Älä hellitä!
Kymmenkunta vuotta elämästä on jälleen kulunut!...
Hammernäsin honka, joka oli kestänyt niin monta vihurinpuuskaa ja
nähnyt niin monen sukupolven tulevan ja menevän, oli menettänyt toisen
valtavan haaransa. Se seisoi nyt siinä kummullaan revenneenä ja kalvava
aukko rungossaan -- toinen käsivarsi ojossa yhtä vihaisena, ryhmyisenä
ja uhmaavana kuin konsanaan! -- katsellen Hammernäsin lahden rannalta
näkyviä kiiltävän sinisiä kattotiiliä. Siellä oli kaikki kasvamassa,
elämää ja liikettä, joskin hiukan yksinäistä nyt, kun miesväki
talvisaikaan oli taas lähtenyt sillinpyyntiin.
Mäessä oli ristin rastin suksien ja kelkkain, suurten ja pienten
jalkain jälkiä, -- pojat ja pikkutytöt kävivät joka päivä asioilla
tai tervehtimässä Ottilia-tätiä, joka asui Hammernäsissä "ollenkaan
välittämättä, vaikka talossa kummitteli."
Ulkosaaristossa oli ranta-aitasta sukeutunut kokonainen suolaamo. Rejer
Juhl oli sijottanut siihen paljon rahoja, mutta oli myöskin saanut
sieltä toisenkin kirkkaan killingin.
Ja nyt -- keskellä talvea, tiistaina helmikuun 18:na hän oli siellä
ulkona kamalan sään vallitessa. Myrskynpuuskat ravistivat ranta-aittaa
hänen siellä kävellessään, ja alhaalla, pienessä satamassa hänen kaksin
ankkurein kiinnitetty jahtinsa nyki ja keinui niin että vaahto löi yli
laitojen.
Merisaappaat jalassa hän käveli edestakaisin lattialla sumuisena
aamuhetkenä muutamain miesten nojatessa puolipimeihin seiniin ja
odottaessa määräyksiä. Hän käveli kädet selän takana, ja näkyi kyllä,
että miehen mieli kuohahteli. Uurteiset, terävät kasvot harmahtavine
partatupsuineen olivat kuin luuta, suu tiukasti suljettu.
Hän ryki ja ryki...
"Jahti pitää puolensa!" huomautti hänen poikansa Jan.
Rejer Juhl ei vastannut, käveli vain yhä edestakaisin.
"No Anders!" -- huudahti hän miehen astuessa sisään. Anders oli hänen
paras nuottapäällikkönsä, "vanhapäällikkö", joka oli ollut saarella
tähystämässä, "luuletko sen kääntyvän etelämpään?"
"Se on melkein suoraan lounaassa! Pohjoispuolella olevain sulkujen
käy huonosti. Kolme nuottakojua suoraan ulapan suussa -- ne eivät
kestä! Siinä menee tuhansia tynnörejä silliä... voi tulla raskas
päivä Aa-vuonolaisille! Kyllä siinä tarvittaisiin köysiä ja varppeja,
ennenkuin se kestäisi."
"Pahimmassa pinteessä on Martin Sörhagenin iso sulku", lausui joku.
Myrsky ravisti taas räystästä.
"Hyvä, että olemme osakkaina vain toisessa, isä!"
Rejer kääntyi äkkiä: -- "Hyvä!... hyvä!" toisteli hän vihaisesti. Hän
meni avoimelle ovelle ja katsoi ulos. "Ei ilma nyt niin paha ole,
ettemme parin hyvän miehen kanssa voisi purjehtia tuonne viemään köysiä
ja sen sellaista -- meillähän on päivä hallussamme!"
Kukaan ei vastannut.