan perhe parhaaksi olla hyvissä
väleissä Jongun kanssa; siitä oli yhtä ja toista etua, muun muassa sen
johdosta, että Jongu tarpeen tullen osti varastavilta porolappalaisilta
poroja.
Kyllä he olivat käyneet. Pikku Andinkin olivat he nyt viime sunnuntaina
saaneet kastatettua.
"Kai hän käyttäysi toimituksen aikana siivosti?" tiedusti Aslak,
vilkaisten pikku Andiin, joka jo sikeästi nukkui vällyjen alla.
"Eipä oikein, hänen olisi pitänyt paremmin tuntea ristiäismenot",
vastasi Biettar Oula. "Papin lukiessa rukousta kirjasta oli hän
hävinnyt meiltä tiehensä. Annoin hänelle kelpo tukkapöllyn, saadessani
hänet käsiini ulkoa. 'Jos et käyttäydy ihmisten lailla ristittäessä,
saat toisenkin, kurja pakana!' sanoin hänelle... Mutta kuulehan lisää!
Puuseppä Nils, senkin kekkuli, menee ja sanoo papille, että poika on
kastettu kotona. Kaikkeen sitä hänenkin pitää sekaantua. 'Mutta sinähän
sanoit eilen, ettei poikaa ole kastettu kotona', torui pappi ja katsoi
minuun. -- 'Niin, -- mutta älkää pahaksenne panko', minä sanoin, 'mutta
minusta tuntui kuin ei Aslak olisi oikein osannut ristiä enkä minä
voinut ottaa tunnolleni sitä, että poika ei ollut saanut säädyllistä
kastetta.'"
"Mitä sinä siitä", tuumi Aslak. "Luinhan minä kaikki ristimiskaavan
kirjaimet käsikirjasta, -- vaikka en ole lukenut papiksi enkä
Trondhjemissakaan opiskellut", lisäsi hän hymyillen.
"Olihan se vähän ikävää, mutta mitäpä siitä", tuumi Biettar Oula.
"Pappikin sentään tuli jälkeenpäin ottamaan minua kädestä ja sanoi
minun tehneen oikein ja kristillisesti, kun tahdoin varmistua siitä,
että poika sai kunnollisen kasteen."
Tämä poikkeaminen Lassen jutusta oli kuitenkin kuin kissan kiertelyä
kuuman puuron ympärillä. Sen tuttavallinen sävyjä viinan teho oli nyt
hälventänyt heidän arastelevan kainostelunsa. Tuntien jonkinlaista
ylpeyttä -- eikä ainoastaan iloa onnellisesta tuloksesta -- kertoi
Biettar Oula, kuinka näppärästi hän oli kiemurrellut selville verkosta.
Mutta -- lisäsi hän -- ensi kertaa eivät lakipykälien koukut olleetkaan
hänen ylitseen luistaneet, hänen jäämättänsä niihin killumaan. Tyhjän
päiten ei hänellä ollut ammattiveljiensä keskuudessa kunnianimenä
"viekas". Usein kävikin häneltä neuvoa kysymässä sellaisia, jotka
vieraan poron anastamisesta epäiltyinä olivat joutuneet pulaan.
Mutta kun muori Biettar kuuli, että Lasse oli alkanut juonitella, äityi
hän hurjaan raivoon, ja uhkasi Lassea kaiken maailman vaivoilla, kun
hän tulee kotiin. "Voi kunniatonta raukkaa!... Paholainen minut
vieköön, jos hän saa edes maistaa maitoakaan niistä kuudesta
vaatimesta!" Hän seuhtoi käsillään istuessaan tulen loimussa,
mustanruskea telttaseinä taustanaan, ja tiukensi katseensa vetämällä
silmäkulmat ryppyyn. "Ruveta nyt kauppoihin tuollaisen haisevan
tuohikontin kanssa! Kauppoihin Lassen kanssa!... Ei sinua uskoisi äiti
Biettarin pojaksi! Olisit hitto vieköön saanut isältä selkääsi, jos hän
vielä eläisi!"
"No, mutta äiti! -- Mitä lempoa saatoin tehdä, kun -- -- --"
"Äh -- loruja!... Olet kai sentään sen verran järkeä perinyt isältäsi
ja minultakin, että olisit voinut laverrella sekä voudin että viskaalin
pään pyörälle!"
"Ja vannoa väärin! -- Oletko hullu!" sanoi siihen Elle.
Äiti Biettar vetäisi ilmaa keuhkoihinsa. "Jos nyt et pidä suutasi
kiinni, läimäytän sinua korvalle, jotta tiedät... Hyvä Jumala! Jo sitä
saapi kuulla täällä jos minkälaisia tyhmyyksiä. Mutta sinun, Oula, joka
olet miehenpuoli, sinun pitäisi toki tietää, ettei syytetyltä vaadita
valaa... Minä en koskaan käy alamaassa, mutta totisesti tunnenkin lakia
paremmin kuin te!"
Aslak istui kuten tavallisesti oikea käsi povessa ja kynsi rintaansa.
Hän ei puhunut mitään, huokaili vain. Ja mitäpä hänellä olisikaan ollut
tekemistä, kun äiti Biettar oli sillä päällä. Tunturi ja lakeudet
olivat Biettar muorin; muusta ei ollut puhettakaan. Ei ollut hän
koskaan ollut kenenkään käskettävänä. Ja jos hyväuskoinen
porolappalainen yritti naapuriltaan vaatia oikeutta, niin päättyi asia
aina niin, että asianomaisen täytyi kerätä kilunsa ja kalunsa ja mennä
tiehensä. Muorin suurimpana nautintona oli kopeloida lämpimiä
poronsuolia. Sekä hänellä että hänen pojallaan oli tapana juoda äsken
tapetun poron haavasta verta. Ja kun he jonakin talviyönä tai pimeänä
syysiltana olivat teurastaneet toisen omistaman poron, oli muori
tulisessa toimessa, peitti kaikki tappamisen jäljet ja kannusti
poikaansa miehuullisella joikumisella ja uhkamielisillä sanoilla.
Välittämättä enempää kuin ennenkään anoppinsa raivonpurkauksista istui
Elle nuotion ääressä lämmittelemässä, peski polville levitettynä. Hän
hautoi äsken herännyttä tunnettaan. Kaikki oli hänestä niin ihmeen
outoa ja uutta. Koko hänen elämänsä, joka oli liittynyt tunturiin ja
tunturi-ihmisiin, tuntui hänestä melkein unelta. Hän oli kuin
linnunpoika, joka on pudonnut pesästä, korkean puun latvasta. Niin,
äsken ollessaan kotia tulossa ajatteli hän, että hänen pitäisi ottaa
anoppiaan ja Aslakia kädestä, -- niinkuin kauan kotoa poissa ollut...
Nyt nukkuu valkopaitainen vouti... silkkipeite yllään... Ja häneltä
otti surullisen lyhyen ajan miettiä, mitä ihanuuksia täällä tunturilla
oli. Täällä oli teltta; ulkopuolella oli joitakin pulkkia
ruokatavaroineen ja vaatteineen. Ja vielä oli heillä aitta, jopa hyvin
varustettu aitta; mutta se oli alhaalla kylässä...
Hänen hajamielisyytensä tarttui muihinkin. Biettar Oulakin oli ääneti.
Aslak huokaili yhä enemmän.
Mutta tähän raukeaan mielialaan kajahti äiti Biettarin ylpeä kehuminen
kuin torven toitotus, jolloin porolauman kuullaan rajuilman tavoin
syöksähtävän laakson pohjaan. "Suurempaa ja kauniimpaa laumaa kuin
meidän ei samoile näillä tienoin. Ja äiti Biettar se on suojellut sen
varkailta ja pedoilta, -- tämän lauman, joka soluu kuin elävä
kultatulva tunturien yli!"
Hän veti telttaseinän alta vanhan, tomuisen taikarummun, jota muka
säilytettiin vain "huvin vuoksi", ja löi sillä poikaansa selkään,
sanoen: "Rummuta sinä, Oula, joka olet edesmenneen Biettarin poika! --
Olethan nyt kumminkin minun poikani, sinä... Saadaanpa nähdä, tuleeko
Lasse takaisin vai eikö."
Biettar Oula otti poronsarvesta tehdyn vasaran ja asetti taikarummun --
ison koivuisen renkaan -- polvilleen. Renkaaseen pingotetulle nahalle
oli lepänkuorimaalilla sivelty monellaisia kuvia: siinä oli
porolappalainen, jolla oli sukset ojennettuina aurinkoa kohti;
norjalainen, joka seisoi toinen jalka teltan katolla ja toinen
potkimassa paholaista; tämä taasen kosketti Jumalaa ja suurta mäntyä.
Kirkon ovella seisoi susi, näyttäen pohtivan, mennäkö kirkkoon vai
eikö.
"Aseta tämä hopeasormus auringon kohdalle."
Biettar Oula alkoi lyödä rumpua, ensin hitaasti, sitten yhä nopeammin.
Biettar muori jännitti katseensa ja piti kättä valon edessä, ettei se
häiritsisi. Aslak unohti kokonaan rintansa kynsimisen. Hänen leveä
suunsa suipistui suppiloksi, ja rypistynein silmäkulmin tuijotti hän
renkaaseen, ja viimein alkoi hyppiä norjalaisen kuvan päällä.
"Tuo on kuolemaksi!" huudahti Aslak. "Lasse kuolee!"
"Niin -- totta tosiaan!" arveli muori Biettar. "Eivät saa
trondhjemilaiset madot imettäväkseen kovinkaan herkullista raatoa --
mutta onneksi olkoon!"
"Ei, se merkitsee, että vouti aikoo tulla tänne", tuumi Elle. Hän sanoi
sen ihan tahtomattansa. Biettar Oula ei itse huomannut, että hän nyt
löi kovemmin -- ei ennen kuin hän tunsi haluavansa lyödä rikki koko
rummun.
"Tulkoon sitten!" sanoi hän ja löi vasaran varren nahan läpi. Hän
heitti rummun räppänästä ja ärjäisi vihoissaan: "Jos hän tulee tänne
jotakin minulta kaivelemaan, niin minä kaivan ytimen hänen luistaan!"
Tuli oli sammumaisillaan. Puolihämärässä teltassa näki Elle hänen
silmävalkuaistensa välähtelevän mustien silmäterien koko ympäryksissä.
Eipä vain! Biettar Oula ei suinkaan uskonut, että vouti saapuisi sen
paremmin tuolla kuin tälläkään asialla...
Suuri, voimakas mies, jonka ei ollut koskaan tarvinnut huolehtia Ellen
ehdottomasta omistamisesta, oli nyt äkkiä joutunut epäilyksen
hävittävien voimien yllättämäksi, hän, joka oli aina tottunut
voittamaan eikä ollut koskaan sanottavasti kadehtinut ketään.
Kun Elle tuskastuneena kömpi sydän-yöllä hänen viereensä taljan alle ja
kuiski hänen korvaansa hyväileviä sanoja, nipisti Oula häntä reidestä,
niin että hän oli vähällä huutaa. Sitten tarrasi Oula hänen sierameensa
ja sai vaivoin hillityksi itsensä tempaamasta sitä irti.