Liian myöhään, neiti Rördam.
Lippu puolitangossa kapteenin ja matruusien kuoleman johdosta liukui
Alert Fredriksvaernin satamaan eräänä päivänä toukokuun alussa.
Aluksessa oli jonkinlaista juhlallisuutta, omituista hiljaisuutta
koko siinä tavassa, miten se ankkuroitui, ja laiturilla sekä
veistämövallilla oli ihmisiä mustanaan.
Oli jo kauan tiedetty, mitä oli tapahtunut; kertomus
kuolemantapauksista ja Alertin St. Mauritiukselta lähtemisestä oli
talvella muodostanut yleisen puheenaiheen. Mutta sittenkin oli
omituisen jännittävää nähdä aluksen itsensä tulevan ja ikäänkuin itse
kertoilevan kohtaloistaan raakapuillaan, surulipuillaan ja viireillään.
Sukulaisia ja ystäviä, veljiä ja sisaria seisoi tuolla ryhmissä; toisia
oli pikkuvenheissä satamanselällä tähystelemässä omaisiaan. Mutta
tavattoman kauan kesti, ennenkuin Alertista lähti venhe maihin.
Vihdoin se tapahtui.
Neljä matruusia oli venhettä soutamassa, ja perässä istui Lind
suruharso hatussa. Tiedettiin, että hän meni rouva Berentsenin,
kapteenin puolison luo, kertomaan tapahtumista.
Etukannella seisovalla Rejerillä oli täysi työ pitäessään silmällä
purjeita ja raakapuita järjesteleviä miehiä, mutta tavantakaa hän
sentään suuntasi kaukoputken kohti laituria ja vallia. Hän poimi
sieltä näkyviinsä kasvot toistensa jälkeen ja löi hiukan synkistyneenä
kaukoputken kasaan.
Purettiin parhaillaan jotakin Trondhjemista tullutta lastia, ja
Lindillä oli niin kiirettä olemista isännistön luona täällä samoin
kuin Laurvigissäkin, että Rejer sai ankkuroitumisesta lähtien ottaa
huolekseen sekä yli- että aliperämiehen tehtävät.
Suoraan pakkahuoneen takana tuolla oli tykkimiehen talo, sen Rejer
tiesi, ja hän olisi antanut paljon, jos olisi voinut nähdä puhki sen
seinien.
Ensimmäisinä parina kolmena kiireellisenä työpäivänä ei ollut aikaa
käväistäkään maissa, kunnes Lind eräänä iltapäivänä palasi laivalle.
Hän oli jokseenkin luoksepääsemätön käyskellessään siinä edestakaisin
kannella pyhätamineissa ja silkkihuopahattu päässä ja välittämättä edes
mitään tiedustella. Hänen käyttäytymisessään, puoleksi halveksivassa,
huolettomassa kuljeskelussa ja tuossa tavassa, miten hän aina puraisi
mällin poikki ja sitten sylkäisi sen laidan yli, oli jotakin, jota
Rejer ei sietänyt; se ei ollut ollenkaan kohtelias, vaikka hän oli
saanut seistä täällä päivän toisensa jälkeen ahertamassa paljon yli
velvollisuuksiensa hänen puolestaan!
Lind meni alas kajuuttaan mainitsematta mitään siitä, voiko Rejer
katsoa olevansa vapaa tänä iltana. Kun stewardi meni alas kysymään,
eikö kapteeni tahtonut mitään syötävää tai juotavaa, hypähti hän
seisoalleen ja kiljaisi "ei!" niin että stewardi tuli portaita ylös
kuin ammuttu luoti.
Hetkisen kuluttua Lind palasi kannelle merimiesasussa:
"Kutsukaa miehet takakannelle", käski hän; mutta tuntui siltä kuin
hänen olisi ollut vaikea saada ääntä kurkustaan.
"Taitaa olla jotakin hiton hullusti!" arveli puosu Rejerille, "tileissä
jotakin edes vastausta."
Mutta kun he sitten kokoontuivat, niin hän vain lyhyesti luki kirjeen,
jossa isännistö hänen kuntonsa ja ansioittensa perusteella antoi
hänelle Alertin kapteenin viran.
"Ja sitten grogia niille tietysti -- ja illalla vapaata!" sanottiin
Rejerille jälkeenpäin aivan lyhyesti.
"Hyvä, -- eikä suinkaan kapteenilla ole mitään sitä vastaan, että minä
kallistan lasini tuon ilahduttavan tapauksen kunniaksi maissa missä
haluan?" tiedusti Rejer.
"Eipä tietenkään."
"Minä luulin, että pukisit itsesi koreaksi!" sanoi hän sitten
pilkallisesti, mutta ilmeisesti hiukan leppeämpänä, kun Rejer lähti
laivalta.
Mikä häntä vaivasi?... Pukisin itseni koreaksi? -- Ahaa? -- Hän pelkäsi
minun lähtevän tykkimiehen taloon!
Omituisen ahdistavin tuntein hän kulki katua kevätpäivän sammuessa,
mutta auringon vielä välkähdellessä siellä täällä ullakonikkunoissa.
Mäessä pisti raikkaan viheriä ruoho esiin kosteasta mullasta, ja
veistämövallilla paistoivat voikukat loistavan keltaisina kuin
pienoisauringot. Kadulla melusi, huikkaili ja juoksenteli poikaparvia
pikkutyttöjen hyppiessä "paratiisisilla". Mustat, kosteat viivat,
joita he olivat maahan piirtäneet, osottivat miten äskettäin jää oli
sulanut...
Laivalla he olivat aamulla kuulleet käenkukunnan saarelta lounaasta
päin, ja kirvesmies oli haastellut Norjan ruoka-aittain liikkiöistä.
Oli täysi kotoinen tunnelma; he tunsivat olevansa omassa maassaan.
Hän kääntyi sisemmälle kaupunkiin nähdäkseen vilahdukselta tykkimiehen
taloa.
Hän sävähti. Tuossahan se olikin -- kaikki pikku ikkunat reippaasti
merelle päin tähyävinä! Niistä oli toinenkin kerta katsottu ulapalle,
mutta kenen vuoksi?... Keittiön liedellä paloi leikkivä tuli, ja
pihalla oli pesu vaatteita kuivamassa aina puuvajan tienoille asti --
kyllähän nuo paikat tuttuja olivat!
Hän ei kulkenut talon ohi; hän ei halunnut näyttäytyä, ja vielä ei
ollut aivan pimeä...
Hän suuntasi kulkunsa suoraan Wallan luo mäen kulmaan. Hän, jos kukaan,
tiesi kaikesta kertoa. Walla näkyi varsin hyvin huomaavan hänet jo
matkan päästä, mutta käänsi vain hiukan päätänsä. Huono merkki! arveli
Rejer. Puhalsiko nyt noin tuimasti vastaan? Rejerin tullessa likemmäksi
hän jälleen kumartui eteenpäin ja oli olevinaan ihmeissään. Hän istui
nyt kuten ennenkin jalat korissa, mutta oli lisäksi keksinyt oivallisen
keinon säävaikeuksia vastaan asettumalla isoon, edestä avattuun
ja pystyyn nostettuun tynnöriin; siellä hän istui mukavasti kuin
nojatuolissa, piilossa kaikkinaisilta vaaroilta, ja jos sade sattui,
niin hänen tarvitsi vain kohottaa katoksi suuri sininen sateenvarjonsa.
Rejerin tervehdykseen hän vastasi ystävällisesti; mutta hyvin saattoi
huomata, että se tapahtui ilman minkäänlaista tunteen ylivoimaisuutta.
Pikemmin hieman varoen ja niin välinpitämättömästi kuin he olisivat
viimeksi nähneet toisensa eilen ja huomenna tulisivat taas varmasti
tapaamaan.
"Hyvää iltaa, rouva Wahl! -- Olettepa saanut oivallisen kuoren
istuaksenne."
"Olenpa -- saan kiittää Jumalaa ja kauppias Eberhardia, joka tynnörin
minulle lahjoitti."
"Niin että teillä on nyt tavallaan oma tupa, rouva Wahl!"
"Ei toki" -- hän yskähti -- "ja nyt on asia niinkin, että minä" -- hän
yskähti -- "minä käyn nyt vanhaksi, näettekö -- ja tarvitsen hyvinkin
pari huonepahaistani itse. Niin, tiedättehän te -- ja tilaa koreille
yöksi, ymmärrättehän..."
"Tietysti, tietysti, rouva Wahl."
"Mutta muuten -- jos teillä taas on jotakin myytävää, niin tiedättehän,
ettei vanha matami Wahl" -- hän kumartui tutussa ruskeassa viitassaan
sytyttämään korin vierellä olevaa lyhtyä -- "ei kiellä palvelustaan
vanhalta tuttavalta, joka sentään on rehellisesti maksanut -- ainakin
minulle, sen uskallan totuuden nimessä sanoa kenelle kysyjälle hyvänsä."
Ohhoh! -- Häneen on puhaltanut kahdelta taholta, ja nyt hän ei tiedä,
mitä minusta ajattelisi.
"Sallikaahan minun avustaa teitä, rouva Wahl! -- Tällä kertaa minä
en myy enkä lainaa." Hän kopautti taskuansa tuntien, että tässä oli
parannettava luottoansa.
Kasvot kirkastuivat ja kävivät melkein neuvottomiksi. Leuan, poskien
ja nenänpään pyörylät muovautuivat hymyilevään, hyväntahtoiseen
hämmästyneeseen ilmeeseen, ja kulmahampaat pistivät esiin:
-- "Eihän toki!"
"Ja nyt minä olen jo jonkun aikaa ollut perämies -- suoritin tutkinnon
tuolla Trondhjemissa."
"Niin, eikös olekin niinkuin minä aina olen sanonut, että te olette
oikein --" alotti eukko hämmingistään selviten.
"Älkää puhuko paljoa, rouva Wahl! -- No, onko luutnantti
Albrechtsenilla tänä vuonna monta merikoululaista? Ja miten tässä
kaupungissa muuten jaksellaan?"
"Sattuuhan niitä muutoksia joka vuosi. Minunlaiseni vanha eukko, joka
istuu kadun kulmassa, näkee sekä tulijat että menijät."
"Mitenkäs tykkimiehen perheessä voidaan?"
"Herra meitä auttakoon, eihän se niinkään erinomaista ole. Neiti saa
nyt hiukan unohtaa suurellisuuttansa, kun on pidettävä huolta niin
monen suun ruokkimisesta. Niinkuin kaikkikin saamme oppia tekemään, kun
hiukan kauemmas elämässä ehditään."
"Mitä te siinä höpisette, rouva Wahl? Onko tykkimies kipeä vai -- ehkä
kuollut?"
"Niin, te ette ole tainnut siitä kuulla, kun poissa olette ollut.
Mutta kunnollinen ja arvossapidetty mies hän oli ja itse ankaruus
kaikissa veistämön toimissa, se sanottiin hänen haudallansakin. Ei,
vanha Haupitsi ei enää kolua veistämöön eikä sieltä takaisin -- eikä
katsoa siristele tänne minua ja korejani kohti, kuten tapasi tehdä
ollessaan sillä tuulella; se merkitsi sitä, että hän vielä muisti Anna
Ludvigsenin, vaikka nyt olikin tanssi toiseksi muuttunut, hän käveli
puujalalla ja minä tässä istuskelin. Hohhoi -- vanha parka istuu tässä
yksinään ja näkee toisen toisensa jälkeen maailmasta katoavan... Vanhan
yksinäisen vaimon ajatukset useinkin niin suurenevat, Juhl." Hän pyyhki
silmiänsä.
"... Elokuun viimeisenedellisenä päivänä hänen sitten täytyi lähteä
Luojansa luo. Niin, silloin se tapahtui. Luuvalo se lopun teki, eikä
siinä auttanut potkia tutkainta vastaan -- pois vain piti turvattomien
lasten luota, puujalka täytyi heittää lepäämään. Eihän se talo
paljon arvoinen ole. Tytär on sitten tietääkseni saanut hienopesua
upseereilta. Pojat käyvät koulua, näen mä. Mutta onhan hänen oloissaan
eroa entisen ja nykyisen välillä. Haupitsi oli kuin suuressa arvossa
pidetty virkamies tässä kaupungissa, sekä kadulla että muuallakin
missä esivalta tuli kysymykseen; ja mitä viiri osotti Haupitsin talon
katolla, sitä arvelivat sitten melkein kaikki muutkin."
Rejer ei enää kuunnellut eukon puhetta.
"Hyvästi, rouva Wahl!" -- sanoi hän äkkiä, ja eukko näki hänen painuvan
katua alaspäin samaa tietä kuin oli tullut.
Taaskin hän kääntyi kohti tykkimiehen taloa ja meni nyt väistelemättä.
Maksoi mitä maksoi, hän ei aikonut palata laivalle näkemättä Saaraa ja
ottamatta selkoa, miten hänen asiainsa laita oli sillä taholla.
Pihalla hän näki parin pesunuoran nytkivän ja heilahtelevan, ja
halkovajassa näkyi palavan lyhty.
Hän tiesi kyllä, kuka vajassa oli, ennenkuin ovelle ehti.
Saara seisoi häneen selin ja otti alas viimeisiä kuivamaan ripustettuja
vaatteita.
"Hyvää iltaa, neiti Rördam!" sanoi hän. Neiti kääntyi niin äkkiä, että
nuora putosi. Siinä se nyt makasi, ja vaatteet sen mukana.
"Oh, kuinka te peljätitte minut!" huudahti hän kumartuen nopeasti
nostamaan nuoraa; mutta Rejer huomasi selvästi, että hän oli
yllätyksestä ihan punaisissaan. "Ei, ei, neiti Rördam! Kyllä minä
nostan sen." Kiireissään hän melkein tempasi nuoran toisen käsistä ja
alkoi etsiä naulaa, johon olisi sen kiinnittänyt.
"Tuossa se on!" sanoi hän osottaen seinässä olevaa pientä naulanpäätä.
Hän yritti turhaan saada nuoraa kiinni.
Vielä kerran valahtivat kaikki valkoiset vaatteet maahan.
"Ei, neiti, tuohon sopivaa solmua ei tehdä minun taidollani."
"Sitten kai minun täytyy teitä opettaa. Minä teen näin!" -- hän vain
kietaisi nuoran mutkalle naulanpäähän.
Hänellä oli kuitenkin omat vaikeutensa, kun kuivaneet oli koottava
nopeasti koriin; tuo tapahtui hiukan säikähtyneesti.
Hän rauhottui vasta, kun Rejer alkoi puhua kuulleensa, että talossa oli
surua ja että hän sentähden oli aikonut käydä katsomassa kohta maihin
tultuaan.
Rejer ei saanut koria haltuunsa, mutta tahtoi välttämättä kantaa
keittiöön sylyksen puita.
"Teillähän ei ole nykyään muuta kuin lapset apunanne, neiti Rördam!
Mielelläni minä pilkkoisin teille puita jokaikinen päivä."
"Kiitos vain, minä voin ottaa apua niin paljon kuin haluan -- minulla
on kyllä varoja", torjueli hän leikillisesti.
Keittiössä Saara alkoi keskustelun kestäessä vispilällä kostuttaa
pesuvaatteita.
-- "Tiedänhän minä sen, neiti Rördam! Mutta kun ei ole kenestäkään
huolehtimista, niin pian ne kämmennahat ohenevat. Tehän tiedätte, kun
on vain pelkkä oma itsensä...'"
"Te voitte niin sanoa, Juhl, mutta minä!" -- vispilän liike
lakkasi, neiti kääntyi vakavana häneen päin ja näytti nyt erittäin
espanjalaiselta! -- "minulla on tuolla neljä lasta hoidettavanani." --
Hän viittasi tupaan, josta kuului leikin melu.
Rejer tunsi selvään, että tämä merkitsi ystävällistä kieltäytymistä; --
aivan kuin olisi laivankansi murtunut hänen allansa.
Lapset olivat hauskinta, mitä hän tiesi -- puhkesi hän puhumaan
suunnattoman vakuuttavasti. Mutta neiti nauroi ja aikoi kysellä Alertin
matkasta.
Silloin muuttui Rejer harvasanaiseksi ja miettiväiseksi; neiti sai
yksin pitää keskustelusta huolta.
"Minä kuulin, että olette suorittanut perämiehentutkinnon, Juhl!"
"Keneltä? -- Kuka sitä on..."?