Sillikuningas.
Niinä vuosina, jotka Rejer oli ollut poissa Aa-vuonolta, oli tosin
ulkomaailman oloista joitakin auringonsäteitä singonnut hänenkin
kotiseudulleen; mutta mitään erikoisen sytyttävää voimaa niillä ei
näyttänyt olleen; täkäläinen taula oli liian märkää ja homeista
syttyäkseen.
Oikeastaan oli koko tuona aikana Juhlin venheen seikkailurikas
sillinpyynnissäkäynti ainoa tapaus, joka oli mieliä syvemmin
liikuttanut, joskin lopulta kävi ilmi, että sekin jäi pelkäksi
kuolleeksi mainingiksi vallitsevassa tahmeudessa. Se oli vain jättänyt
joitakin mietiskelemään vuononrannan taloihin ja koko seudulle
jonkinlaisen hämärän aavistelun, että maailma ja elämä sentään
muualla saattoivat olla keveämpiä ja valoisampia kestettäviksi,
tyytymättömyyden, joka johti siihen, että useat lähtivät Amerikkaan.
Se ainakin oli saatu aikaan nyt, niinä vuosina kun Rejer oli hoitanut
alottamaansa liikettä, että Stavangerista aina Kinniin asti tiedettiin,
että oli olemassa verkkopäällysmies nimeltä Rejer Jansen Juhl, joka
osasi suunnilleen haistaa, missä silli liikkui ja joka kävi päin kuin
isovalas. Aina menossa, etukynnessä, arkailematta ja julkeasti käyttäen
kaikkia ilmoja ja kaikenlaisia onnistumismahdollisuuksia, oli hän
vuoroin hävinnyt ja voittanut, voittanut ja hävinnyt; mutta ylipäänsä
hän sentään oli menestynyt niin hyvin, että hänellä oli, paitsi paria
kolmea omaa nuottakuntaa, joilla kummallakin oli päällysmiehensä,
myöskin osuuksia monella taholla. Vuonoseuduilla häntä yleensä
nimitettiin Sillikuninkaaksi.
Aa-vuonon rantahietikolle vähitellen kohonneet erinäiset rakennukset ja
moni muukin seikka kylässä osoitti, että seudun väki jo oli ansainnut
toisenkin pyöreän killingin sillillä.
Sillikuningas ei asunut Hammernäsissä; siellä oli hänen sisarensa, nyt
leskenä; mutta alhaalla lahden rannalla näkyi uuden talon sinitiilinen
katto ja vielä alempana kaksi suurta, kaunista ranta-aittaa. Ne olivat
rannassa pitkän laiturin kummassakin päässä. Toisessa oli verkkoja ja
nuottia, jotka sankkana seinänä riippuivat katonrajasta, ja toisessa,
suolaamossa, makasi venheitä -- pienemmät isommissa, kuin kuori kuoren,
sisässä.
Rannassa oli kova kiire. Miehet tarkastelivat ja koettelivat
kaikenlaisia varppeja, naaroja ja köysiä, joita piti käytettämän
alkavassa talvikalastuksessa ja joita nyt kannettiin vasta puolittain
varustettuihin, laiturin vieressä rivissä keinuviin venheisiin. Pari
kuuden-seitsemäntoistavuotiasta poikaa seurasi innostuneena työn
sujumista. Toisen nimi oli Jan, toisen Jan Conrad, ja heidän isänsä,
joka tänään käyskeli kärsimättömänä kuin turkkilainen ylhäällä tuvassa
ja oli ajanut kaikki kynnelle kykenevät töihin -- hänen nimensä lukija
arvannee.
Joulun aikaan, sillinpyyntikauden lähestyessä hän alkoi toimia
ihan raivoisasti: palkkasi väkeä ja venheitä haeskelijoiksi ja
pikaläheteikseen seitsemän kahdeksan peninkulmankin päähän rannikolle
saadakseen uutiset ensi kädestä ja tuoreina.
Eräs sellainen uutinen oli tänään pannut hänet ja koko talon
kallelleen. Oli lähdettävä! Pantiin sana verkkopäällysmiehille ja
miehistölle, eväitä kasailtiin... tuhansia asioita! Ja käskyt kaikuivat
tiukasti ja nopeasti esimiehille ja muille. Liike oli suuri.
Villahuivi löyhästi kaulallaan, nahkatakki auki ja kädet selän takana
hän käveli tuvassa edestakaisin. Käynti oli heiluva, pitkä vartalo
hiukan taaksepäin ojennettu, ja terävissä, selväpiirteisissä kasvoissa
oli tänään innostuksen punaa, aivan kuin olisi kumpikin poski saanut
korvapuustin.
Tuvan lattialla luovi kaksi varsin erilaista olentoa, tarkoin varoen,
etteivät törmäisi toisiinsa. Vaimoa ei ollut niinkään helppo saada
järkytetyksi: -- hän oli nähnyt jo ennen monta samanlaista myrskyisen
äkillistä lähtöä ja käveli nyt siinä leveänä ja tanakkana antamatta
taloushommainsa häiriytyä.
"Rakas Rejer -- jos odotat ohi joulun, olen varma, että tulet sinne
kaikkein ensimmäisten joukossa. Eihän sanantuoja tiennyt sillistä
mitään!"
"Sillistä mitään?... sillistä mitään; olenko kuullut kummempaa!
Silloinhan kaikki muutkin lähtisivät! Ei, näetkös, mutta se mitä hän
sanoi, haiskahti silliltä, kyllä minä sen ymmärsin!"
"Sinun mielestäsi haiskahtaa aina silliltä! Annahan nyt ihmisten
viettää joulunsa rauhassa; eihän muu sovikaan Aa-vuonolaiselle."
"Ei sovi Aa-vuonolaiselle? Ei, mutta antaa Jumalan lahjain liikkua
merellä välittämättä niistä niin paljoa, että ojentaisi kätensä niitä
ottamaan, se soveltuu Aa-vuonolaiselle. Viettää joulu ensin, niin,
ja sitten kun oluttynnöristä on selviydytty, niin sitten seuraa
lepoaika, se heille sopii! Mutta nyt sattuu silli tulemaan sitä ennen
odottelematta ollenkaan. Kyllä minä niille opetan! Kyllä minä ne
jäykistän, jos yrittävät vääristyä vielä entistään vääremmiksi. Saavat
tuntea moukarin iskut naulanpäässä!"
"No niin, oma asiasihan se on, Rejer, ja minun puolestani ovatkin eväät
valmiina. Teidän ei tarvitse muuta kuin ottaa vastaan."
"Valmiina? -- kaikkiko?" hän katsoi hiukan hämmästyksissään ja epäillen.
"Kyllähän minä sinusta olen sen verran huomannut näinä päivinä, että
aioit merelle, sanoipa lähetti sitä tai tätä."
Erittäin tyytyväisenä Rejer käännähti korollaan ja hieroi käsiään:
"Sepä oivallista, Saara!... oivallista, sanon minä -- vähintään kolme
päivää voitettu. Siinä on emäntä, joka kelpaa! Sinä voisit olla
päällysmiehenä kalaretkellä, jos niin tarvittaisiin. Erinomaista --
erinomaista!"
"Niin, nyt olen minä kuten muutkin akat sinun tähtesi kiirehtinyt
saadakseni valmiiksi leivät ja juomat ja kaiken muun, ja jättänyt
kotoiset joulupuuhat, niin että olisit tyytyväinen."
"Minä olen tyytyväinen."
"Mutta kuulehan, Rejer, nyt sinun pitää myöskin totella minua eräässä
asiassa."
"Missä sitten?"
"En tahtoisi, että Jan Conrad lähtee kalaan tänä vuonna, niinkuin sinä
olet jutellut."
"Oho? -- hän juuri lähteekin mukaan!"
"Ajattelehan, vasta ensi vuonna hän täyttää seitsemäntoista; poika on
kasvanut lähes kolmen kyynärän mittaiseksi eikä hänellä ole voimia."
"Kyllä hänellä voimia riittää, hänessä on poikaa koko tavalla, kunhan
ei saa vetelehtiä täällä kotona hemmoteltavana."
"Minä tarvitsen kyllä hänen apuansa hommissani; täällä on kyllä
tekemistä, kuten tiedät!"
"Jan Conrad -- lähtee -- mukaan." lausui Rejer hitaan painokkaasti. "En
minä häneltä raskaita töitä vaadi; mutta mukaan hänen täytyy tulla!
Hän saa alkaa katsella ja oppia, niin ettei täältä lähde sellaista
poropeukaloa kuin minä olin aikoinani, jos minulle jotakin tapahtuisi."
Saara meni hänen luokseen, laski kätensä hänen olkapäälleen ja silitti
hänen poskeansa:
"Annahan poika minulle vielä tänä vuonna, Rejer! Ensi vuonna voit hänet
viedä."
"Enkös arvannut? -- enkös arvannut -- enkös minä sitä arvannut! Aina
sinulla on jotakin takana, aina sinulla on ostaminen ja myyminen
mielessäsi, Saara! Minä luulen, että sinä olet saita sydän juuriasi
myöten, Saara! Sentähden sinä siis panit niin liukkaat telat minun
veneeni alle? Minun piti se maksaa -- luonnollisesti!"
"Juttele mitä hyväksi näet, Rejer, mutta tällä kertaa minä määrään!
Minä olen kuullut hänen monesti huokailevan kamarissa yksinään. Jan
Conrad on heikko, sanon minä!"
"Vai on hän yht'äkkiä käynyt niin vaivaiseksi! Pidä sinä vain huolta,
että hän saa hyvät ja lämpimät vaatteet yllensä -- sillä hän _lähtee_
mukaan!"
"Et sinä voi tarkottaa, mitä sanot, Rejer! Kun pyydän sinua, niinkuin
nyt; minähän olen pojan äiti!" Tuo lausuttiin värähtävin äänin.
"Mutta minä olen hänen isänsä!" Rejer käveli nopeasti edestakaisin.
Saara rypisti ankarasti kulmiaan. Vallaton suikale hänen paksua
tukkaansa oli valahtanut poskelle; kieltää ei sopinut, että matamissa
oli mahtia.
Rejer pysähtyi pari kertaa hänen eteensä, mutta kääntyi jälleen
menemään.
"Mitä sinä siinä silmäkulmaasi siristelet?" kysyi Saara vihdoin
kärsimättömästi.
"Minua vain ihmetyttää, että minun, joka olen pojan isä, pitää olla
sinua tarkkanäköisempi... mutta, hm -- on kai siihenkin syynsä." Hän
käännähti taas pois tyynesti hymyillen ja kädet takintaskuissa.
"Mitä sinä tarkotat?"
"Minä vain sanon, että siihenkin taitaa olla syynsä. Jokainen osaa
arvostella parhaiten omaa vertansa. Kuulehan, Saara! Poika ei ole
kasvanut liikaa, hän ei ole liian heikko eikä sairas eikä mitään
sellaista kuin sinä tahtoisit, vaan hän on rakastunut, että sen tiedät!
Hehheh, kyllä minä sellaiset miehet tunnen! Hänellä on ollut ne
hullutukset mielessä nyt koko syksyn. Ainoa keino, joka siinä auttaa on
työ, työ, työ! Siksipä hänen täytyykin lähteä mukaan. Hän on tietysti
rukoillut sinulta erinomaisen nöyrästi, että saisi jäädä kotiin?"
"Mutta, Rejer, mitä sinä kaikella tällä tarkotat?"
"Hän tietysti vain haluaa jäädä kotiin jouluksi tavatakseen hänet,
opettajattaren, pastorin uuden neidin, kaikissa seuroissa, joihin
suinkin voi päästä. Luuletko sinä, että Jan Conrad vain ilman muuta
on välttämättä tahtonut käydä kaikissa paikkakunnan kirkoissa
sunnuntaisin? Oletko ehkä luullut hänen heränneen, vai miten?"
"Ja sinäkö nyt olisit kaiken tuon keksinyt, sinä!... Sekö, se -- pitkä,
puiseva, teerenpisamainen?"
"Vähempäänkin saattaa rakastua, eukkoseni!"
-- Saara naputteli ikkunalautaa... "mutta Rejer-kulta, poikahan on
kuudentoista!"
"Niin, katsos, Saara! Tuollaisille rakastumisille poikaset eivät paljoa
voi -- eivät ainakaan minun sukuiseni!"
"Vai niin? -- Jopa sinä kauniita juttelet!"
"Minä puhun vain omasta elämästäni, minä."
"Ja tunnustaa kaikki noin ilman muuta."
"Miksei! Satoihin saattaa rakastua; mutta tosi tulee leikistä
ainoastaan yhden kanssa. Ja nyt on katsottava, ettei Jan Conrad --
näetkös, minä tunnen asian hyvin, etenkin kun on kysymyksessä Jan
Conrad eikä Jan, joka on tullut sinuun -- ettei Jan Conrad hullaannu
heti ensimmäiseen hameeseen; hänen täytyy saada ikää ainakin niin
paljon, että tulee silmät päähän -- hiukan älyntapaista! -- No, etkö
ole samaa mieltä kuin minäkin, että hänen on soudettava se villitys
itsestään, vai tahdotko ehkä saada neidin miniäksesi?"
"En minä luullut sinun panevan niin suurta arvoa naisasioihin, Rejer!"
"Minähän olen aina sanonut panevani niihin arvoa; hyvä vain, että olen
niin hyvin niistä selviytynyt", hän pyyhkäisi syrjään suikulan vaimonsa
poskelta ja sanoi hymyillen: "vaikka sinä useinkin poltat kuin pahin
nokkonen! -- ja mielelläni minä varjelen Jan Conradiakin!"
Kärsimättömyyden puuska valtasi hänet jälleen; hän asteli ikkunaan:
-- "Kas niin... kas niin... kas vain, tuolla menee sananviejä yhä ja
vetelee mäessä takajalkojansa kuin pahainen koni. Kunpa olisi pitkä
keppi, jolla häntä virkistäisi! Minä olisin ehtinyt käydä Seppä-Lassin
luona jo kahteen kertaan."
-- -- Kaksi päivää myöhemmin oli aamupuolella alhaalla laiturilla
aika hälinä. Talon väki, lapset ja palvelijat juoksivat edestakaisin,
ja naapureista oli kokoontunut katsojia. Kaksi- kolmikymmenmiehinen
nuottakunta oli lähdössä.
Nuottavenheessä, jonka perässä oli ruuhi ja kokassa suuri naara
pystyssä, neljä airoparia odotti vain lähtökäskyä. Märkiä
lumihiutaleita putoeli harmaana, hiljaisena talvipäivänä keveästi
kuin untuvia isonverkon ruskeille, ilmanpuremille tangoille, jotka
makasivat keskellä venhettä täydessä järjestyksessä, niin että nuotta
oli valmiina laskettavaksi. Etäämpänä kelavenhe väliverkkoineen
vasta irrottelihe laiturista, ja nelikkovenhe, joka kuljetti myöskin
pikkuverkkoa, oli jo ehtinyt kappaleen matkaa rannasta.
Ison nuottavenheen perätuhdolla istui Rejer öljylakki päässään;
hänen kasvonsa olivat ensi kerran näinä polttavan kiireellisinä
päivinä ehtineet kirkastua ja ilmaisivat nyt hänen olevan omassa
elementissään. Hänen vaimonsa seisoi laituriportaitten alapäässä ja
lähetti nahkapukuisten soutumiesten välityksellä isän luona käymään
jäähyväisiksi pienimmän, nelivuotiaan tyttärensä.
Nyt lähdettiin.
Venheet liukuivat airojen voimalla nopeasti pitkin lahdelmaa, joka
lepäsi himmeässä lyijyhohteessa, ja Rejerin vaimo seisoi laiturilla
katsellen poistuvain jälkeen, ympärillään parvi poikia ja tyttöjä,
joista pienin piteli kiinni hänen kädestään ja hameestaan. Menijät
katosivat niemen taa; mutta hän seisoi siinä vielä niin kauan kuin
hiljaisena talvipäivänä saattoi kuulla aironhangoista lähtevän äänen.
Paikkakunta oli Saaraan tyytyväinen. Sen virheen, ettei ollut siellä
syntynyt eikä ollut seissyt morsiuskruunu päässä Aa-vuonon kirkossa,
hän oli täysin korvannut -- puhumattakaan niistä kahdesta Janista jotka
hänellä oli mukana tullessaan -- voimalla esittää seitsemän poikaa ja
tytärtä, kaikki oikeita Aa-vuonolaisia, vanhan Jan Juhlin lapsenlapsia
ja seudussa kunniallisesti syntyneitä ja kastettuja. Aimo ja moitteeton
hän oli, "niin että oli oikein sääli, ettei vanha Juhlin emäntä saanut
häntä nähdä!..."
-- Rejer komenteli liikkeessään Aa-vuonolaisia rajun häikäilemättömästi
vastoin kaikkia totunnaisia tapoja. Hyvää ruokaa, harvat ateriat ja
"suori tiehesi!" olivat hänen ydinlauselmiansa, jotka sopivat heidän
vanhaan, verissä olevaan sitkeänhitaaseen liikkumistahtiinsa ja
kahdeksaan ruokailukertaansa jotenkin yhtä huonosti kuin pohjatuuli
keskikesän lämpimään.
Että komentoa oli olemassa, sen he saivat tuta tälläkin kertaa
viettäessään joulupäivänsä ulkokareilla.
Alinomaista soutua ja liikkumista -- neljä-, viisikymmentä miestä,
hänen molemmat venhekuntansa, pitkin saaria sillin tuloa tähyämässä,
oli sekin sievä joulujuhla!
Mutta joulu kuin joulu! tuumivat aa-vuonolaiset, ja Rejer näki kerran
toisensa jälkeen, miten he hoiperrellen vetelehtivät pitkin kareja.
Itse hän käveli saarella tulisen kärsimättömänä tavan takaa
lyöden kaukoputkella reiteensä ja nuuskien sameata ilmaa isolla,
raisunilmeisellä nenällään, aivan kuin olisi luullut sillin ilmojen
teitä saapuvan.
Ei hän miehiä pahasti rauhaan päästänyt. Milloin he joutuivat
pikaläheteiksi, milloin vesikiikarin ja luodin käyttäjiksi, milloin
sinne, milloin tänne...
"Ei suomuksia ilman silliä!" murisi hän soudattaessaan itseään
viimeisen kerran pikku venheellä. Hän oli lähettänyt toisen
nuottakunnan toisaalle, toisen toisaalle, ja itse hän lähti kokemaan
kolmatta suuntaa. Niin pohjoisissa kalastuspaikoissa oli toistaiseksi
nähty vain pari kolme valasta ja joku seiti.
Illalla palatessaan Rejer kuuli majapaikasta ja sen ympäristöltä
ulvontaa ja täyttä riemua. Aa-vuonolainen vietti joulua, ja sikunan
haju tuntui pitkän matkan päähän.
Hän pisti äkkiä päänsä ovesta sisään: "Venheisiin, miehet! -- Voi
sattua, että löydämme sillin karien itäpuolelta."
"Ja joka tapauksessa minä sekotan hiukan merivettä teidän viinoihinne!"
mutisi hän itsekseen.
Aa-vuonolaiset eivät kokoontuneet aivan iloisin ilmein pimeään rantaan
airoilleen; sydämessään he tunsivat, että oli tapahtunut suoranainen
pyhärauhan rikkomus. Mutta soudettiinhan sitä sentään -- soudettiin,
soudettiin pitkin yötä, Rejer etunenässä pikkuvenheessä. Kun he sitten
aamupuolella palasivat, virkkoi hän rauhallisesti:
-- "Korvatkoon tuo joulutanssit!" He olivat olleet rangaistussoudussa.
Väsyneinä ja uuvuksissa he sitten palasivat majapaikalleen, ja siellä
Rejer jälleen sai jäähdykettä innolleen ja Aa-vuonolainen vaihteeksi
mielenliikutuksen aihetta. Saarten välitse oli kulkenut niin tiheä
silliparvi, "että olisi voinut kulkea yli jalan kastumatta" ja että
molemmin puolin rantakivikoilla näkyi sillejä. Jan Conrad oli jollakin
nuotanpätkällä saanut kolmekymmentä tynnöriä; mutta toiset pyydyskunnat
olivat ottaneet saaliin toisensa jälkeen ja toisen toistansa suuremman.
Päällysmiehet joutuivat aivan kuin raivoihinsa; mutta Rejer lähti
tyynesti saarelle katsomaan toisten saaliita.
"Maailma on otettava humoristiselta kannalta!" myhähteli hän.
Puolipäivän tienoissa hän äkkiä kasasi kaukoputkensa. Vuonolla näkyi
lintuja ja valaita...
"Käydäänpä käsiksi taas, pojat!... Sillin kimppuun!" kajahti käsky,
ja nyt lähdettiin soutamaan, aivan kuin ei olisi airoihin satuttukaan
yöllä.
Sana oli sähköinen. Nuotta laskettiin... valas repi sen!... asetettiin
toinen toiseen lahdelmaan.
Uuden parven lähestyessä oli taas joukko nuottakuntia vahdissa salmen
suulla. Kaikki mitä ankarimmassa, intohimoisessa jännityksessä --
minuutin tai parin kuluttua voi yritys olla turha. Nuottapäälliköt
jakelevat käskyjä alipäälliköiden pikkuvenheissä haeskellessa
silliparvea vesikiikarin ja luodin avulla.
Erään aluksen peräpuolessa seisoo mies öljylakki päässään, ja hänen
toimiaan kaikki tarkastelevat. Mies pistää kätensä rauhallisesti
taskuun ottaen mällin -- se on salainen sovittu merkki -- ja Juhlin
nuotta juoksee kelaltaan silliparven kohistessa ja loiskiessa aivan
vedenrajassa... Kelavenhe varppeineen rantaan... Mutta mereen syöstään
nyt samalla neljä-, viisitoista, muutakin isoanuottaa, airoja
katkeilee, siinä melskeessä ajetaan erään venheen yli, pari miestä
putoaa mereen ja saa ryömiä ylös parhaansa mukaan; kukaan ei tuosta
välitä... Nuottia asetetaan ristin rastin, tässä kilpaillaan henkensä
kaupalla tuhansista.
-- Mutta maaliskuulla, kun viimeinen apaja oli korjattu ja silli
saatu hyvin kaupaksi, kiiti sama kepeä venhe, joka niin monesti
oli kalastuspaikalla purjehdittaessa tai soudettaessa ollut vettä
tulvillaan, vuonoa ylöspäin, airoilla kaksi väkevintä miestä ja Rejer
Juhl itse toisella kädellä auttamassa ja toisella perää pitämässä.
Nyt hänen teki mieli kotiin, ja niin sitä mentiin sinnepäin kokan
kohistessa.
Hän palasi aina paria kolmea päivää aikaisemmin kuin nuottaväki, ja
niinä kolmena päivänä, jotka hän oli toimetonna, paistoi aurinko
kirkkaasti taloon.
Hän aikoi aina tulla odottamatta; mutta kun kotolaiset tunsivat hänet
ja pitivät yllä kunnollista tähystystä, niin hänet jo laiturilla otti
vastaan Saara ja lasten piirittävä, vilisevä parvi. Mutta silloin
vaimo saikin kokea karhunkämmentä. Tervehdykseksi hänen tanakka
vartensa puoliksi nostettiin, puoliksi pyöräytettiin ympäri sillalla
hillittömässä ilossa. -- "Yhtä kaunis!... yhtä espanjalainen!... siinä
vasta eukko!"
"Mitenkäs kävi?" kysyi Saara heidän astellessaan ylös rannasta.
"Hyvin minun, mutta huonosti niiden joiden osakkaana olin. Aina
liian myöhään!... aina toistensa vanavedessä ihan kuin sillit; se on
Aa-vuonon tapa se. Ne ryömiskelevät niin hitaasti kuin kilpikonnat, kun
ei ole ketään heitä komentamassa."
"Oletko paljon hävinnyt heidän tähtensä, Rejer?"
"No enpä juuri -- olenhan minä sentään pari kolme tuhatta ansainnut."
Niin katosi parvi eteisen ovesta sisään tuohon suureen taloon,
jonka siniset kattotiilet ja ikkunat välkkyivät omituisen kirpeässä
keväisessä valossa.
Sisällä tuvassa käveli Rejer edestakaisin viisi kuusi lasta kerrallaan
käsivarsilla, kaulassa, olkapäillä ja selässä, ja tämä tavanmukainen
temppu sai nytkin osakseen ansaitun huomion. Sitten tarkastettiin
ovenpieleen piirrettyjä mittaviivoja -- siinä oli pää pään vieressä
kirjavana joukkona alkaen vaaleahiuksisista äidinlapsista Rejerin
karhean punaruskean tukan perineisiin.
Nyt hän istui mukavasti sohvassa Saaran innokkaasti ja iloisesti
kertoessa hänelle kaikki poissaolon aikana sattuneet seikat.
"... Ja nyt osaa Inger kertoa sinulle Uuteen Testamenttiin asti
Raamatunhistoriaa... ja Teodor Norjan, Ruotsin ja Tanskan maantiedon."
"Hyvä, hyvä."
"Ja kuulehan nyt, mitä minä olen puutarhasta ajatellut -- aikonut
laajentaa sen ainakin nelinkertaiseksi! Rupean viljelemään morelleja ja
kirsikoita, kenties omeniakin -- siitä tulee minun liikkeeni."
"Oikein, Saara -- panehan vain toimeen! Väki liikkeelle! Kun ajattelen
kaikkia näitä raukkoja tässä ympäristöllä -- niin minähän ne sain tähän
sillipuuhaan ryhtymään! Ja kun sitten sattuu hullusti käymään, niin
minä tavallaan olen siitäkin vastaamassa. Vaikka sopii minun kyllä
sanoa", sanoi hän nousten seisomaan "että olen tehnyt voitavani heitä
kohentaakseni. Jos heillä on venheet luonteensa mukaiset, niin köli on
käyrä, keula väärässä, peräsin vinossa, mastot kallellaan ja purjeet
niskassa! -- ja etanan vauhtia siinä liikutaan. Heissä istuva vanha
maamarriainen se vaatii kulkemaan aina koukeropolkuja ja odottamaan,
kunnes kaikki tulee ihan heidän kouraansa, sen sijaan että kävisivät
suoraan käsiksi. Mutta arvaappas, Saara, mitä minä tässä mietin? Ostaa
pieniä metsäpalstoja ja rakentaa jahteja myytäviksi;--se saattaisi
kannattaa!"
"Silloin sinulla olisi kesälläkin jotakin tekemistä, Rejer; muistathan,
että muuten voit käydä vaivoiksi!" -- nauroi Saara.
"Niinpä kyllä -- mutta totisesti nyt oli aika ruveta ajamaan
Aa-vuonolaisia kalastuspuuhiin, sillä ne tarvitsevat runsaan
harjotusajan, ne pojat."
Lämmin, ihasteleva silmäys, joka kohtasi hänen ajatustaan, osotti, että
hänet oli ymmärretty.