Rejer näki yht'äkkiä Lindin kasvot edessään."... ellen sitä kuullut...
puosmanni Torgersenilla" -- lisäsi hän sitten.
Se kevensi -- mutta ei antanut täyttä varmuutta.
"Talvella me kuulimme kaikista St. Mauritiuksella sattuneista
onnettomuuksista ja siitä miten te purjehditte kuumetaudin raivotessa
laivalla", jatkoi hän nähdessään Rejerin olevan aivan alakuloinen ja
kalpea.
"Niin, kyllä se oli ikävä matka!"
"Torgerseniin saivat kirjeen, jossa kerrottiin kaikesta. Siinä
oli paljon hyvää teistä -- mutta sitä minä en epäillytkään, että
kun jotakin tärkeätä sattuu, Rejer Jansen Juhlkin mainitaan." Hän
koetti laskea leikkiä, mutta ilme oli lämmin, ja ääni tuntui melkein
värisevän. "Ettekö ajatellut silloin, että voisitte itsekin sairastua?"
"En!" -- huudahti hän äkkiä -- "mutta minä sanon teille, mitä ajattelin
siellä ollessani... Ajattelin Norjaan jäänyttä kaunista neitoa, jota en
koskaan enää ole voinut saada pois mielestäni! Ja häntä ajatellessani
minä rukoilin Luojaani, että hän antaisi minut itselleni takaisin,
sillä se, joka seisoi peräsinpyörän ääressä, oli susi ja murhamies!...
ja ettei hän minua hitaasti kiduttaisi, vaan antaisi hänet minulle
-- kaikkine lapsineen, mitä hänellä sitten lieneekään!" lisäsi hän
kiukkuisesti ja loi silmäyksen tupaan päin. "Sen neidon minä olen aina
ajatellut koristekuvaksi kolminkertaiseen tammikokkaan, keinumaan
meren vaahdossa vyötäistä myöten, povi korkealla ja ilme tuollaisena
kuin teidän -- niin, sillä on pään ja niskan asento aivan sama kuin
teillä, neiti Rördam! Hän näyttää katselevan yli koko meren ja sanovan
aalloille: 'Kyllä minä teidät muserran!' Siinä on vähän sen ajatuksia,
joka osaisi rynnistää hellittämättä tässä maailmassa, jos vain saisi
_hänet_, jonka kanssa tahtoisi purjehtia. Niin, neiti Saara Rördam, --
minusta ei ole tänään tehty kapteenia -- minä en ole juhlatamineissa,
en ole reima enkä hieno, olen ruma -- nenäni on pitkä... monessa
asiassa olen takapajulla! Mutta -- antakaa te lupauksenne Rejer Jansen
Juhlille, niin petetyksi ette tule, ei vieraitten naisten vuoksi -- ei
minkään vuoksi maailmassa, niin kauan kuin minussa henkeä on!"
Hän oli lähestynyt silityslautaa, seisoi nyt aivan ääressä ja katsoi
Saaraa silmiin.
Toinen oli pitkä, hän vielä pitempi... Toinen seisoi kuolonkalpeana
vispilä astiaan vaipuneena ja suu puoliavoinna...
"Mutta Juhl! -- Olkaahan järkevä! -- Neljä... neljä lasta..."
"Pelkkää huvia, sanon minä! -- Ja kun minä olen ulkona merillä, niin
nehän ovat talossa ihan välttämättömät!"
Hetkisen vaiti oltuaan sanoi toinen:
"Kun oltiin tanssissa tuolla kenttämajalla viime vuonna, niin
te istuitte penkillä aivan kuin omana seurananne katsellen niin
kursailematta minua ja meitä kaikkia, ja sillä kertaa minä ajattelin,
että kenenkään kehnomman miehen kanssa minä en koskaan mene
naimisiin!... Sitten illalla minä tiesin, ettei kukaan muu voinut
tulla kysymykseen, -- jos minä olisin ollut samassa asemassa kuin
toiset, vailla niitä, joista minun on pidettävä huolta. Sen vuoksi
minä ajattelin, että häneen ei pidä ensi hädässä sellaisia ajatuksia
herättää, sillä hän saattaisi ehkä panna liian pahakseen, kun minun
täytyisi kieltäytyä. Minä tein mitä voin, Juhl."...
"Niin, nyt se sellainen on aivan liian myöhäistä, neiti Rördam!"