Ystävyys ja lempi.
He purjehtivat pitkin avaraa, rannatonta valtamerta sairaala kannen
alla!... Kuumejanoa ja voivottelua -- ja tuskin ainoatakaan raikasta
tuulahdusta ankarassa kuumuudessa.
-- Nyt veti kapteenikin viimeisen huokauksensa alhaalla kajuutassa
käskien yliperämiestä pitämään tarkoin silmällä karikoita
Fredriksvaernin satamansuun ulkopuolella. Hän uneksi olevansa lähellä
kotipaikkaansa.
Kirvesmies kääri hänet Norjan lippuun, asetti virsikirjan hänen
povelleen ja kun painot oli kiinnitetty jalkoihin ja isämeidän luettu
painui kapteeni Intian valtameren pohjaan.
Rejer huomasi huolekseen, että tuuli alkoi kiihtyä. Jos tulisi myrsky,
niin he olisivat aivan avuttomia. Mutta ensimmäinen vaikutus näytti
onnekkaalta, sillä useat etukannella maanneet alkoivat nyt liikuskella.
Rejer oli tähän aikaan huomannut ihmeellisten tunteitten nousua
itsessään. Ne liittyivät mielikuvaan, josta hän ei voinut irtautua --
ajatukseen, jossa hän ei halunnut viipyä, mutta joka yhä palautui --
yhä! -- ja joka sai hänet suorastaan inhoamaan itseänsä...
Yliperämies Lind makasi kojussaan; hänessä oli tuskin enää henkeä...
Jos hän kuolisi? -- Jos sattuisi niin!...
Silloin hän voisi jälleen päästää valloilleen kaikki ajatuksensa ja
tunteensa, jotka täytyi tukahduttaa, koska...
Niin, jos tuo ystävä sattuisi kuolemaan...
Se, joka oli kotiin jäänyt, oli hänelle kallis kuin syvin sydänveri! --
kaikui hänessä kauan kahlehdittu, mutta nyt vapautunut tunnustus. Hän
seisoi tuijotellen tuohon mielikuvaan. Siihen sisältyi kokonainen elämä
-- koko tulevaisuus...
Sitten hänet valtasi niin voimakas itsensäpilkka ja
itsensähalveksiminen, ettei hän tiennyt voivansa tehdä mitään sen
parempaa kuin hypätä mereen, jotta laiva vapautuisi sellaisesta
halpamaisesta koirasta!
Hän meni alas ja hoiteli perämiestä hellästi kuin lasta -- muutti hänet
ilmavampaan kajuuttaan, avasi kailetti-ikkunari ja oven...
Hän katseli kalpeita, riutuneita, kasvoja, joissa törrötti mustaa
parransänkeä, ja tunsi olevansa kadottamaisillaan ainoan ystävänsä
maailmassa! Suru valtasi hänet niin että sydänkuoppaa kouristi. Hänen
laistansa ei löytäisi yhdestäkään norjalaisesta laivasta!...
Ja -- kun hän taasen oli seisonut hetkisen ruorirattaan ääressä, samat
ajatukset alkoivat kehäillä mielessä!
Oliko hänessäkin kuumetta?
Ei, mutta koko hänen kohtaloansa vallitsi alinomainen kova onni -- nyt
saivat hänen mielensä tuliseen ristiriitaan hänen paras ystävänsä ja --
hän siellä kotimaassa! --
-- -- Vielä muutamia vilpoisia vuorokausia sievässä tuulessa, ja ruhvin
suojassa, alahangan puolella ja keulakannella istui joukko hahmoja --
kalpeita ja riutuneita, niin että vaatteet riippuivat heidän yllään;
mutta silmissä oli eloa, ja ilmaa he hengittelivät ahnaasti, aivan kuin
olisi jokaiseen henkäykseen sisältynyt jokin hieno herkku.
"Nyt on luullakseni pahin ohitse", sanoi kirvesmies kuullessaan eräänä
iltapäivänä göteporilaisen jälleen "soittelevan" keulakannella.
"Kajuutassa ei ollut kyllin ilmavaa, ja taisi vanavesi huokua hieman
kosteuttakin", ja niin kantoi Rejer Lindin kannelle palttinaseinäisen
aurinkoteltan alle.
Mutta vasta Alertin päästyä Kap Agulhasiin kykeni Lind ryhtymään
kapteeninvirkaan, jolloin kaikki taas tuli tolalleen laivassa hänen
ruvetessaan jatkamaan entistä ylähanganvahtia ja Rejerin ollessa
alahangan puolella.
Emäpuu kynti viikko- ja kuukausmääriä vakoansa, päivisin vaahtoilevaa,
öisin fosforihohteisena välkkyvää.
Sininen tähtikartta levisi jälleen mastonhuippujen yli, ja he olivat
aikoja sitten ottaneet selville pohjantähden aseman, peilanneet Azorit
ja Teneriffan ja Lindin kunnollisuuden avulla selviytyneet monestakin
pulasta huolimatta miehistön vähenemisestä.
-- Mitä lähemmäksi Eurooppaa päästiin, sitä alakuloisemmaksi kävi
Rejel. Mitä enemmän koti läheni, sitä pimeämmäksi muuttui hänen
maailmansa. Hän käyskeli apeissaan mietiskellen... Oikeastaan hänellä
ei ollut kotona mitään tekemistä. Minkä vuoksi hän siellä eläisi?...
Hammernäs ja kotoseutu näkyivät ahtaina ja synkkinä. Sinne palaamista
hän ajatteli kuin tuloa puolipimeään perunakellariin, jossa oli alkanut
itää, koskapa äiti kirjotti että "toiset nyt hiljakseen ajattelevat
silliä, toiset Amerikkaa."
Niin, Amerikkaa!... Hän käyskeli käyskelemistään.
Göteporilainen istui hajareisin laivanlaidalla isonrustin kohdalla
työskentelemässä.
"Missä sinun perintötilasi on, göteporilainen? -- Missä isäsi asuu?"
"Ei ole isää!"
"... Entä äitisi?"
"Ei ole äitiä, -- eikä sisaruksia!" lisäsi hän lyhyesti. Rejer ymmärsi
joutuneensa arkaan asiaan ja löi leikiksi.
"-- eikä heiliäkään?"
"Ei sitäkään!" -- Hetkisen kuluttua hän lisäsi, katsellen puoliksi
merelle: "Minä kuvittelin kerran, että minulla oli sentapainen; mutta
hän -- meni naimisiin patruuna Bromanderin kanssa."
"Vai sillä lailla! -- senkös tähden sinä et milloinkaan 'ehdi kotiin',
kuten itse sanot, talvisin?"
"Juuri senvuoksi!"
"Mitä sinä arvelet Amerikasta, göteporilainen?"
"Aikooko perämies sinne lähteä?" kysyi hän ihmeissään herjeten työstään.
"Sopiihan niitä silmäillä niitäkin kulmia, miksei! -- kyllä sieltä
työtä löytyy."
"Jos perämies ajoissa huomauttaa, niin minä käväisen siellä teidän
kanssanne."
"Hampurissa päätetään."
"Hyvä, perämies!"
* * * * *
Joulukuussa he jälleen ponnistelivat talvisäässä Pohjanmerellä --
tuimassa luodetuulessa!... Sen he tunsivat hyvin vanhastaan!
Yön pimeydessä he onneksi löysivät Helgolannin, ja sitten he painuivat,
pakko kun oli, alaspäin toivoen keksivänsä Neuwarkin ja Cuxhavenin
majakat ja saavansa luotsiapua päästäkseen Hampuriin.
-- Sataman isot nostokurjet olivat tyhjentäneet lastin, ja Alert makasi
nyt hinattuna Steinwärderin luo vastapäätä St Paulia.
Siellä he voivat laivankannelle nähdä joka ilta merimieshuvien valot
ja kuulla sieltä kantautuvan metelin. He olisivat voineet tanssia
musiikin säestyksellä, elleivät kahden yht'aikaa käynnissä olevan
huvittelupaikan äänet olisi toraillen sekoittuneet toisiinsa --
siellä oli kaksi karusellia, joissa sopi täyden musiikin soidessa
ja värillisten lamppujen hohteessa purjehtia aavaa sinistä merta
millaisella aluksella halusi tai jos maalla liikkuminen huvitti
enemmän -- ratsastaa mielinmäärin sirahveilla, seebroilla, leijonilla,
tiikereillä, kameelikurjilla.
Kerran päätettyään säästää oli Rejer napinnut tarkoin taskunsa. Hän
pysytteli laivassa ja mietiskeli Amerikkaan lähtöä.
Eräänä sunnuntai-iltapäivänä vähää ennen lähtöä hän sentään oli maissa.
Lind oli määrännyt kohtaamisajan ja -paikan.
"Reperbahn'ia" ja "Langereihe'ä" pitkin liikkui sankka ihmisvirta,
Joukossa kaikkien kansallisuuksien ja kaikkien ilmanakin meripoikia,
sota- ja kauppalaivain miehistöä, aina mulatteihin ja neekereihin asti,
jotka astelivat puettuina silkkihuopahattuihin, keltaisiin liiveihin ja
punaisiin kaulaliinoihin.
Parvi toisensa jälkeen pysähtyi kirkkaasti valaistujen ikkunain luo,
joissa joka askelella esiintyi uusia, puoleensavetäviä ihmeitä: --
"Maailman kaunein nainen!" "Boa constrictor eli Jättiläiskäärme!"
"Anatoominen kabinetti!" "Meren pohjalla!" "Ennustusta ja noituutta
bengaalivalaistuksessa!" "Atleettinainen!" "Vahakabinetti", --
viimeksimainitun ikkunassa käännehti alinomaa valkopukuinen nunna,
bakkantti ja nuori pyhäinen piika, joka istui ompelemassa.
Alhaalla kellarikerroksissa houkuttelivat kahvilat, ravintolat ja
kapakat laulajattarineen ja soittoineen, ja niiden porraskäytävät
nielivät alinomaa kokonaisia laivanmiehistöjä, miehiä ja naisia --
kaikenlaisia, eikä kadun virta siitä näkynyt ohenevan, liikkuihan vain
sameana hiljalleen eteenpäin, kuten Elbe tuolla alempana.
Hiukan kauempana piti Rejer silmällä paria Alertin poikaa.
... Loiskis, kellariin ne katosivat! Sinne jää loppu vuoden palkkaa!
mutisi hän. -- Matruusi on kuin ahdistettu lintu... varpunen paulain
seassa -- haikalat hänen ympärillään aina uiskentelevat!
Hän kohautti hartioitaan... Hm, hm! -- koko miestä siinä kysytään
pelkässä elämisessä!...
Hän istui sirkuksessa Lindin seurassa. Viimeksimainitun oli kerrassaan
lumonnut Blenda Hastings, joka tanssi nuoralla, "Ilmatar", kuten hän
ilmotuslehdissä itseään nimitti.
Lind huuteli hänelle, seurasi ihastellen hänen liikkeitään...
"Katsohan! Rohkea, niin että tohtisi hyvinkin seisoa mastonnokassa
varpaillaan! -- Kevyt ja sorja kuin katti! -- Kello yhdeksän aikaan
iltaisin minä aina pistäydyn täällä, silloin on hänen vuoronsa häälyä
ilmoilla!" --
Ovelta hän oli ostanut kukkavihon, jonka osasi heittää niin hyvin, että
Blenda kiitti häntä syvätunteisimmalla silmäyksellään.
Ja nyt heidän piti lähteä illalliselle.
Lind johdatti hänet erääseen kivijalkaravintolaan, jossa istui
laivankapteeneja ja muuta väkeä, jotka samoin kuin hekin tulivat
iltahuveista.
Lind asteli suoraa päätä perälle ja tervehti tutunomaisesti erästä
vanhahkoa naisihmistä, joka istui myymäpöydän takana, ja pian saapui
sisään mustakutrinen, reippaanoloinen kaunotar, joka likeisesti
tervehti häntä kädestä. Hän tuntui olevan koko laitoksen sielu.
"Tämä on viimeinen ilta", sanoi Lind, "sillä me lähdemme taas
keikkumaan. Huomenna nostetaan ankkuri, ja sen vuoksi minä tahdoin
käydä tervehtimässä ja hyvästelemässä teitä, Sally!... Niin, niin se
on, huomenna sitä lähdetään", varmisti hän hiukan surunvoittoisesti.
"Tämä on minun viimeinen oluthaarikkani tällä kertaa, ja kauan kestää,
ennenkuin sen saan niin kauniista kädestä kuin Sally Frankfurterin!
Niin hienoa kättä ja niin säihkyviä silmiä ei kasva pohjoisnavalla."
Illallinen tarjoiltiin Lindin yhä lämpimämmin ihastellessa hänen
silmiänsä ja erinäisiä muita miellyttäviä ominaisuuksiaan --
kohteliaisuuksia, jotka kuusikolmattavuotinen Sally otti vastaan
sangen ystävällisesti ja rauhallisesti kohdellen perämiestä hyvänä
liiketuttavana ja kelpo ystävänä.
Hänen jäähyväisvakuutustensa ja -vannomustensa sadellessa neiti kääntyi
hyllylleen ja otti sieltä, periltä, keltaiseen nauhaan kiedotun käärön
tummia sikaareja... "Ne ovat oikeita" -- sanoi hän -- "minä sain ne
eräältä kuubalaiselta laivankapteenilta -- tahdotteko?"
"Minä poltan niitä teitä muistellen, Sally, olkaa varma siitä."
Rejer painui ajatuksiinsa ja oli paluumatkalla harvasanainen Lindin
polttaessa sikaariaan ja laajasti esitellessä koreata, kunnon Sally
Frankfurteria.
Laivalla Rejer ryhtyi, vaikka olikin jo myöhäinen yö, laskemaan ja
sijottelemaan joitakin muonavaroja, jotka oli tuotu ruhviin. Hänen
ajatuksensa askartelivat.
"Mitä sinä tirkistelet?" kysyi hän äkkiä nähdessään göteporilaisen
useita kertoja kumartuvan kailetti-ikkunaan.
"Oli kuin kipinä tai valo tuolla alhaalla", vastasi toinen, "mutta se
kai on vain kapteeni, joka vielä valvoo. Hän on varmaankin ottanut
jäähyväiset joltakin tänä iltana ja istuu nyt tuolla pimeässä
tupakoimassa asian valmiiksi. Se taula syttyy joka satamassa ja sammuu
jälleen, kun päästään merelle!" mutisi hän, "ei hänen sydäntään yksi
tyttö kauan pidä hameentaskussa!"
Rejer antoi hänelle edelleen tullutta pikku tavaraa. Äkkiä hän
suoristihe ja sanoi:
"Kuulehan, göteporilainen! Pari ottelua minä aion kokea kotimaassa,
ennenkuin Amerikkaan harhaudun. Ilma tuntuu toiselta täällä
pohjanpuolella!"
-- Seuraavana päivänä, kun he olivat sivuuttaneet Cuxhavenin ja
määränneet suunnan, virkkoi Rejer yht'äkkiä pilkallisesti Lindille:
"Teillä kun on päässänne niin paljon naisväkeä, perämies, niin olette
varmaankin unohtanut -- fredriksvaerniläisen."
"Saara Rördaminko? Ei toki -- hän on liian hyvä unohdettavaksi, ja kun
tässä päästään kotiin..."
"Niin, minä pidän eniten selvästä vedestä ja rehellisestä pelistä,
perämies -- tahdon vain varoiksi sanoa, että tuollaisissa asioissa
miehen on oltava mies, ja että toveruus tulee toisessa linjassa minun
mielestäni. Nyt te tiedätte, mitä suuntaa minä liikun."
Lind katsoi häneen pitkään hämmästyksissään.
"Älä lähde sille reitille, Juhl! Se on pelkkä hyvä neuvo, näetkös,
merimiehelle, jolla ei vielä ole erinomaisempia tarjottavana.
Merimiesten ei oikeastaan pitäisi mennä naimisiin ennenkuin
viidenkymmenen iällä voidessaan hyvissä varoin vetäytyä pois mereltä.
Muutenhan asia on omasi; kukin saa purjehtia tuulivarainsa mukaan."
Sitä juuri Rejerkin ajatteli; hän aikoi suunnata itse kulkunsa ja
laskeskeli nyt, että hänen pitäisi voida suorittaa perämiestutkintonsa
niinä viikkoina, jotka Alert tulisi makaamaan Trondhjemissa.
... Taaskin pureva länsituuli ja ilkeät myötäiset aallot! Ja mitä
likemmäksi Norjan rannikkoa tultiin, sitä kiusallisemmaksi asia
kävi. Virta ja tuuli tahtoivat kumpikin taholleen, mutta molemmat
ahdistelivat täysin yksimielisesti laidan saumoja ja lustoja; jokainen
aalto oli kiperä ja kiero kuin asianajaja.
"Ei edes tiedä, onko se ylä- vai alahangan puolella", sanoi kirvesmies,
"mutta hyvin sen tuntee tullessa!" -- lisäsi hän, "kun samassa tuli
virran kohottama hyökylaine, joka murskasi osan etukannen katoksesta.
Se sattui lähellä Bergenin väylää, ihan Bukn-vuonon suun ulkopuolella."
"Tuskin kaksinreivattu märssypurjetuuli", mutisi Lind kiukuissaan, "ja
sittenkin särkyy toinen kohta toisensa jälkeen. Ei minkään isännistön
kannata pitää siivo alusta Pohjanmerellä kulkemassa!... Sanotaan:
'niin arka ja varovainen kuin Pohjanmeren laivuri', mutta hullu hän
olisi, ellei varoisi! Sitten menevät menojansa kaidepuut, sitten
venheet, vihdoin kenties kokkapuu -- kareja, matalikkoja, merivirtoja
-- sudenilma! Saavat sanoa minua vanhaksi ämmäksi, jos liikun
Alertilla Pohjanmerellä yhtään sen enempää kuin on tarvis päästäkseen
jälleen pitkille matkoille." Yksi ainoa asia saattoi tärvellä
Lindin hyväntuulen, ja se oli juuri laivan vahingoittuminen. Pari
kannenkatoksen murtunutta laudanpalasta suututtivat häntä ja saivat
hänet käyttäytymään aivan kuin olisi häneltä oma sääriluu murtunut.
"Mitäs sinä siellä seisot niin kovin tuijottelemassa, Juhl!"
"Kas tässä!"
"Mitä hittoa?" ähisi Lind.
"Katsokaas vain -- näitä kahta! Hyökyaalto ne oli heittänyt
vintturinköyteen."
"Rojua -- paiskatkaa ne mereen!... Pari pikkukalaa!"
"Niin, pari silliä -- oikeita talvisillejä!"
"Olipa kesä- tai talvisillejä! Kannenkatos se on mennyttä."
"Kas, kuinka ne ovat kiiltäviä ja lihavia, ruusunpunaisia kuin
helmiäinen ja selästä tummanruskeanvihreitä kuin metalli. Nämä ovat
aivan oikeata lajia -- suuria, tukevia ukkoja -- oikeita Pohjanmeren
poikia. Ne tulevat talviasussaan ulkoa mereltä! Tämä on maukas kappale."
"Anna sitten kokin keittää ne!" -- Lind lähti kiukuissaan hänen luotaan.
Rejer käski tuoda sangollisen merivettä, jonne hän pisti sillit
nähdäkseen, vieläkö niissä oli henkeä. Mutta kuolleita ne olivat --
kuolleita kuin silli.
Hän tutki ihan loppumattomiin näitä kalalajin kahta merkillistä
yksilöä, kunnes ne vihdoin illalla tuotiin paistettuina hänelle ja
Lindille kajuutan pöydälle.
"Maistuu tosiaankin herkulliselta", myönsi Lind, joka oli voittanut
pahimman, kannenkatoksen särkymisestä aiheutuneen kiukkunsa.
Mutta Rejerissä nuo kaksi silliä olivat herättäneet eloon mahtavan
muistelojoukon.
Heti kun seuraavan aamun koiravahdin aikana alkoi valjeta, hän lähti
silmäilemään kohti rannikkoa; yhteen menoon hän seisoi kaukoputkineen
laivanlaidalla tähystelemässä.
Udsire ja Karmen olivat näkyvissä. Hän huomasi kalastajavenheitä ja
sillialuksia talviaamun harmaassa sameudessa -- olivatpa tuttuja
muodoltaan nuo purjeet! Siellä täällä erotti hän kaukoputkellaan jonkin
varastoaitan harjan tai karien väliltä pilkottavaan tupain oviaukon --
siellä täällä jonkin suolaamon.
Niinpä -- kyllä hän väylän tunsi! Sitä pitkin hän oli purjehtinut
vallottamaan maailmaa ja Hammernäsiä -- isäntärenki Andersin ja
kaikkien muiden merisankarien keralla...
Ihmettä, ettemme hukkuneet kuin hiiri vesitynnöriin, mutisi hän.
Nuoruuden syvä pettymys oli jättänyt hänen mieleensä pistävän piikin,
ja hänen poika-aikainen kotiseudun rakkautensa ja ylpeytensä oli
kääntynyt katkeruudeksi. Mutta siitä huolimatta hän nyt seurasi kaikkea
äärimmäisen jännityksen ja tarkimman mielenkiinnon tilassa. Kaukoputken
avulla hän otti selville sen luodokon, jossa hänen venheensä oli ollut
sillijoukon saapuessa -- selvitti itselleen, missä kalapaikat olivat,
haeskeli Stolmenin puolelta sitä kohtaa, jossa hänellä oli ollut
nuottaosuutensa...
Trondhjemiin purjehdittaessa täyttivät nämä seikat koko ajan hänen
mieltänsä.