Rejer suuntaa kulkuosa kohti Hammernäsiä.
Oltiin matkalla Danzigista Bergeniin kolme neljä viikkoa
myöhemmin. Rejer käyskeli pureskellen puutikkua ja hautoen
tulevaisuudensuunnitelmia -- alaa, mille voisi antautua...
Lind oli Danzigissa jälleen päässyt vanhalle hyvälle tuulelleen.
"Kuulehan, Juhl!" sanoi hän äkkiä lakaten viheltämästä reipasta
säveltä, "minä luulen pelastuneeni joutumasta naineeksi ja sidotuksi
mieheksi!... Minä olin kolmannen kerran kosimassa, ja kun se ei
onnistunut kotimaassa nyt viimeksi, niin Hannu Lind on patentti --
patentti!" toisti hän lyöden piipunvarrella sääreensä.
"Vai niin! -- Mutta minäpä en ole pelastunut!... Minä kosin ensimmäisen
kerran."
"Vai niin? -- Aa-haa!"... hän kääntyi kiukuissaan menemään.
"Muuten" -- lisäsi hän vielä -- "olit sinä ainakin toista kertaa niillä
retkillä. Ensimmäiselle sinä lahjotit hopeavitjat, muistatko? Mutta hän
oli ikävä kyllä kihloissa -- tohtori Fredriksenin kanssa!"
"No, no!"
Lind meni ihan tulipunaisena keulakannelle.
"Mitäs tässä tyhjiä, Juhl!" sanoi hän äkkiä palatessaan. "Minähän olen
tässä ollut iloinen kuin varsa, kun en joutunut naineeksi mieheksi
ja sen semmoiseksi, johon en kelpaa; ja sinä teet minut uudelleen
hulluksi. Ota hänet, poikaseni -- sinussa on kunnollista ankkuripohjaa!"
He istuivat penkillä hytin ulkopuolella kummallakin grogilasi edessään
tuon molemmille, joskin eritavoin mielenkiintoisen tapauksen johdosta.
Kaukana lounaassa alahangan puolella näkyi laivanlaidan yli Rügenillä
oleva Arkonan majakka...
"Yksinkertaisinta tietysti on", arveli Lind, "odottaa pari vuotta,
niin että pääsee ylenemään kapteeniksi -- esimerkiksi Alertilla minun
jälkeeni, kun minä vaihdan alusta."
"Ei, kiitos..."
"Ymmärräthän, että kaikki muu on vieläkin kaukaisempaa!"
"Ei, kiitos!"
"... ja olethan sinä palvellut itsellesi ansioita merellä kaikkina
näinä vuosina..."
"Ei, kiitos, sanon minä!"
"Miksi?"
"Siksi -- että minä... minä en tahdo! Elää ja kuolla laivankapteenina
nyt, kun menen naimisiin! Pusertaa laivaa vuoden toisensa jälkeen
halki merien vain toisten laskuun! Ei, kiitos! Jos minä aluksen otan,
niin teen sen raivatakseni tietä itselleni ja harjottaakseni jotakin
liikettä siinä ohella. Jotakin itsenäistä ammattia minä haeskelen." Hän
työnsi lasin kauas luotaan.
-- Eräänä päivänä he keinuivat Bergenin lahdella mastometsän seassa, ja
siellä sai Rejer postikonttorista paksun kirjeen, joka näytti olevan
Saaralta. Avatessaan sen hän löysi sisästä kaksi Aa-vuonolta lähetettyä
kirjettä.
Toinen oli hänen äidiltään:
'Rakas poikani!
Mitä tulee naimisiinmenoosi Saara Rördamin kanssa, niin tiedäthän
sinä, että vanha äitisi, joka on kantanut sinua sydämensä alla,
toivoo vain kaikkein parasta siitä, että sinä nyt kotiudut
maihin, joskaan en oikein ymmärrä, kuinka sinä voit ottaa kaikki
huoleksesi. Ainakin Haarstad -- en tiedä Ottilian mieltä tässä
asiassa, hän ei virka mitään -- arvelee tietysti, että neljä
lasta on aivan liikaa! Mutta kun muistin sinun olentoasi, ja kun
sinä kerroit hänestä ja kaikesta, niin minut valtasi aivankuin
suuri luottamuksen toivo, vaikka en odotakaan saavani hänen
silmiänsä nähdä; sillä sinun Hammernäsiin tulostasi en ikävä
kyllä koskaan kuule sinulta mitään. Tila on nyt mitä pahimmassa
hoidon puutteessa, ja niitä on tässä muitakin kuin minä, jotka
sanovat samaa; tarkotan Ottiliaa. Raukka, ei hänelläkään ole
iloa. Haarstad on ilkeä, kuten ennen kerrottiin; mutta kun
hän nyt kiusasi häntä sanomalla aikovansa kaataa Hammernäsin
hongan, niin silloin hän sai tuta Juhlien voimaa. Eräästä
päivästä lähtien hän näet kokonaan on vaiennut asiasta, ja
minä luulen hänen pelkäävän, että siitä saattaisi tulla hänen
ruumisarkkunsa; -- mutta eihän tuollainen heidän välejänsä
paranna. Rejer, poikani, äitisi ainoa toivo! Katsos sitä minä
tahdoin sinulle sanoa, että minun silmäni ovat monista syistä,
eikä vähiten Ottilia-rukan vuoksi, avautuneet huomaamaan, että
sinä yksin meidän joukostamme olet pelastanut oikean elämäsi ja
miehuusvoimasi, kun näennäisesti niin ymmärtämättömällä tavalla
lähdit täkäläisestä ahtaudesta. Olisinpa minä nyt ollut niin
nuori kuin olen vanha, Rejer! Tuota äitisi nyt toivoisi; hän
ei voi olla sitä toivomatta ja tekee sen mahdollisesti sitäkin
kiivaammin, kun täytyy siitä ympäristölleen vaieta. Mutta
hyvä oli tietää vielä haudassani, että multani ääressä seisoo
poika, joka ei ole lännenpuolen kerskureita huonompi. En tahdo
mieltäsi pahottaa; mutta kauan, tarkotan monta vuotta saat olla
tällaista kuulematta. Hengitteleminen käy yhä vaikeammaksi ja
rintaan koskee. Se onkin kuin enne, kun alkaa kovin paljon
ajatella. Jumala meitä armahtakoon, sekä haudassa lepääviä että
muita; kyllähän siinä muuten keriä saisi ja moni sotkuinen kohta
joutuisi käsiteltäväksi. Nuoret ovat ottaneet vanhoja ja vanhat
nuoria meidän suvussamme pitkin maailman sivua, asettaen aina
elatuksen murheen korkeammalle muita asioita ja Jumalan ääntä
rinnassaan.
Jotakin, kuten saat nähdä, minä olen kätkenyt sinua varten, ja ne
sata taalaria, jotka kerran lähetit kotiin kalastusretkeltäsi,
ovat vieläkin samassa kirjeessä, jossa ne lähetit ja pastorin
hallussa, etteivät toisten kynnet niihin pystyisi...'
Toinen kirje, joka oli lähetetty kaksi viikkoa myöhemmin, oli hänen
sisareltaan Ottilialta, ja siinä ilmotettiin, että äiti oli äkkiä
kuollut.
Eräänä päivänä oli hän alkanut kiivaasti kävellä tuvassa edestakaisin,
kuten hänen tapansa oli kohtausten alkaessa. Äkkiä hän oli painanut
kättä rintaansa ja sanonut: -- "Nyt minä kuolen, Ottilia!... Sano
Rejerille terveiseni!"
Rejer jäi istumaan kirjeet kädessään. Koskaan ei ollut hänen
ajatuksiinsa juolahtanut mitään sellaista, että hänen väkevä,
rotevarakenteinen äitinsä voisi kuolla. Ja tieto siitä, että se nyt oli
todella tapahtunut, tuli niin odottamatta, että hänen oli vaikea koota
ajatuksiaan.
Hän oli rakastanut äitiänsä palavasti, hellästi! Hän oli uneksinut
vievänsä hänet Aa-vuonon vanhanaikaisesta pesästä siihen uuteen, jonka
hän aikoi hankkia. Äidin olisi pitänyt se nähdä; -- aina hän kuvitteli
näkevänsä äitinsä suuren, voimakkaan hahmon tuvassa ja itsensä häntä
hämmästyttämässä yhä uusilla suunnitelmilla.
Ja nyt -- nyt ei häntä enää ollut olemassa! Mitä hän sinä päivänä
laivalla puuhailikaan, aina väikkyi äidin kuva hänen edessään, ja
toisinaan tuntui rinnassa suonenvedontapaista puristusta, joka
ikäänkuin räjähti silmiin.
Vasta myöhään yöllä suru vihdoin purkautui ilmi. Hän itki kauan ja
hillittömästi, kuten oli vain poikasena itkenyt.
Hän makasi ajatellen Hammernäsin honkaa, joka seisoi siellä kummullaan
ojentelevine, ryhmyisine, punaisine oksineen, ja muisti, miten hän aina
lapsuudestaan asti oli mielessään liittänyt toisiinsa sen surullisen
tuulessa naksaamisen ja äidin raskaat huokaukset.
Äitikin oli oikeastaan viettänyt koko elämänsä huokailun merkeissä.
... Koukistuminen, taipuminen, ja mutkistuminen miehen ja olosuhteiden
mukaan oli käynyt tuolle voimakkaalle, leveälle luonteelle melkeinpä
omantunnon asiaksi; mutta hänen silmänsä, hänen suuret kasvonsa
raskasmielisine ilmeineen, ja rinnasta purkautuvat syvät, raskaat
huokaukset olivat ilmaisseet, että syntyään valtava runko narisi
taipuessaan. Tuskin vähiten sinä päivänä, jona Ottilia suostui menemään
Haarstadille ja siten asettui estämään veljen ja hänen perheensä
palaamista Hammernäsiin.
Rejer oli sen tuntenut ja kantanut sen vuoksi mielessään synkkää
uhmaa pienestä pitäen, oikeastaan itsekään sitä tietämättä -- se oli
kokoontunut hänessä voimaksi, niin että hän sitten kerta kaikkiaan
saattoi tempautua irti ja lähteä maailmalle.
Suoraan hän oli kulkeva -- tai pohjaan -- sen hän vannoi äitinsä
muiston nimessä!
* * * * *
Alertin purkaessa ruislastiaan ja ottaessa kalaa Italiaan vietäväksi
siten päästäkseen jälleen pitkälle matkalle käytti Rejer innokkaasti
jokaisen vapaan hetkensä Bergenissä keksiäkseen jotakin, mihin
antautua. Hän nosti kaikki purjeensa, pisti koetinpuikkonsa joka
paikkaan, milloin millekin taholle. Ne kaksi silliä, jotka olivat
talvella tulleet häntä tervehtimään Bunke-vuonon ulkopuolella, eivät
olleet haihtuneet hänen mielestään jälkeä jättämättä! Ne olivat hänelle
kuiskanneet, että hän oli tyhmeliini kulkiessaan ympäri maailman ansion
etsinnässä, kun rahoja parveili kotomeressä melkeinpä portaitten
edustalla.
Olisipa luullut voivansa jollakin tavoin tunkeutua sillihommiin.
Mutta pääoma siinä oli tarpeen, etenkin sellaiselle, jonka ei käynyt
noudattaminen muuta kuin omaa päätään.
Hänen nenänsä tunkeutui entistäkin enemmän vainuten kaikkialle, hänen
ilmeensä kuulusteli ja tutki ihmisiä jo pitkän matkan päästä.
Eräänä päivänä hän kuuli, että joitakin Aa-vuonolaisia oli tullut
siirtolaislaiva "Kong Sverrelle", joka oli ulkona satamassa valmiina
lähtemään Amerikkaan ja hän päätti heti soudattaa itsensä sinne.
Oli tyyni, kirkas kesäilta, kun hän jo venheestä käsin koetti saada
näkyviinsä tuttuja hahmoja; mutta kannella ei näkynyt muuta kuin joku
laivamies. Kun, hän oli tullut perille, neuvottiin hänet kannen alle.
Keskikannelle johtavissa portaissa hän äkkiä pysähtyi tuntien rintansa
kuristuvan kasaan. Hän tunsi Aa-vuonon murteen!
Eräs karheaääninen naishenkilö siellä opetti pikkupojalle Pekka
Piiparin sadeilmasäkeitä:
Suon takana soittaa
päin pilviä koittaa,
ja kohta ne juoksee
kuin lampahat luokse!
Rejer joutui suoraan varhaisimpiin kotoisiin lapsuusmuistoihinsa.
Kukaan ei tuntenut pitkää, lujarakenteista merimiestä hänen alas
tullessaan, vaikka koko joukko puolittain ihmetteleviä silmiä häneen
tuijotteli; ajattelivat kaiketi hänen kuuluvan laivan miehistöön.
Siinä seisoessaan hänestä tuntui kuin olisi joutunut lumotuksi vuoren
peittoon johonkin maailmaan, jossa oli aikaisemmin elänyt.
Tuo, jonka tukka otsalla riippui ja joka istui etukumarassa pikipaakku
lautaan lyötynä ja naskali suussa leikkaamassa pohjaa naisenkenkään,
ei ollut kukaan muu kuin hänen vanha ystävänsä, suutari-Jo itse;
korkeimmalta laeltaan nykyään ryppyinen ja kalju, mutta työssään
nähtävästi yhtä kiivas ja vikkelä kuin ennenkin! Suun ilme oli sama
kuin muinoin hänen uhatessaan antaa suutarinpistoa; mutta huulen
nipistys saattoi nyt johtua siitäkin, että häneltä oli poissa muutamia
hampaita...
Vähitellen hän jokseenkin varmaan tunsi heidät jokaikisen.
Tuo tuolla loitompana, joka istui säkillään rummutellen polveansa ja
liikutellen jalkaansa, oli pelimanni-Knut, vähäinen ja raihnas, silmät
pienet ja punottavat; hän heitti päätään aina kun painui liiaksi
kasaan, aivan kuin olisi rohkaissut itsensä uutta tanssikappaletta
alottamaan; -- niin, olisipa hänellä nyt killinki kaikista häistä,
joissa hän oli ollut soittajana...
Tuo perhe oli varmaankin Ylitaloista. Ja poikasta opettava, lihava
vanha tyttöihminen -- Rejerin oli pakko hymyillä -- ei ollut kukaan
muu kuin karjakko Jörunin sisarentytär; sama, johon hän oli ollut
onnettomasti rakastuneena hänen palvellessaan Haarstadissa. Kamala hän
oli katsella, iso ja karkeatekoinen, pyöreät kasvot täynnä miehekkäitä
uurteita... Nuo kaksi, jotka istuivat vanhaa suustaladattavaa
piilukkopyssyä tarkistellen, hän myöskin tunsi; he olivat
kappeliseurakunnan väkeä. Tuskin yksikään heistä oli kolmenkymmenen
ikäinen; mutta miten kumaraisia ja kankeita siitä huolimatta! -- Ja
millaiset vanhat, liiaksi levinneet, puisevat kasvot naisväellä samoin
kuin miehillä, vieläpä pikkupojilla ja -tytöilläkin.
Tämä oli kotiseutua; niin katveessakasvaneelta ja vaivaiselta se näytti
aivankuin olisi hämähäkinverkko verhonnut kaikkia kirstuja!
He olivat jo asettuneet keskikannelle maalattuine, kukallisine
laatikkoineen ja lippaineen, nahkavällyineen, sänkyvaatteineen ja
rukkineen ja armottomine määrineen muuta tarpeetonta rojua. Hyvä oli,
etteivät olleet hinanneet tahkojansa mukanaan; muutamasta säkistä pisti
näkyviin vanha viikate ja kovasin.
Suutari-Jo ei katsahtanutkaan, leikkasi vain vihaisesti edelleen.
"Sinä neulot vielä kenkää, näen mä!" sanoi Rejer.
Suutari katsoi puoliksi arastellen otaksuttua laivan perämiestä tai
virkailijaa:
"Niin, tiedätkös -- suutarin akalla ja sepän konilla ei ole koskaan
kenkiä jalassa!"
"Suutari-Jo!" huudahti Rejer Aa-vuonon murteella.
Suutarin veitsi pysähtyi; hän katseli suu auki.
"Minä tulen kuulemaan, miten niiden saappaiden kävi, joiden parista
minä lähdin eräänä jouluna!"
Suutari-Jo hypähti seisomaan.
"Ellei tuo ole Rejer, niin ajakaa minut metsään!" huudahti hän
vilkkaaseen tapaansa.
Ympärillä olevat päät kääntyivät hiukan, ja kasvot ikäänkuin venyivät;
mutta mitään hämmästyksen ilmettä ei voinut havaita, ennenkuin Rejerin
tunnustus ja suutari-Jon huuto oli vakuuttanut uutisen ehdottoman
varmaksi. Silloin he alkoivat nouseskella, hän meni heitä kättelemään,
ja kuului sanottavan: "Kas, onko se Rejer!... No kas vain!... Juhlin
poika!..."
Mutta Rejer kyllä näki karujen sanojen taakse, huomasi, miten siellä
täällä kasvojenlihakset värähtelivät. Näytti melkein siltä kuin he
olisivat arvelleet moittien: -- juuri kun me lähdemme, sinä palajat!
Rejer tiedusteli heiltä, kuinka he olivat tulleet Amerikkaan menoa
ajatelleeksi.
"Hallavuosia ja veroja ja toimeentulo vaikea..."
"... Ja sitten, kun seutu on menettänyt vanhat huolenpitäjät", lausui
eräs vaimo vihlaisevalla äänellä.
"... Ja olihan siinä sekin, että kun ihmiset kerran pääsivät sillin
makuun", arveli Jo -- "niin jäi yksi ja toinen mietteihinsä Aa-vuonon
rannalle. Mutta vähänhän meissä on merimiehiksi kelpaavia, ja sitten
me kuulimme puhuttavan Amerikasta. Toiset arvelivat, että kunhan
vain soutaa pitkin rantaa hellittämättä, niin kyllä kai sitä perille
päästään; mutta se olisi varmaan kysynyt eväitä. Sitten saapui vuonolle
asiamies ja selitti, että laivalla sinne on mentävä."
Syntyi juttelu ja kyseleminen, jonka kestäessä Rejer otti selkoa
melkeinpä koko seudusta -- äitinsä viimeisistä ajoista...
Hammernäsistä, "Laukista", joka oli ammuttu! Juhlin emäntä ei ollut
suostunut, kun nimismies oli aikonut viedä sen Haarstadiin.
Siinä puheltiin omituisen, surunsekaisen mielialan vallitessa ja
aa-vuonolaiselle harvinaisella avomielisyydellä, suunnilleen niinkuin
olisi ollut kuolema tulossa...
Kun he siinä istuivat jutellen puoliääneen alhaalla välikannella
myöhäisenä kesäiltana, niin saattoi toisinaan syntyä vaitiolo niin
raskas ja pitkä, että he kuulivat meren loiskinan laivanlaitaa vasten.
Rejer halusi kuulla hardangerviulun ääntä, ja niin alkoi pelimanni-Knut
soitella kappaleita toistensa jälkeen; mutta alakielissä omituista
salattua, rajua itkua, soittipa hän sitten surunvoittoisia säveliä tai
kajahuttelipa reiman iloisia tanssejaan. Sieltä täältä naisten parvesta
kuului silloin tällöin vähäinen itkun -- nyyhkytys tai tukahdutettu
huokaus, ikäänkuin he olisivat siinä istuessaan miettineet, etteivät
olisi koskaan luulleet joutuvansa siihen tanssiin, jota nyt tanssivat
Knutin pelimanniviulun soidessa.
Rejer istui hetkisen vääntäen käsiään niin että sormennivelet
narskuivat; mutta sitten näyttivät kasvot kirkastuvan, käyvän
teräviksi, varmoiksi ja silmäin katse päättäväksi. Hänen
tulevaisuutensa näkyi äkkiä kuin kirkkaasti valaistuna hänen edessään!
-- Hammernäsin niemi ei pistänyt suotta suureen vuonoon, suoraa tietä
merelle -- eikä hänkään kukaties ollut ilman vain joutunut maailmalle
kulkemaan.
Silli... Silli se oli koko Aa-vuonon pelastus. Hammernäs
kohennettaisiin ennalleen, jospa toisellakin tavalla kuin hänen äitinsä
ja sisarensa olivat ajatelleet, ja seutu ehkä saisi sittenkin Juhlin!
Tuona iltana Rejer teki elämänsä suunnitelman.
* * * * *
-- "Ja sitten me eroamme, Alert ja minä!" sanoi Rejer eräänä päivänä
uskottuaan Lindille sillisuunnitelmansa. "Mutta ilman pääomaa se ei
luonnistu. Saan alkaa hiljakseen, koettaa saada osuuden alukseen
parilla kolmella sadalla taalarillani. Täytyy purjehtia kesäisin
Espanjaan hakemaan suolaa, myydä se sillinpyyntipaikoilla talvisin ja
sieltä lähteä kuljettamaan silliä ja merirasvaa Itämeren satamiin.
Siinä täytyy ansaita -- sehän käy kuin kello ympäri vuoden..."
Lind työnsi merimieslakkinsa mustakiharaiselle takaraivolleen
istuessaan siinä kajuutansohvalla:
"Minun sedälläni, Laurvigin vanhalla Lindillä, on priki, jolle hän ei
enää saa muita kuin puulastin kuljettajia; se kulki ennen St Ybesissä
suolan haussa. Rupea hänen yhtiökumppanikseen; kuka tietää, vaikka se
vetelisi. Hän on siihen hyvin halukas, sillä tuo liike kannatti. Mutta
sinun on syytä ensin koetella alusta, ei kannata pohjaan mennä!"
"Tietysti, tietysti, Lind! Kirjota ukolle ja sano, että nyt hän saa
prikilleen kuljettajan."