Tuuli ravisteli jälleen kattoparruja. Hän katsahti jälleen ulos; koko
saari oli kuin savun vallassa...
"Koko sillimäärä takaisin mereen... ei, kyllä me lähdemme!" lausui hän
ratkaisevasti. "Häpeällistähän se olisi, jos makaisimme täällä, vaikka
meillä on kaikki tarvittavat vehkeet, ja antaisimme paikkakunnan suuren
siunauksen mennä menojaan. Mitä arvelet, Anders?"
Anders oli myöntyväinen.
"Minä lähden mukaan, isä!" sanoi Jan.
"Sinä jäät tänne!" kuului lyhyt vastaus.
Kaksi muuta miestä tarjoutui, ja kohta ryhdyttiin lähtövalmistuksiin.
Jan kuljeskeli rauhatonna rannalla ja uskalsi vihjaista isälle pariin
kertaan, että tuolla pohjoisessa saattoi maihinlasku käydä vaikeaksi.
Kysyi aika ponnistusta, ennenkuin touvit, köydet, ja nuottavarpit oli
saatu alukseen.
"Tänään minä _tahdon_ tulla mukaan, isä!"
Hän oli jo astumassa venheeseen, kun isä, joka seisoi tuhdolla, äkkiä
kääntyi ja tarttuen kuusi-, seitsemänkolmattavuotiasta poikaansa
niskaan lähetti hänet liukkaitten leväin joukkoon rantakivien väliin.
Samassa he lähtivät --. Kolmen miehen keralla Rejer purjehti myötäisen
etelätuulen kiidättämänä läpi vaahdon ja hyrskyjen. Kyllä he kylvyn
saivat!
Puolenpäivän tienoissa he olivat sulkupaikalla, ja parhaaseen aikaan
he sinne ehtivät. Etenkin isosulku oli ankarassa vaarassa, ja nyt piti
jahdin ilkeästi keikkuessa saada kiinnitetyksi kaikenlaisia köysiä
ja varppeja. Vesitynnöreistä tehtiin kohoja, jotta nuotat paremmin
pysyisivät uimasillaan, ja pieni vara-ankkuri heitettiin tueksi, kun
nuotta oli kiskoutumassa irti kiinnikkeistään.
Siinä olivat isot summat kysymyksessä; mutta kaikki näytti nyt
jotensakin turvatulta; -- Rejerin jahdilla vain ei ollut tietoa
maihinpääsystä yöksi, ja niinpä heidän täytyi hämärtäessä lähteä
jälleen ulospäin haeskellakseen maihinlaskupaikkaa vuononsuun toisella
rannalla olevilta saarilta.
Jan käyskeli yöllä huolissaan ja havaitsi myrskyn yhä yltyvän ja
aaltojen aina vain paisuvan, kunnes rajusää kiihtyi siinä määrin,
että katonlappeet alkoivat irtautua ja he saivat kylliksi tekemistä
pitäessään aittaa köysien avulla kohdallaan. Hän tietysti toivoi isän
päässeen johonkin salmeen ja saaneen venheensä maihin. Sisimmässänsä
hän ajatteli, että ukko oli päästä pyörällä ja että hänelle ensi
kerralla oli pantava suitset suuhun.
Ulkona merellä Rejer Juhl purjehti jahdillaan pitäen ylhäällä niin
monta purjeenkappaletta kuin suinkin voi ja halkoen aaltoja niin että
kaaret natisivat ja kokkapuu värisi! Tuuli oli kääntynyt lännemmäksi,
niin että hänen oli täytynyt yöksi jäädä avoimelle merelle. Majakka oli
koko ajan alahangan puolella; mutta he näkivät sen vain silloin kun
kohosivat aallonpohjasta...
"Onpa tämä aika pesua, miehet!... sille, joka ei ole tottunut jahdilla
purjehtimaan", sanoi hän, kun he yöllä olivat saaneet pelottavan
hyökylaineen venheeseen -- "mutta onhan meillä korea kynttilä
valaisemassa tuolla rannempana... sinne me emme nyt lähde hyvästäkään
maksusta!"
Pian kuitenkin huomattiin, että sinne heidän täytyi.
Myrsky ei enää ollut pelkkää myrskyä, ja tuuli käännähti suoraan
länteen! Suora merituuli ja ulapan aallot! Mikään ei auttanut, ja meren
valkoisena vaahdotessa lähdettiin yön pimeydessä maata kohti...
"Suoraan päin majakkaa, pojat!" sanoi hän kuivasti. "Se tuntuu nyt niin
leppoiselta, kun se puhaltaa takaapäin. Se lurjus tietää, mikä meitä
edessä odottaa" -- lisäsi hän itsekseen mutisten ja silmäten kohti
rannikkoa.
"... Kuulehan Anders!" sanoi hän jokseenkin rauhallisena vanhalle
päällikölle, joka seisoi hänen vieressään peräsinpuun luona, --
"länsituuli oli avuksi Aa-vuonolaisten sillisuluille... ne selviytyvät
nyt mainiosti!"
"Ky-yllä... ne selviytyvät!" arveli Anders omituisesti korostaen
sanojansa.
Musta yö, pilviäpiirtävät aallot, korvissa merensavu ja vinkuna ja
edessä -- ikäänkuin esiinsukeltava synkeä, ahdistava aavistus -- jokin
välkkyvä, valkohampainen, kulmikas, tumma reuna...
"Näyttää paremmalta -- hiukan huuhtelua silloin tällöin ei nyt mitään
haittaa!" Muuttaen suuntaa he purjehtivat edelleen rannikkoa kohti
rajun hyökyaallon aina tavan takaa pyyhkiessä yli kannen.
Yhä likemmäksi tuli tuo musta, välkkyvä... särmäinen! Kuolema sieltä
irvisteli heille...
Jokainen pimeästä vilahtava kari sai sydämen pelosta vavahtamaan...
"Jos tänä yönä on mentävä Herran eteen, niin on ainakin hyvä, että
minulla on suluissa niin vähän omaan laskuuni!" lausui Rejer vanhalle
päällikölle.
-- Nyt alkoi näyttää sellaiselta, että jokainen vaikeni omiin
ajatuksiinsa.
Rejerin mielessä risteilivät mietteet raskaina ja kalpeina. Tulipa
odottamaton loppu voimakkaalle elämälle!... Täyspätöisiä miehiä
jatkamaan minun työtäni, sekä Jan että Jan Conrad!... Ja Saara -- eikö
hän enää tule minua vastaan laiturille?... Tuli loppu aikaisemmin kuin
olisin suonut! -- elämä on ollut kuin morsiustanssia siitä alkaen kun
hänet sain... Hän nosti öljylakkiaan saadakseen ilmaa!
Koko elämä oli äkkiä hänen näkyvissään kuin kuvastimessa.
Nyt oli kiehuvaa tyrskettä molemmin puolin...
Äkkiä välkähti jotakin kiiltävää suoraan kokan edessä...
"Ei, tässä käy niinkuin isäukon, kun hän seisoi Aa-vuonon kirkkomäellä
saarnaamassa silliä vastaan -- ei käy päinsä, Anders!"
Seuraavassa silmänräpäyksessä alus törmäsi. Ilma kohahti valkoiseksi...
hyökyaallot kohisivat heidän ylitseen!
* * * * *
Niiden monien hylkylautain ja irrallisten pyöröpuiden joukossa, jotka
tuon helmikuun yön jälkeen ajelehtivat kaikkialle saarien väliin,
olivat kaiketi myöskin karihyrskyissä hajonneen jahdin kaaret ja
lankut. Mutta aivan varmoja oltiin onnettomuudesta vasta sitten, kun
nimilauta viikkoa myöhemmin löydettiin muutamia peninkulmia etelämpään
ajautuneena.
Jan toi tuon ankaran sanoman aikoen valmistella äitiänsä siihen niin
varovasti kuin suinkin. Mutta äiti tarttui heti häntä käsivarteen, ja
hänen katseensa oli sellainen, ettei sitä voinut koskaan unhottaa; hän
katsoi poikansa mieleen aivan kuin lasin läpi... "Kerro, poikani!...
en ymmärrä mitä sanot, mutta muistan joka sanan... kerro kaikki. --
tarkoin... kaikki tyynni!"
Hän kalpeni yhä kertomusta kuunnellessaan -- oli painumaisillaan pöydän
varaan, mutta nousi sitten äkkiä... "Siinäkö kaikki, Jan? Jos olet
jotakin unohtanut, niin sano se minulle." Hän lähti, ja Jan aikoi tukea
häntä.
"Kiitos, poikani, ei, annahan minun olla yksinäni." Muuta sanomatta hän
sulkeutui huoneeseensa.
He olivat kovin huolissaan, kun ei hän seuraavana aamunakaan tullut
ulos, ja silloin Jan lähti katsomaan.
Hän istui siellä aivan rauhallisena ja kalpeana.
"Tulehan alas ja ryhdy jälleen töihisi, äiti!"
Hetken hän vielä istui liikahtamatta lattiaan tuijottaen...
"Sen verran minä luulin isästäsi pitäneeni, etten voisi elää hänen
kuoltuansa. Mutta elämä ei ole sellainen... emmekä me saa jättää kesken
mitä hän on alottanut täällä Aa-vuonolla, Jan!"
"Niin, minä sain hänen viimeisen varotuksensa, äiti! -- sellaisen
tempauksen, että lensin pitkäkseni... Mutta nyt minulle on selvinnyt,
miksi tuo tapahtui: -- hän ei tahtonut uskaltaa meitä molempia samalle
laudalle... Se merkitsee sitä, äiti, ettei meidän pidä istua täällä
suremassa, vaan tehdä työtä, hellittämättä!"