I.

Pienen lappalaiskylän käräjätupa oli ääriään myöten täynnä. Väliaidan

sisäpuolella oli korokkeella juuri sen verran tilaa, että sinne mahtui

vouti, kaksi asianajajaa ja tulkki.

Biettar Oula [Pekan Olli, Olli Pekanpoika] ja hänen vaimonsa seisoivat

väliaitaan nojaten juhla-asuun puettuina, kuin olisivat olleet

kuulemassa heille pidettävää morsiuspuhetta eivätkä seisseet

porovarkautta koskevassa tiukassa ristikuulustelussa.

Lasse, joka oli alkujaan ollut syytettävänä, seisoi kyyryllään pienen

vankihuoneen oven takana ja piti korvaansa lähellä avaimenreikää,

kuullakseen edes jotakin isäntänsä antamista selityksistä. Hän oli

aamupäivällä äkkiä ruvennut juonittelemaan, asia oli sotkeutunut ja

saanut Biettar Oulalle vaarallisen käänteen.

"Kuusi vaadinta" [naarasporoa, _suom_.], kuiskasi eräs vankihuoneen

oven lähellä seisova mies, joka oli innokkaasti puhelevinaan naapurinsa

kanssa. "Kuusi vaadinta", sanoi hän toistamiseen. Ja Lasse oli siksi

viisas, että hän heti ymmärsi sen Biettar Oulan uudeksi tarjoukseksi.

Hän mukautui. Olkoon menneeksi... Sitäpaitsi oppii Trondhjemin

laitoksessa norjaa ja ihmisten tapoja. Ja onhan kaupunkikin näkemisen

arvoinen, kuten hän oli kuullut. Vankihuonekin siellä on valoisa ja

miellyttävä, ei ainakaan tämän pimeän ja likaisen kopin kaltainen.

Vastikään virkaansa vahvistettu ja nuori vouti tähysti tutkivasti

Biettar Oulaa. "Sanokaa -- -- kuinka on mahdollista, että te muutamien

vuosien kuluessa olette voinut kohota piirin rikkaimmaksi

tunturilappalaiseksi?"

Biettar Oula hymyili, kasvoillaan häveliäs ilme, ja hiveli mustaa,

lappalaiselle tavattoman tiheää partaansa. "Minä hoidan laumaani",

sanoi hän. Hänellä oli vaistomainen tunto siitä että viaton kehaisu

antoi hänen sanoilleen luotettavuuden sävyä. "Uuninlämpö täällä

alamaassa ei, Jumalan kiitos, ole vielä käynyt minulle niin rakkaaksi,

että jättäisin karjani palvelijain haltuun, -- kuten tavaksi kuuluu

tulleen viime aikoina." Hänen muuten teräväpiirteiset, rohkeata

oveluutta kuvastavat silmäkulmansa pysyivät nyt tiukasti luottamusta

herättävissä poimuissa. Näytti siltä kuin ei hän olisi edes aavistanut,

että vouti koetti saada häntä ansaan.

Täysin selvillä siitä, että vaatteet tekevät miehen, oli hän pukeutunut

hienoimmasta poronvasan [poronvasikka] nahasta tehtyyn mustaan peskiin.

Lanteilla oli nahkavyössä runsaasti nelikulmaisia metallilevyjä, jotka

hänen liikkuessaan heiluivat ja kimaltelivat. Pystyyn peskinkaulukseen

oli hän käärinyt suuren, veripunaisen silkkinilahuivin, jonka nipukat

ja paksut pehmeät ripsut olivat somassa järjestyksessä hänen leveällä

rinnallaan. Suorissa voimakkaissa säärissä oli kiiltävän mustat,

lyhytkarvaiset säpäkkeet [poron koipinahasta tehdyt lahkeet, _suom_.].

Koko hänen muhkea olentonsa osotti hänen suonissaan virtaavan runsaasti

kainulaisverta, vieläpä parasta lajia.

Biettar Oulan rehevän näköinen vaimo Elle, jonka suuret tummansiniset

silmät olivat epäilemättä varkain kulkeutuneet rotuun, oli sillä välin,

kun vouti merkitsi pöytäkirjaan, unhottanut Biettar Oulan tänään

hänelle kiireessä antamat kierosti sommitellut vastaukset. Hän oli

kiintynyt tarkastamaan nuoren voudin kirkkaita pitkähköjä kasvoja,

pieniä lihavia käsiä ja hänen virkapukunsa kultaisia nauhoja, -- tätä

korkeamman ihmisen ilmestystä, jolla oli viisituhatta kruunua tuloja ja

melkein Jumalan ulkomuoto. Mutta -- se ei ollutkaan tavallisen

lappalaisen siveellistä, puoleksi pelokasta kuninkaallisen norjalaisen

virkamiehen kunnioittamista. Salaa peritty germaanilainen veri alkoi

läikkyä kuumana. Eloisat hymypoimut kaartuivat houkuttelevan

viehättävästi suupieliin, samalla kun sieramet tuontuostakin laajenivat

elämänhalusta.

Hurmiosta herättivät hänet pikku Andin alituiset vaatimukset. Tämä veti

äitiään mustasta verkapeskistä hokien: tsidsji! tsjidsji!

Hän istahti lattialle ja avasi povensa, vetäen esille aimollisen

rinnan. Poika painoi siihen syvälle kaikki kymmenen sormeaan ja

mielihyvästä äännellen pureutui kiinni, heittäen tyytyväisen silmäyksen

voutiin, jonka tuomarikasvojen juhlallisuutta miedonsi hetkellinen

hymy. Huolimatta kahden ja puolen vuoden iästään ei Andi ollut vielä

kyennyt heittämään vanhoja tapojaan.

Aina kun ovi aukeni, hulmahti tupaan harmaina pilvinä kylmää, huurua,

pyyhkäisten yli korokkeen, nuuskien paksun, kaljupäisen ja rokonarpisen

puolustusasianajajan jalkoja ja sen jälkeen kadoten, tullakseen katosta

tippuvina vesipisaroina jälleen esille. Sellainen riippuva tipahdus

tähtäsi suoraan pikku Andin suuhun -- ja osasi ikäänkuin maidon

miedontajaksi. Tästä ilmaisi pikku Andi suuttumuksensa voimakkaammin

kuin ehkä tarkoituksensa olikaan, lausuen lapsenkielellään äkäisesti:

pelkele!

Hehkuvan uunin lämmin sulatti vähitellen pieniä soikeita aukkoja

jäätyneihin akkunoihin. Ulkopuolella poikaset kiihkeinä kiistelivät

näistä rei'istä, saadakseen tirkistellä tupaan. Heillä ei ollut niin

hyvää onnea kuin Jussalla, seudun etevimmän lappalaisen pojalla. Tämä

oli mairittelevalla hymyllään ja lupaamalla poronkyytiä sekä muuta

hyvää saanut poliisin puolelleen. Sitäpaitsi oli hän varmuuden vuoksi

pyhästi ja juhlallisesti valehdellut, että hän oli jo täyttänyt

viisitoista vuotta.

Jussa oli tähän asti pysynyt perällä. Mutta kuullessaan pikku Andin

huutavan tsjidsjiä astui hän reippaasti ja rohkeasti esiin. Ellen iso

rinta aaltoili niinkuin vinha maininki.

Vouti ja yleinen syyttäjä kuiskuttelivat keskenään,

puolustusasianajajan istuessa haukotellen ja itsekseen muristen kuten

tavallista. Poliisi, joka seisoi ryhtevin rinnoin aivan kuin olisi

ollut ainoa arvoltaan Norjassa, sai käskyn tuoda Lassen sisälle.

Vankihuoneen ovi avattiin. Kosteakiiltoinen pistepari tuikki Lassen

vetisen hatarissa, tiirottavissa silmissä, kun lampun hohde ulottui

häneen asti. Ne tavoittelivat ehdottomasti Biettar Oulaa, joka äkkiä

leimautti lujan katseen palvelijaansa, suomiakseen häntä viimeisistä

vastaväitteistään.

Lasse astui esiin, laski surkuteltavan hennot kätensä väliaidalle,

seisoi yhdellä jalalla ja huojutteli polveaan edes takaisin, jotta

ruumis heilahteli. Hänen paksut huulensa törröttivät kuin olisivat ne

olleet jonkun toisen, ja erehdyksestä painallettu hänen harmaan

kalpeaan muotoonsa. Alahuuli lerpattikin alituista kodittomuuttaan.

Niukat partahaivenet harittivat kuin jäätyneellä laidunmaalla

nälkiintyneen poron karvat. Oli jotain liikuttavan surullista hänen

avuttomassa ulkomuodossaan. Mutta nyt oli hän melkein hyvillään siitä,

että Biettar Oula oli saanut nujerretuksi hänen viimeiset epäilyksensä.

Jussa oli Biettar Oulan kunnioittava ihailija. Mutta kovinpa hänen tuli

surku Lassea! Hän oli nähnyt saman avuttoman ja alakuloisen ilmeen

useilla ihmisillä, tuon ilmeen, joka myötäkäymisenkin hetkinä katsastaa

kysyvästi kohtaloaan, uskaltamatta oikein luottaa sen hyvään

tarkoitukseen. Hän tunsi itketyttävän lämmönsäväyksen sydämessään ja

rukoili hartaasti Jumalaa, että hän auttaisi Lassea.

Niin, Lassen oli pakko tunnustaa, että hän se kuitenkin oli varas.

Ratkaisevan sanan johdosta kohosi väkisinkin helpoituksen huokaus hänen

rinnastaan.

Juttu päättyi lyhyeen. Seitsemän kuukautta.

Ellen rehevä rinta paisui ja painui jälleen turvallisesti ja

voimakkaasti, niin että sieramet laajenivat värähdellen kuin kauvan

pidätetyn lemmenhuokauksen jälkeen. Sillä miten olisi käynytkään, jos

vouti olisi ruvennut urkkimaan häneltä niitä vastauksia, joita Biettar

Oula oli Ellelle etukäteen neuvonut, mutta jotka nyt monellaisten

vaikutelmain johdosta olivat seonneet. Biettar Oula oli tyrkyttänyt ne

hänelle kaikkea maallista pahaa uhkaillen, mutta myöskin kaunein sanoin

ja houkuttelevin lupauksin. Hänen sieluaan oli kyllä tympäissyt ja

nostanut kapinaan tällainen valehtelutaidon juonikkuus, mutta siitä ei

ollut lähtenyt mitään apua.

Biettar Oulan ja Ellen ei tarvinnut tehdä valaa, koska heidän

todistuksensa olivat lopulta olleet hiukan horjuvia. Jumalan kiitos!

Väärän valan eteentulon pelosta oli Biettar Oulan otsa päivän mittaan

usein peittynyt kylmällä hiellä. Mutta hänen lihaksensa olivat lujat

kuin jänteet, eivätkä hermonsakaan yhtään heikompia. Ne olivat

kestäneet taistelun sielussa kiemurrelleiden käärmemäisten aaveiden

kanssa, kavaltamatta häntä. Ja samalla voimalla kukisti hän nyt

mielessään kuohuvan, puheluhaluisen ilonkin.

Mutta olisiko hän uskaltanut ojentaa kättään valantekoon, jos niikseen

olisi tullut? Tuskinpa. Vasta tänään, kun Lasse oli ruvennut

juonittelemaan, oli hänen täytynyt ajatella valanteon välttämättömyyttä

mahdolliseksi. Mutta hän ei ollut maininnut mitään siitä Ellelle, joka

varmaankin olisi silloin pilannut koko jutun.

Väki lähti tuvasta ja tunsi pettymystä sen johdosta, että kaikkityyni

olikin supistunut yksinomaan Lasse-pahan syyllisyyteen. Mutta oli

joukossa niitäkin, joilla oli vainua asian oikeasta laidasta, nimittäin

kylän koilliskulmalla vakinaisesti asuvat porovarkaat. Harvinaistahan

on aina asiantuntemus.

Pikku pojat, jotka olivat hekin yhtä ja toista kuulleet, eivät myöskään

olleet tyytyväisiä tulokseen. He olivat peräti jännittyneinä odottaneet

saadakseen nähdä Biettar Oulaa -- itse Biettar Oulaa! -- vietävän

vankeuteen. Mutta mieluimmin sen olisi pitänyt päättyä pöyristyttävään

seikkailuun: pattovalaan ja Biettar Oulan sitä seuraavaan kohtaukseen

pahanhengen ja hänen koko liittonsa kanssa. Siinä sitä olisi ollut

tarinaa kerrottavaksi sammuvan liesivalkean ääressä, varjojen

suuretessa ja tarinan hiipiessä kiihoittavan värisyttävänä kuulijan

likelle.

Väki lähti pihan poikki tielle, joka johti joen töyräälle

rihkamakauppaan. He tassuttelivat keveissä, pehmeissä lapinkengissään

pöllömäisen äänettömästi. Sitä helpommin sai poliisi huomiota, kun hän

virallisen touhukkaasti raivasi itselleen tietä joukon läpi. Hänellä

oli nimittäin kiilloitetut rasvanahkasaappaat, jotka hänen tömistävien

askeltensa alla panivat kovaksi tallatun lumen kirskumaan.

Oli näet pureva pakkanen. Sankat tervankatkuiset savupatsaat nousivat

hormeista nopeaan kiirivinä kierukkoina suoraan ylös tyyneen ilmaan.

Vaikka olikin jo pimeä, kuului halkoranteilta kirveeniskuja. Kovat,

läpijäätyneet koivunrangot paukkuivat ja räiskyivät halkeillessaan.

Siellä täällä kuului myös aisakellon kumeata kalkatusta tiiviissä,

raskaassa pakkasilmassa. Matalalla leijaava villava sumupilvi näkyi

alavaa kolmikulmaista nientä kiertävän joen yllä. Molemmin puolin jokea

olivat metsäselänteet mukavasti nojallaan matalia, tasaisesti kaartuvia

ja alastomia tuntureita vasten.

Käräjätuvasta lähtenyt väkijoukko oli pysähtynyt rihkamakaupan eteen ja

seisoi siinä tuokion hytisten ja koputellen vuoron perään jalkaa

toiseen.

Vähitellen täyttivät he puodin, jossa jo ennestään oli joitakuita

porolappalaisia myymäläpöydän ääressä siemailemassa naukkuja.

"Minulla on tuhat poroa", kerskui Nikko Nille, aikoinaan kunnon mies,

mutta nykyään juoppo ja suuri rehentelijä. Hän oli Biettar Oulan

pahimpia kadehtijoita, sillä hän oli aikoinaan kosiskellut muhkeaa ja

lihavaa Elleä. Hän kerskui, sillä hänellä oli vain kuusisataa poroa,

jotka saadakseen hänen oli täytynyt viedä alttarin eteen vanha ontuva

leskivaimo. Hän oli ruvennut kosiskelemaan Elleä heti vehnäspäivien

jälkeen. Mutta kun vanhojen kuolema useinkin odotuttaa pitkään, näytti

Ellestä parhaalta mennä naimisiin pulskimman miehen kanssa, mitä hän

tunsi, vaikka tämä samalla oli tunturien hurjin petokin.

"Koko Hammerfestin säästöpankki on hyppysissäni", isoili Nikko Nille.

Musta rupiviiru näkyi poikittain hänen kalpeassa alahuulessaan, ja

harmaata vaahtia pursusi suupielistä.

"Voisin ostaa koko Biettar Oulan lauman, mutta minä en tahdo sellaisia

poroja, jotka -- --" Vastustamaton pelko esti häntä sanomasta

ajatustaan loppuun. Hän alkoi laulaa tilapäisiä häväistyslauluja

Biettar Oulan nuotilla. [Kaikkia huomattavampia lappalaisia

kunnioittavat laulutaitoiset lauluilla, joilla kullakin on oma nuotti.]

"Biettar Oula ta-a-appaa talviö-ö-öinä." Autuaallisen näköisiä miehiä

ja neitosia lyöttäysi mukaan, syleillen toisiaan ja keinuttaen

ruumistaan nuotin tahdissa. Heidän höyryävät, tiheäkarvaisista

peskeistä esiinpistävät pyöreät kasvonsa loistivat vaskenpunaisina

heikossa lampun valossa, joka punasinervänä tunki läpi kostean,

viinalta löyhkäävän höyryn. Hikipisarat heidän kasvoillaan,

sekoittuneina vanhaan liuenneeseen likaan, kävivät sakkamaisiksi ja

lyijynharmaiksi. Rihkamakauppa sisältöineen oli kuin juhlain aikana.

Hyllyjä koristivat räikeänväriset verat, esiliinat ja olkahuivit:

siniset, keltaiset ja punaiset, kaikkine koreine mauttomuuksineen.

Myymäläpöydällä oli lasikaapissa suuri valikoima messinkisormuksia,

solkia ja kaikenlaista pientä kiiltorihkamaa.

Viimeksi tulleet tunkeutuivat humalaisten joukkoon, ja ryypiskellen

tuopeista tai pulloista koettivat hekin suuremmalla tai pienemmällä

menestyksellä näyttää päihtyneiltä.

"Ri-iekko raukka, riekko, ri-iekko. Elle, E-elle, Elle, E-elle!"

Mutta tiheään sulloutunut joukko hätkähti, kun Biettar Oula riuhtaisi

oven auki ja avasi kyynäspäillään tien myymäläpöydän ääreen. Pikku Andi

piteli kiinni isänsä pitkästä tupesta. Mahtava lapinpuukko

hopeahelaisine päineen oli pojan hartaiden mielihalujen esine.

Biettar Oula heitti ison, lihavan poronpaistin myymäläpöydälle. "Tuon

edestä konjakkia." Hän oli pitempi ja muhkeampi kuin muut lappalaiset,

joi aina parasta paloviinaa, ja aina osoittikin kauppamies hänelle

suurta huomiota. Tuoppi asetettiin esille. Hän otti aika siemauksen ja

ojensi sen sitten Ellelle, joka vain makusteli -- naisten tavoin vähän

virnistäen. -- Elle pyyhki sitten silkkihuivinsa nipukalla reheviä

huuliaan, joiden punainen väri oli täyteläinen ja tuores.

Biettar Oula seisoi kauvan ääneti, mutta ryyppi yhtämittaa. Mustilla ja

hiukan vinoilla silmillään, jotka vähitellen olivat saaneet kiiluvan

hehkun, tähyili hän tuikeasti erästä ryhmää, tämän seistessä piirissä

parrattoman nuoren miehen ympärillä, jota Nikko Nille nyt juotti

päihin.

"Saapas nähdä, paljonko Lassen omaisuus kasvaa korkoa hänen

poissaollessaan -- hi hi hi hi! Ja sitten tulee hänestä oppinut mies

kuin itse paholainen! Ehkä hän koulunsa läpi käytyään saa lukkarinviran

Kautokeinossa", naljaili nuorukainen kovalla äänellään ja suuntasi

tyhmästi tiirottavan, harhailevan katseensa ylös ilmaan -- ilman

kiinnekohtaa. Nikko Nille nauroi ivallisesti.

Biettar Oula ojentausi. Suonet hänen oikeassa ohimossaan pullistuivat

kovin. "Oula! Oula!" rukoili Elle. Mutta hän astui joukkoa kohti.

Nuorukainen meni muitten taakse huutaen minkä kurkusta lähti: "Hän

tappaa minut, aa-aa-aah!" Biettar Oula hänestä viisi välitti. Sen

sijaan tarttui hän Nikko Nilleä kaulukseen, riuhtaisi yhdellä

tempaisulla peskin halki edestä ja takaa vyöhön asti ja heitti hänet,

läimäytettyään kädellään paljaaseen selkään, kahden jauhosäkin väliin,

niin että hän sananmukaisesti katosi jauhopilveen. "Pois tieltä,

kirottu retale!" ärjäisi hän raivatessaan tietä joukon läpi. Hän työnsi

Ellen ja pikku Andin ulos ovesta ja paukautti sen tukevasti kiinni.

Puodissa olijat, äkkiä selvinneinä, seurasivat heitä pihalle, missä

Biettar Oulan kaksi pylvääseen sidottua ajoporoa söi jäkälää.

Elle riisui verkapeskin yltään ja pujotteli tiheäkarvaisen nahkapeskin

sen sijalle. Sen jälkeen sitoi hän pikku Andin oman pulkkansa keulaan.

Notkeana kuin kärppä hiipi hän poronsa luo ja pani varovasti

keltaisilla, punaisilla ja sinisillä ripsuilla koristetut länget

kauniin, valkoisen eläimen kaulaan; se vapisi halusta lähteä

liikkeelle. Vetohihna oli kiinnitetty mahan alle poikkipuolin

asetettuun luokkaan.

Biettar Oula oli myös jo valmiina lähtöön. Hän oli pannut

karhunnahkakauluksen hartioilleen ja käärinyt ohjaksen pään oikeaan

käteensä. [Käytetään vain yhtä ohjasta; se on kiinnitetty päitsien

tapaisiin, joitten toinen hihna menee silmien ja sarvien välitse ja

yhtyy toiseen niskan päältä kaulan alle menevään hihnaan.]

"Aja sinä edellä!" sanoi hän Ellelle.

Elle nykäisi hiukan hihnasta, ja uljaan eläimen tehdessä ensimäiset

valtaiset kuumeelliset hyppäyksensä ponnahti Elle muutamin rivakoin

harppauksin mukaan -- ja heittäysi sitten terhakalla loikkauksella

pulkkaan. Juuri kun poro oli kiepahtamassa vasemmalle, läiskähti ohjas

seljän yli, ja samassa silmänräpäyksessä muutti elukka suuntaansa niin

rajusti, että pulkka huimassa heilahduksessaan narskui pahasti, jättäen

valkean juovan pihamaan likaiseen kovaksi tallattuun lumeen.

Biettar Oula kiihoitti poroaan, pidättämällä sitä hetkisen paikallaan.

Vauhkoin silmin tanssi ja reutoi se sulasta innosta saada ojentaa

jalkansa hillittömästi liikkeelle. Mutta kun Biettar Oula äkkiä kohotti

kätensä ja kumartui hyppäykseen, kirmasi poro eteenpäin ja samalla

tuiskahti Biettar Oula pulkkaan kuten petolintu, joka hyökkää pakenevan

saaliinsa niskaan.

Huikea meno tuntui kuin putoukselta ja säväytteli hänen ruumistaan

kiireestä kantapäähän. Yli koko seudun kaikui hänen äänekäs ja

ylimielinen joelluksensa, jonka säveltä kiihoittava ajo siivitti.

Äsken niin meluava, nyt kohmelon nolostuttama väkijoukko epäröi

päästääkö vai eikö ilmoille Biettar Oulaa kohtaan tuntemaansa salattua

ihailua. Tälläkin kertaa tuli äskeisen nuorukaisen osaksi lausua

kirvoittava sana. "Ainoastaan Biettar Oula voi noin tehdä."

Ja kasvavan innostuksen vallassa puhuttiin Biettar Oulasta yhtä ja

toista. Olihan nuori, kaunis norjalainen tyttökin, meren rannalla

asuvan vanhan "Groobeinin" (Harmaakoiven) lapsi seurannut häntä

syksyllä jonkun matkaa tunturille päin, uskaltamatta silti tulla

näkyviin.

Nikko Nillen oli täytynyt jäädä puotiin, saadakseen kauppiaan parilla

säkkineulan pistolla kuromaan hänen peskinsä kiinni. Hänen tultuaan

ulos sanoi nuorukainen hänelle -- kiitokseksi hyvästä kestityksestä:

"No, kirveleekö vielä selkää?" Joukosta kuului raakaa naurua. Tyrkkien

houkuteltiin nuorukaista jatkamaan.

"Kuinka monen koiran haukuntamatkan päässä luulet olevan Ellen,

tunturin ihanimman naisen, jota et saanut, vanhasta, ontuvasta ja

tuulen kuivattamasta linnunpelättimestäsi? Pitäisin mieluummin

säkillisen ruutikuivia poronkarvoja sänkytoverinani kuin akkaasi. Hän

on sitkeä kuin parkittu nahka. Ei viinakaan pysty tekemään hänestä

loppua... Vai odotatko ehkä vielä, että hän kuolee? E-hei, ystäväiseni,

kyllä vanhan luut kykenevät vielä kauvankin harmiksesi pitämään

pystyssä hänen kuivettunutta ruumistaan. Äh, äh, hyi saakeli!"

Suulastelijan kasvot ja keltaiset hampaat näkyivät irvistävästä suusta

kaksinkertaisine ylähuulineen, samalla kun häijyt, vetiset silmät

vilkuivat ylös.

"Nikko Nillen heilasta tulee vanhapiika aikaa ennen kuin akka kuolee --

hi hi hi hi."

Totta olikin, että Nikko Nille oli valinnut uuden kullan, nuoren tytön,

jonka pyylevä lihavuus oli ainoa, mikä muistutti Elleä.

"Laula kullastasi", alkoi nuorukainen taas. Mutta samassa löi

kaikkialla läsnä oleva Jussa kämmenellään vasten hänen virnuilevaa

suutansa. "Vaikka oletkin renttu, niin luuletko sinä sen takia saavasi

sillä tavoin ihmisiä kohtaan leukojasi käyttää."

Odottamattomasta lyönnistä kellahti nuorukainen kenttään. Ja väkijoukko

kohteli häntä nyt yhtä ilkeästi kuin äsken Nikko Nilleä.

"Biettar Oula ei viitsinyt koskea poikaan, he he he", nauraa räkätti

muuan joukosta. "Hän ei viitsinyt tahrata kättään tuollaisella -- he he

he."

Nuorukainen oli sillä välin keksinyt keinon. Hän alkoi parkua

änkytellen, että Jussa oli lyönyt rikki hänen hampaansa ja huulensa.

Väkijoukko sai syytä tekeytyä suuttuneeksi. Nyt oli Jussan saatava

selkäänsä. "Sinut pitää vangita!" -- "Sinä olet, totta totisesti, koko

seudun pahin kakara!" -- "Luuletko sentähden, että olet Jongun poika,

saavasi pahoin pidellä köyhää raukkaa?" -- "Ryövärin poika, mokomakin,

joka nostelee tyttöjen hameita, ajaa hevoset piloille ja mennä vuonna

oli hän vähällä ratsastaa vasan kuoliaaksi!" -- "Kumma ettei häntä jo

aikaa sitten ole pantu kiinni! Parasta on, koska meillä nyt on vouti

täällä, ottaa häntä kynkkäluusta."

Tuollaiset soimaukset eivät olleet uusia Jussalle, mutta kuitenkin

tunsi hän mieltänsä ahdistavan. Monet aikaisemmat yhteentörmäykset

koillisrajalta olevan joukon kanssa olivat juurruttaneet häneen pelkoa.

Ja nuorukainen harjotti sillävälin suoranaista kiristystä, vaikka Jussa

usein antoi hänelle ruokaa ja vaatteita pelkkää hyvän hyvyyttään --

kantamatta juuri sillähaavaa vereksiä kolttosia omallatunnollaan. Ja

menipä nuorukainen joskus niinkin pitkälle, että kieltäysi ottamasta

vastaan lahjuksia, uhaten laverrella vanhalle Jongulle Jussan kaikki

ilkityöt. Ja Jussa tiesi liiankin hyvin, että siitä olisi tullut

pitkälti palttinaa valkaistavaksi...

"Pyydä anteeksi nuorukaiselta", sanoi eräs ja tarttui Jussaa niskasta.

Jussa sai riuhtaistuksi itsensä irti ja riensi Nikko Nillen kanssa

pois. Matkalla pysähtyi Nikko Nille ja sanoi: "Eipä oikein sopisi mennä

kotia repeytyneessä peskissä."

"Kuule --", sanoi Jussa, "jos sinulla on viinaa pullossasi, niin

juoksen viemään sen kotiin ja annan akan juoda siitä itsensä

sikahumalaan. Tiedäthän, että silloin on helppo kehveltää häneltä

avaimet, päästäksesi aittaan vaihtamaan peskiä."

Nikko Nille hymyili. "Saat totta totisesti ajaa porollani koko

huomispäivän", sanoi hän.

Jussa kiiruhti kotiin pulloineen. Nikko Nille majaili nimittäin vanhan

Jongun luona.

Nikko Nille lähti syrjätietä joen rannalle. Siellä istuutui hän

puoleksi lumeen hautautuneelle aidalle. Vanhuksen piti saada aikaa

juoda itsensä päihin.

Paikka oli hiljainen ja kaukana syrjässä kyläntieltä.

Pitkiä revontulikieluja syöksyi pohjoisen taivaan rannalta. Ne

tuikkivat sikinsokin Linnunradan välkehtivän meren alla, kiemurtelivat

ja painuivat läikehtien etelää kohti. Ne liikehtivät kuin ärsytetyt

tarun jättiläiskäärmeet, jotka tuskan tavattomalla voimalla

vääntelehtivät hehkuvilla hiilillä. Huikaisevia heijastuksia kirmaili

aavemaisen nopeasti hulmuten pitkin sinertävän valkoista, säkenöivistä

kidepisteistä kimmeltelevää hankea, heitellen salamoita laakson

kupeiden hongikkoihin ja joen yllä leijuvaan litteäksi painuneeseen

usvaröykkiöön. Väliin avautui tämä taivaan tuhatkätinen kellanvalkoinen

kummitus, siellä täällä paljastaen palasen sinistä taivasta suurine ja

rauhallisesti väräjävine tähtineen.

Toisella puolen jokea niemellä kasvavien koivujen raskaat oksat

huokuivat kevyttä huurua, jonka pakkanen samassa silmänräpäyksessä

kiteytti valkeiksi härmäkiehkuroiksi; niiden keskeltä puiden

paksukaarnaiset rungot näkyivät vain mustina suonina. Mutta silmulehdet

pusersivat pihkaa itsestään ja takeltuivat umppuaiheiden suojaksi.

Pieni varpunen, jonka nokka oli heltynyt pakkasesta eikä pystynyt

saamaan tolkkua jäätyneestä silmusta, istui oksalla, hennot koivet

painuneina hyytävään kuuraan. Pakkanen oli tunkeutunut sen höyhenpuvun

sisään pyrstön juuresta ja hiipi armottomana yli ruumiin. Silmälautaset

painuivat kiinni, ja pää sekä kaula koettivat vetäytyä untuvapeitteen

turviin, mutta turhaan. Jalat vatsan alle koukistuneina putosi pikku

lintu lumelle... Mutta sen viimeinen aistimus oli suloista

hyvinvointia. Se uneksi lentävänsä päiväpaisteen armaassa lämmössä.

Nikko Nille kohotti katseensa. Hän huomasi lounaassa päin vilkasta

liikettä yli tasaisesti kaartuvan lumikentän. Sen erotti pitkästä

välimatkasta huolimatta varsin hyvin, sillä täysikuu oli juuri noussut

idästä...

Biettar Oula ei vielä tiedä, mitä onnettomuus on. Mutta se voi

tulla. Mikko Nille sanoi sen vielä ääneen: "Mutta se voi tulla." --

Elle-raukka!... Jonakuna päivänä on hän yksin nuorena ja avuttomana. No

niin! Nikko Nille ei tahdo silloin olla järin kova hänelle. Nikko Nille

auttaa häntä. Mutta kun Elle sitte jonakuna iltana tulee hänen luokseen

ja muistuttaa menneiden päivien rakkaudesta, silloin sanoo hän: "Minun

on sääli sinua, Elle. Mutta sinä tiedät, että rakastan Aira Maritia ja

Aira Marit minua. Ensi kuussa vietämme häämme." -- Silloin murtuu Elle

ja itkee katkerasti. Mutta hän sanoo Ellelle vain: "Hyvästi, Elle!

Jumala olkoon kanssasi!" -- ja poistuu sen enempää virkkamatta...

Kylmä karmi Nikko Nillen selkää. Huonosti oli kauppamies ommellut

repeytyneen selkämyksen. Äskeinen ikävä yhteenotto Biettar Oulan kanssa

johtui nyt äkkiä hänen mieleensä ja keskeytti hänen korkealentoiset

unelmansa.

Hyvä Jumala, eikö sen akan nauskuvat niveleet ikinä herpaannu! Ja vielä

uhkaili hän alituiseen tulevansa kummittelemaan kuoltuansa. Ikäänkuin

hän ei olisi elänyt jo kylliksi. Olihan hän jo kymmenen vuotta kulkenut

kuin nahkoihin puettu kuolemanvaltakunnan edustaja! Ja siinä oli Aira

Marit niin nuorena, sievänä ja kukkeana! Hänen tervettä järkeänsä

karvastutti, ja kapinoinut oli se tätä luonnottomuutta vastaan kauvan.

Hän alkoi juoda, joi yhä enemmän ja enemmän, kävi rivoksi päissään,

mutta ainoastaan puheittensa puolesta, rehenteli ja kerskui typerästi

ja hävitti omaisuuttaan. Ja hyvinkin saattoi olla perää siinä, että hän

oli alkanut varastella poroja. Alussa oli hän ritarillinen aviomies.

Varsinainen aviomies ei hän ollut sentään koskaan ollut. Hän oli

kuitenkin tähän päivään asti säilyttänyt puhtautensa. Sikäli saattoi

häntä vieläkin sanoa kunnon aviomieheksi. Hän oli toden teolla myöskin

hyväpäinen, kunnanhallituksen jäsen. Puheenjohtaja antoi suuren arvon

hänen sanoilleen asiain ratkaisussa. Kirjoittamaan ei hän kuitenkaan

ollut koskaan oppinut. Hän kirjoitti pöytäkirjain alle toisen pitäessä

kynänvarresta kiinni.

Keväisin, mennessään karjoineen tuntureille, oli hän monena kertana

ollut lujasti vakuutettu siitä, että kun hän syksyllä tulee takaisin,

ei akasta ole muuta jäljellä kuin surullinen selonteko hänen

viimeisestä taudistaan.

Nikko Nille lähti kotia kohti.

Jussa oli pihalla toisten poikien kanssa leikkimässä revontulia

[yleinen poikien leikki tunturiseuduilla]. He pitivät kukin

kaislatukkoa kohotetuissa käsissään ja huusivat: "Gakko! gakko!"

(mätäs! mätäs!) Revontulet näyttivät siitä raivostuvan ja uhkaavan

iskeä heihin, mutta pojat juoksivat pajaan piiloon.

"Jussa!" huusi Nikko Nille.

"Akka on jo päissään", sanoi Jussa tullen hänen luokseen, "ja pehmeänä

kuin lämmin suoli... Avaimet? Pyh! ne heltiävät hänen kädestään

helposti kuin karvat mädänneestä poronnahasta."

"Etkö sinä menisi ottamaan niitä häneltä?"

"Ooh -- -- hän tahtoo kaikin mokomin, että sinä tulet ensin sisälle

saamaan häneltä naukun."

Se oli liian voimakas houkutin Nikko Nillelle. Hän koetti avata

varovasti ovea, mutta sittekin se kitisi ilkeän hälyttävästi jäätyneitä

oviaukon täytteitä vasten. Katsomatta oikeaan tai vasempaan hiipi hän

varkain vanhuksen luo, joka istui lieden ääressä päreellä syttämässä

piippunysäänsä.

"Kas --, oletko jo kotona, poikani! Nyt pitää sinun todellakin saada

ryyppy! Ryyppy vanhan Saaran kädestä. Mitä? -- Epäiletkö ehkä, ettei

vanha Saara suo pojalleen ryyppyä?" Hänen hymyn levittämässä suussaan

näkyi yksinäinen viallinen hammas.

Kulautettuaan viinaryypyn kurkustaan alas sanoi Nikko Nille: "Nyt

pitäisi minun päästä aittaan."

"Mene vain, poikani! -- Mutta suukkonen ensin!... Nyt en ole suudellut

sinua sitte kun -- -- --, niin, lempo tiesi olenko kerrassaan koskaan

suudellut sinua! Mutta nyt sinun pitää mojauttaa muisku ja oikein

läiskähtävä!" Nikko Nille ällistyi. Tuollaista ei vanhus ollut ennen

keksinyt. Eikä hän kai nytkään olisi sitä tehnyt, jollei Jussa olisi

häntä siihen neuvonut. Ja hän näytti tarkoittavan täyttä totta. Tässä

ei auttanut mikään "rakkahin!" ja sentähden, arveli Nikko Nille, on

parasta näyttää hyvää naamaa huonossa pelissä... Hän oli jo

kumartumaisillaan alas, mutta huomasi samassa peremmällä istuvan Aira

Maritin, joka oli aivan tulipunainen hillityn naurun pakoituksesta.

Ennenkuin hän ennätti vetäytyä takaisin oli vanhus jo tarttunut kiinni

hänen peskinkaulukseensa. "Et, hitto vieköön, petkutakaan minua

suutelostani tällä kertaa!"

"Akka, oletko hullu!"

"Se on sama sinulle, mutta suutelon minä tahdon!" Tavattoman kiihkon

vallassa kuroitti hän suutaan Nikko Nillen huulille. Siinä kahakassa

horjahti hän lyhyellä säärellään ja kaatui puolitekoiselle hevosreen

kehykselle, jota Jongu oli valmistamassa, ja samassa ratkesi

kauppamiehen purjelangalla kuroma ommel. Siinä oli nyt Nikko Nille,

vasen puoli yläruumista paljaana, -- ja vanhus makasi kehyksellä --

lyhyt väärä sääri ylöspäin kohonneena. Nikko Nille lyyhistyi kokoon --

hengitys salpautuneena, kuin olisi saanut kylmän suihkeen niskaansa.

Mutta äkkiä näkyi hänen mieleensä juolahtavan aatos. Hän veti puukon

tupesta, leikkasi poikki peskinhihan, josta suutelonhaluinen vanhus oli

pitänyt kiinni, ja livahti ulos.

Pullea, vääräsäärinen Aira Marit ähkyi ja voihki ainiaan herkästi

purskahtelevan naurunsa vallassa. Hänen täyteläinen povensa ja

ihramahansa hytkyi kuin valtainen kampela lyhyen hameen alla, ja hän

takoi kämmenillään pyyleviä reisiään, pyyhkien väliin kyynelherneitä

poskiltaan, jotka kikatuksen puuska oli kohottanut tirrisilmien alle,

kuroen ne kahdeksi karpaloitsevaksi raoksi molemmin puolin pikku

latuskanenää, joka nyt oli melkein upoksissa.

"Auta minua ylös!" huusi vanhus huitoen pullo toisessa kädessään ja

poikkioin hiha toisessa.

"Seisaallesi siitä, vanha pakana", sanoi Jussa ryhtyen kiskomaan häntä.

"Jos olit kuvitellut, että Nikko Nille ei kykenisi vetämään vertoja

muinaiselle Joosefille vakaassa kunniallisuudessa, niin erehdyit."

Elämänhalun ilmaisu oli siinä määrin pirteyttänyt vanhusta, että hän

lyyhäsi lattian poikki kuin siipirikko lintu ja kuukertui Aira Maritin

syliin. "Oletko sinä suudellut häntä?" huusi hän. Hän tarrasi

kilpailijatartaan rintamuksen saumasta kiinni ja ravisteli häntä aika

lailla. "Oletko suudellut häntä?... Katso minuun, senkin

hanhenpoikanen!... Saat uskoakin, että vanha Saara kyllä osaa elää,

jollei muun takia, niin pelkästään härnätäkseen teitä, kiusatakseen

teitä!... Ymmärrätkö? Teidän pitää töllistellä vain toisianne kunnes

kuihdutte. Niinkuin hirvas [koirasporo, jota ei ole kuohittu] ja

vaadin, jotka seisovat eri puolella aitaa... He he he -- vanhalla

Saaralla on myös aihetta elää, näetkös!" -- Ja vanhus nauroi makeasti

ja luisui alas Aira Maritin tukevasta sylistä.

Aira Marit punastui itketyttävästä häveliäisyydestä, pujahti ulos ja

riensi luhtiin, missä hän asui vanhempiensa kera, jotka myös olivat

porolappalaisia. Hänen sakea verensä ei ollut milloinkaan houkutellut

häntä antautumaan alttiiksi lemmen vaaroille. Ja kun Nikko Nille

puolestaan oli piintynyt puhtauden mies, oli kaikki mitä parhaassa

kunnossa. Kapinanpurkaukset saivat Nikko Nillen vain säikähtymään

jälkeenpäin ja olivat armottomasti tuomittuja tukahtumaan

kieltäymykseen.