Rejer luotaa ensimmäistä perämiestä ja pohja löytyy liiankin pian.
Aikaisin, ennenkuin jäänmurto varsinaisesti oli alkanut, lähti Alert
Cardiffiin oikein ruman, myrskyisen pohjanmerisään vallitessa --
tiukka, pureva tuuli, luode mustana ja raekuuroja putoamassa loitompana.
Puosu kulkea kihnutteli luuvaloineen ja väitti ilmassa olevan lunta.
Hänen ainaisena suunnitelmanaan oli perustaa maihin köydenpunoma-rata,
mutta koskaan hän ei kyennyt vastustamaan, kun perämies Lind tuli hänen
tupaansa ja sanoi:
"No, Jakobsen, nyt taas lähdettiin vesille."
"En minä! Tiedättehän, sen, perämies..."
"Juttuja, Jakobsen..."
-- "Tiedättehän sen köydenpunoma-radan..."
"Siinä pitää olla rahoja."
"Hm -- kylmä ilma niin vietävästi!... Luuvalo..."
"Se kyllä paistuu pois etelässä, viivan toisella puolella. Minä lähetän
teille pullon neilikka-arrakkia, Jakobsen -- hikoiluhoitoa varten.
Tulkaa sitten minulle ilmottamaan, auttoiko se."
"Miksei, perämies! Hm -- milloinkas me sitten -- tarkotan Alert..."
"Siinäpä sinä olet, senkin!..."
Perämies siristi silmiään, ja Jakobsen teki samoin.
Jakobsenista olisi tullut onneton leskimies, jos Alert tosiaankin olisi
lähtenyt merille ilman häntä.
-- Miehistö oli jotensakin ennallaan, melkein kaikki olivat kotoisin
Laurvigin, Stavaernin ja Ny-Hellesundin paikkeilta. Stewardi palasi
Laurvigin hotellista, ja ruotsalainen, joka alkujaan oli ottanut
pestin Göteporissa, mutta ei milloinkaan keksinyt tilaisuutta päästä
kotiin talvisaikaan, "soitteli jälleen kuin metso keulapakalla", kuten
kirvesmies sanoi.
Kulkipa Rejer sitten öljytakkiin ja sadehattuun puettuna kannella
-- hatunparras mesaanipuomin tasalla -- tai hoitipa hän peräsintä
sysipimeässä yössä koiranvahdin aikaan, aina pysyi kaksi asiaa varmana,
yhtä varmana kuin hänen kiinnipuristetut huulensa ja terävä leukansa:
ensinnäkin, ettei hän tällä kertaa aikonut palata kotiin palkattomana
kuin avuton nauta, ja toiseksi, että hän oli päättänyt käyttää pitkään
matkaan kuluvaa aikaa lukeakseen ja käytännössä oppiakseen koko sen
merenkulkutiedon, joka maissa vaadittiin perämiehentutkintoa varten.
Alahangan vahti oli päässyt vuoroltaan ja kömpinyt kannen alle. Ennen
puoliyötä oli ollut aika kiperää; nyt kuurot hiukan hellittivät ja
silloin tällöin näkyi uudenkuun reuna kiitävien pilvien lomasta.
He olivat viidettä vuorokautta matkalla, ja Rejer hoiti peräsintä
yövuorolla.
Hän ihmetteli hiukan nähdessään perämiehen olevan vielä kannella;
hehkuva nysä nenän alla hän käyskeli edestakaisin pimeässä. Tavantakaa
hän pysähtyi mesaani- tai isonvantin luo ja tuijotti avaruuteen.
Kaiketi hän tahtoi saada selkoa säästä ja kuunvaiheesta, koska katseli
niin pitkään ja useasti taivaalle. -- Oivallinen mies! Merimies
läpikotaisin -- ei mene makuulle, ennenkuin on saanut säähuomionsa
suoritetuiksi, mietti Rejer.
Hän oli juuri ohjannut Alertin erään ärjyaallon halki, kun perämies
tuli hänen viereensä.
"Kuulehan, Rejer!" kysyi hän matalalla äänellä, samassa kopistaen
nysänsä tyhjäksi polveansa vasten, "kolmeneljättä vai kahdeksanneljättä
taalariako minä sinulta lainasin?"
"Ettekö muista, kahdeksan..."
"Niin, aivan niin! Minä vain merkitsen nyt muistiin velkojani -- niitä
on monta erää, saat uskoa. -- Mutta onhan minulla nyt kaksi vuotta,
joina voin kitkuttaa ja saituroida. En aio enää viedä satamapaikoissa
maihin killinkiäkään -- hirteen minut, ellen nyt nipistä ja näpistä,
niin että saumani natisevat. Sillä tavoin tehden minä palaan kotiin
toimeentulevana miehenä. Kuulehan, Rejer, sinun pitäisi nyt myöskin
hieman hoidella raha-asioitasi."
"Niin on aikomus, perämies!"
"Sittenpä meitä onkin kaksi saituria, niin kuivat kumpainenkin, että
meistä voisi tulen irti hieroa.
"Sanohan, Rejer! Tunsithan sinäkin tykkimiehen väen?"
"Miksi te sitä tiedustelette?" kuului terävä vastaus.
"Luuletko paikkakunnalla olleen -- tyttären kosiskelijan?"
"Mistä minä tietäisin, perämies!" -- ja samassa hän väänsi tuimasti
peräsintä -- "onpa se ahne vastatuuleen, porsas!" -- Perämies seisoi
ajatuksissaan peräpartaan vieressä, kunnes uusi raekuuro ajoi hänet
kannen alle.
Rejerille rakeiden ropse tuli aivan sopivaan aikaan. Kun hän seisoi
siinä jääneulain ikäänkuin tunkeutuessa poskiin ja tulehtuneisiin
silmäluomiin, oli hänessä itsessään päässyt irti ainakin yhtä ankara
rajuilma.
Miksi perämies tuota kysyi? -- Mitä syytä perämiehellä oli
vakoiluunsa?...
Vai niin! Vai aikoo saada tilinsä järjestykseen... säästää ja
kitkutella. Vai niin, vai niin...
Siinä oli tunne, jota hän ei ollut tuntenut koskaan ennen elämässään.
Tanssi alkoi kuumentaa!
Hän näki edessään neidon kullanvälkkeisine hiuksineen, uljaana ja
kauniina ja kasvoissa se ominainen ilme, joka niissä oli ollut hänen
hyvästellessään.
Merimieskö? E-hei! ei hän sellaisesta huoli! -- hymyili hän
ivallisesti. Mutta eihän se raukka jaksa vastustaa komeata perämiestä,
joka tekee vallotuksia kaikkialla, minne ilmestyneekin.
Hänen miehekseen! Jotakin siihen tarvitaan, ystäväni Lind. -- Vai
niin... sellainenko sinun asiasi olikin!
Ankaran ärjyaallon Rejer sai kestettäväkseen sillä vahtivuorolla,
-- huomion, joka oli sitäkin painostavampi, kun hän oikeastaan ei
nähnyt siihen sen pitemmälle kuin meren pimeyteen. Hänelle oli yhtä
epätietoista, mitä hän itse tunsi, kuin sekin, mitä Saara Rördam
saattoi arvella. Vain yhden seikan hän näki: että Lind oli iskenyt
silmänsä tyttöön.
Rejer alkoi pitää perämiestä tarkoin silmällä. Hän ei tosiaankaan
ollut enää oma itsensä. Miehet kuulivat häneltä tuskin kunnon sanaa.
Ja muutenhan juuri hän osasi aina keksiä iloa, kun kävi olo liian
happameksi; hän tahtoi, että kaiken piti käydä kuin tanssi. Siksipä hän
voikin tehdä miehilleen mitä hyväksi näki, solmita heitä kuin silkkistä
nenäliinaansa. Hieno ja reipas kaikessa sekä maissa että matkalla --
aivan kuin komentosiltaa varten syntynyt -- kyllä Rejer tuon hyvin
ymmärsi.
-- Aivan oikein, perämies ei lähtenyt laivalta Cardiffissa! Muutenhan
hän ei yleensä sallinut huvin menevän sivu suun.
Epäluulot vahvistuivat lopullisesti eräänä päivänä ennen satamasta
lähtöä, kun aliperämies toi konsulinvirastosta laivan postin ja sen
mukana Rejerille osotetun kirjeen.
"Kuulehan", sanoi perämies Lind hänelle iltasella, kun purkaminen
oli päättynyt, "minä olen hankkinut kaupungilta erikoisen hienoa
shagitupakkaa; sinua varten sitä on piilossa puoli naulaa; se on hyvään
tarpeeseen, kun tästä painutaan etelään päin."
"Paljon kiitoksia, perämies!"
"Sinä sait kirjeen tänään! Minä näin, että se oli lähetetty
Fredriksvaernistä. Joltakin toverilta kaiketi? Kuuluuko mitään
uutisia?... Menevätkö siellä kihloihin ahkerasti?"
Ohoo, tuumi Rejer...
"Ei, se oli kotoa, olivat lähettäneet sen isännistölle."
"Vai niin! -- Mutta voihan sattua, että joku toveri kirjottaa
Fredriksvaernistä?"
"Voipa kyllä."
"Sinun pitää kertoa minullekin, jos kuulet sieltä mitään uutta. --
Kuivaa näin matkalla, näetkös... ja sehän on syntymäpaikkani, niin että
sen vuoksi asiat minua huvittavat."
-- -- He olivat ottaneet suuntaa Dungenessin ja Englannin lounaiskärjen
mukaan päästäkseen pasadiin ja kuljettivat nyt kappaletavaralastia
Kapkaupunkiin ja Port Elisabethiin. Jo kolmatta viikkoa he olivat
purjehtineet etelää kohti kaikkien purjeiden voimalla -- kuivamassa
riippuvat pesuvaatteetkin saivat auttaa osaltaan. He kulkivat
yhdeksän solmun nopeudella taivaan pysyessä yhä kirkkaana, kuumuuden
yhä lisääntyessä ja, kuten jokapäiväiset huomiot osottivat --
leveysasteiden yhä vähentyessä!
Vähitellen oli peräkannelle saatu hiukan aurinkopurjetta, sitten samoin
etukannelle.
Kannella tepastelivat kanat kirvesmiehen höylänlastujen seassa hänen
työskennellessään. Koira ja kissa olivat herjenneet tappelemasta;
ne eivät viitsineet tässä kuumuudessa. Toinen makasi kuono käpäläin
välissä isonmaston luomassa vähäisessä varjossa, toinen kulki itseään
venytellen ja silmäili kanoja. Keulakannen alla paikattiin jalkineita,
toiset räätälöivät.
Työpajoja oli siellä täällä. Puosmanni, joka sai nyt hänkin kuumuutta
kyllikseen, oli pystyttänyt itselleen erikoisen pikku teltan
etukannelle ja valmisteli siellä paria oivallista, uutta lämsäpylpyrää.
Göteporilainen oli takakannella; hän oli tuhattaituri ja sai nyt
toimekseen perämies Lindin rinnan tatuoimisen. Ankkuri -- se
oli määränä; mutta kun asiaan piti ryhdyttämän, vaati hän oman
piirustuksensa mukaista ankkuritouvia, joka oli ison S:n muotoinen.
"Eihän tuo ole minkään ankkuritouvin näköinen!" -- oli göteporilainen
aluksi äsähtänyt.
Rejer seisoi omissa mietteissään alahangan puolella... "S:n muotoinen
ankkuritouvi... heh heh!" -- hänen mielestään oli hävyttömän kuuma.
Tuuli oli vaimennut päivän mittaan melkein olemattomiin, niin että
jalukset ja köydet riippuivat velttoina ja väkipyörät kolahtelivat.
... He olivat nyt suunnilleen tasaajalla, ja auringonlasku oli
harvinaisen usvainen ja tukahduttava.
Taivaanrannalle alkoi kasautua jotakin pilvien tapaisia. Niiden reunat
alkoivat yhä terävämmin kimaltaa keltaisina. Ei näkynyt enää usvaa,
vaan nopeasti vyöryileviä pikkupilviä, joiden sävy tummeni ja joissa
siellä täällä kaukana välkähteli.
Kapteeni ja ensimmäinen perämies, jotka pitivät yhteistä neuvottelua,
älysivät kohta asian oikean laidan -- sieltä oli tulossa äkkiä
ohimenevä rajumyrskyn tapainen sadekuuro, jollaisia näissä seuduissa
voi sattua.
Aikaa ei sopinut tuhlata; parkkilaivan purjeet oli riisuttava:
sivupurjeet, yläpurjeet, aurinkopurjeet ja kaikki, mitä purjeeksi sopi
nimittää, kunnes ei ollut riepuakaan pystyssä!
Huutotorvi mylvi ja tuuli alkoi vinkua, monenlaisin vihlovin äänin,
laskeva aurinko välkkyi ja liekehti uhkaavasti mustain, kiitäväin
pilvien lomitse ikäänkuin heitellen pitkiä, tummanpunaisia verilippuja
yli aaltojen harjain, joiden varjot olivat sysimustia.
Alus oli kääntynyt tuuleen päin, sen purjeet lepattivat, se alkoi
keinahdella hyökyaallokossa ja silloin tällöin yritti lyödä vettä
kannelle.
Aurinko laski jättäen jälkeensä punaisen hehkun, ja kohta sen jälkeen
oltiin pilkkoisen pimeässä purjeiden riuhtoessa ja paukkuessa. Salamat
vain välkähtelivät polveilevina tuliviiruina -- pari-kolmekymmentä
minuutissa; taivas ajoi ryskyvin vaunuin heidän ylitsensä, ja myrsky
rätisi ja viuhui köysissä.
Sivupurjepuomit olivat järjestyksessä, prammi- ja huippupurje koossa,
alapurjeet lasketut vinkuvain ja ulisevain väkipyöräin ja taljain
avulla kanteen asti, mesaani kiinni, ja nyt alkoi märssyraa'oilla työ,
jossa joka kynsi tuli kysymykseen.
"Märssykeulaköydet irralleen!... Märssyprassi ylös! -- Antaa
märssypurjeen juosta!"
Miehistön pimeässä noustessa isomärssyraa'alle, löi purjeen äkkiä
taaksepäin; alus oli noussut liiaksi tuuleen. Purje räiskyi ja paukutti
heitä korville puolen rajumyrskyn voimalla, kunnes se itsestään
reivautui halkeamalla ja repelöitymällä kaistoiksi ja kappaleiksi
reunanuoraa myöten.
Pari miestä paiskautui nurinniskoin, mutta he saivat kiinni jostain
siellä ylhäällä. Joku löysi itsensä jälleen köysiportaista. Alus
kallistui ankarasti.
Näytti siltä kuin varsinaista onnettomuutta ei olisi tapahtunut. Sade
alkoi tulvia ja työ jatkui; täytyi kääntyä tuulen mukaan.
Vasta jonkun ajan päästä kaivattiin aliperämies Nilseniä. Häntä ei
löydetty mistään, ja vaikka kukaan ei halunnut ensimmäisenä asiaa
lausua julki, oli kaikille itsestään selvää, että hänet oli pyyhkäissyt
mereen. Stewardi oli nähnyt hänet viimeksi nokkasidettä järjestämässä;
juuri silloin löi purjeen taaksepäin, näkijä itse hoipertui raakapuulta
ja jäi riippumaan käsin perttinuorasta.
Puolenyön aikaan oli varsinainen myrskynpuuska ohi; mutta yö oli
edelleen sangen pimeä, ja sataa tihuutti kello neljään aamulla Alertin
liukuessa sivutuuleen.
Kun aurinko nousi kullankimaltavana, sädehtivänä, olivat he monen
monituisten peninkulmain päässä aliperämiehen haudalta.
Hänen nysänsä löydettiin penkin alle heitettynä kajuuttaruhvin edestä
avoimen tupakkakukkaron vierestä; hänen tohvelinsa olivat kajuutan
portaissa, ja kojussa, missä hänen vaatteensa ja olkihattunsa
olivat aivan siltänsä kuin hän ne oli jättänyt, riippui yhä hänen
taskukellonsa tikittämässä...
Viimeksimainitun tosiasian stewardi kertoi keulapukilla, ja se herätti
kirvesmiehessä syviä mietteitä. "Niin kauan kuin kello käy, on hänessä
henki", mutisi hän hiljakseen päätään pudistellen.
Ja raskas mieliala keventyi koko joukon kun vihdoinkin aamun kuluessa
ilmoitettiin kellon seisahtuneen puoli yhdeksään!
Vähitellen Alert sai takaisin purjeensa -- joka kuutiojalka tuulipintaa
tuli käytäntöön -- ja matkaa jatkettiin entiseen tapaan pitkin hiljaa
aallehtivaa, ääretöntä meren sinipintaa ilman purjeen korjaamista tai
ahtimen liikuttamista. Aamu ihanine, hehkuvine auringonnousuineen oli
raikas, paahtava kuumuus lisääntyi pitkin päivää, kunnes auringon
laskiessa taas viileni ja taivas äkkiä kaartui heidän ylitseen korkeana
tummana kumona suurine loistavine tähtineen -- siellä kimaltelivat
Argo, Oktantti, Eridanus ja Valas ja yhä ylemmäksi nouseva, välkkyvä
Eteläristi.
Oli kulunut muutamia päiviä eikä aliperämiehen poismenon johdosta
näyttänyt ryhdytyn mihinkään muihin toimenpiteisiin kuin että Lind oli
antanut Rejerin tehtäväksi hoitaa hänen virkaansa ylähangan vahdissa ja
pitää kunnossa kompassikaapin lamppua ja lyhtyjä.
Perän puolella kajuutassa pidettiin sentään neuvotteluja.
Kapteeni Berentsen oli hieno, hiljainen, moitteeton mies, olemukseltaan
niin supisuora ja lasketun oikeamielinen, ettei voinut ajatella
muunlaista lähempää persoonallista suhtautumista häneen kuin miehistön
hänelle osottamaa, melkein yliluonnollista kunnioitusta. Hänen
varovaiseen, ihmisarkaan luonteeseensa kuului, että hänen hermoissaan
oli jonkinlainen pelko kaikkea poikkeuksellisena ilmenevää kohtaan. Ja
Rejerin uhkarohkea nenä ja ulkomuoto ei ollut moitteeton kuuluakseen
pelkälle matruusille -- koko ilme oli pari kolme ääntä liian korkealla.
Lindin ehdotus, että Rejer otettaisiin aliperämieheksi, kohtasi niin
ollen odottamattoman sitkeää vastustusta, pohdittiin yhtä jos toistakin
arveluttavaa seikkaa, mutta todellista vastasyytä ei löytynyt yhtäkään,
paitsi -- kuten perämies Lind reippaaseen tapaansa täsmällistytti asian
-- iso nenä!
Ensimmäinen perämies itse asiassa oli ainoa kapteenia miehistöön
yhdistävä side. Lind, jolla oli kykyä herättää kunnioitusta itseään
kohtaan ja samalla pysyä miesten suosiossa, vaikutti paljon kapteeniin,
tosin tämän sitä huomaamatta, mutta ehkä juuri siitä syystä sitä
enemmän. Ensimmäisen perämiehen mielipide, kun hän puolsi sitä niin
sitkeästi kuin tässä tapauksessa, voitti aina ennemmin tai myöhemmin.
Saman päivän iltapuolella ilmoitettiin kokoontuneelle miehistölle, että
Juhl oli astunut aliperämiehen toimeen ja hänen paikalleen Alertissa,
ja sen johdosta tarjoiltiin keulakannella kylmää totia.
Sinä iltana Rejer jätti taakseen matruusinarvon.
"Kumma kyllä", sanoi puosmanni Torgersen, joka piti puheen, "täällä ei
ole ketään, joka ei olisi sitä mieltä, että Rejer Juhl ikäänkuin --
ikäänkuin kuuluu sinne peränpuoleen, sen minä olen havainnut heti kun
hän laivaan tuli."
"Sen me olemme kaikki huomanneet", kajahuttivat pojat kuorossa...
"Eläköön perämies Juhl!"
"En minä laisinkaan!" hymähteli göteporilainen, -- "kun hän tuli
laivaan talonpoikaiskirstuineen, näytti hän minusta kömpelöltä; mutta
sitten, kun hän Montrealissa puhkaisi meille tien vapauteen läpi ruhvin
seinän, tuntui minusta, että hän kelpaisi kaapparilaivan kapteeniksi
-- juuri niin, kaapparilaivan kapteeniksi..." Jos Rejer oli ennen
vahtivapaana ollessaan käyttänyt aikansa lukemiseen ja laskutehtäväin
suorittamiseen, niin nyt tuo kävi päinsä sitäkin paremmin, kun hänellä
oli oma koju käytettävänään ja virkaan kuului osanotto päivittäisiin
käytännöllisiin havaintoihin; hän olikin päättänyt mahdollisimman pian
täyttää kaikki viran vaatimat kelpoisuusehdot.
Vaikka perämies Lind ei monta sanaa asiasta virkkanut, aavisteli Rejer
kuitenkin, että hän tällä kertaa oli tehnyt hänelle oikean ystävän työn
taivuttaessaan kapteenia hänen edukseen. Sellaiset seikat Rejer kätki
sisimpäänsä -- tulisi kaiketi sekin päivä, jolloin hän saisi näyttää,
ettei hänkään kiperässä paikassa ystäväänsä petä.
Lind istui penkillä kajuutan ulkopuolella paitahihasillaan tupakoiden
ja tähtiin tuijotellen. Rejer kuljeskeli kannella edestakaisin; oli
liian aikaista mennä makuulle. Silloin tällöin vaihdettiin joku sana.
Lind muovaili alakuloisia mietteitä siitä, että nyt oltiin ihan
toisella puolella maailmaa, ja Rejer vastaili yksikantaan.
"Kun ajattelee, että on kulunut tuskin kolmea kuukautta siitä, kun
kahlattiin lumessa siellä kotimaassa!" virkahti Lind.
"Niinpä -- kumma kyllä!"
"Sinä aamuna, jolloin Singdalsenin tanssiaisista palattiin... oli kylmä
ja selkeä ja..."
Rejer pysähtyi äkkiä.
-- "Kaksi albatrossia on lentänyt tänään hetken meidän vanavedessämme!"
sanoi hän.
"Vai niin. -- Ja sitten sellainen hanki, joka ei oikein kanna...
Tykkimiehen tietysti piti kulkea keskitietä puujalkoineen, ja niinpä
täytyi minun käydä ihan reunaa, jos tahdoin pysytellä tyttären
vierellä..."
"Vai niin. -- Ne ovat lennossa tavattoman koreita lintuja... valkoisia,
siivet mustat..."
"Ovatpa niin, etkö ole niitä ennen nähnyt? Kohta me saamme niitä
kylliksemme... mutta katsos, siinä minä siis kävelin lumessa kahlaillen
yhtämittaa tienposkessa aina polvia myöten, ja hän vain nauroi! Minä
hiukan epäilin, että hän kulki niin läheltä tien reunaa keinotellakseen
minut tykkimiehen toiselle puolelle, niin että minä olisin purjehtinut
tyynenpuolella puujalkaa, ymmärrätkö! Mutta kun hän sitten huomasi,
ettei siitä ollut apua, niin hän rupesi laadullisemmaksi ja antoi
tietä..."
"Niinkö? -- Nuo albatrossit, perämies, nehän merkitsevät, ettei Kapiin
ole enää kovinkaan pitkältä?"
"Kyllä niin, vaikka useinkin ne lentävät useita satoja peninkulmia
merelle... Mutta, mitä minun pitikään sanoa... sinähän tunsit
tykkimiehen väen?"
"Kyllä."
"Kävit siellä halkovajassa puita pilkkomassa! Oli sekin historia. Jos
sen olisin tiennyt, olisit tietysti heti saanut rahasi takaisin, se on
selvä. Mutta sinä näit hänet joka päivä sillä tavoin?"
"Kenen?" kysyi Rejer vihaisesti.
"Saaran, tyttären tiedän mä... Millainen hän oli? -- Tarkoitan
kotonaan... kaikkia noita villejä sisaruspuoliaan paimentamassa?..."
"Oh, en minä sellaisesta keittiömelskeestä välitä -- olen siihen
kyllästynyt itse keitellessäni."
"Mutta näit sinä kai, millainen hänellä oli vartalo? -- Ei tule
sellaista, jos paperista leikkaat jäykän neitosen, kapeat vyötäiset ja
sen semmoiset, vaan siinä on kaikki oikeata -- kaula, niska ja olkapäät
-- niin että tuskin kykenet hengittelemään... ja silmät sitten!
Niissä oli voimaa -- voimaa... kauneuden voimaa! -- Hattu päästä ja
prammipurje alas!"
"Kuulkaahan, perämies! Te olette kohottanut jo toisenkin kerran
hattuanne kauneuden voimalle, luulen ma."
"Kaikin me lennämme tulta kohti, Juhl!" vastasi hän miettivästi, "mutta
tällä kertaa perämies Lind on tainnut palaa oikein pahasti!"
Rejer käveli edestakaisin...
Eikö tuo yliperämies kohta lähde kannen alle? Onhan nyt jo aika mennä
makuulle! Kävi ihan kerrassaan sietämättömäksi käydä ja kuunnella hänen
puheitaan ja koettaa niihin repostaa kaiken maailman vastauksia. Hän
tunsi olevan vähitellen vaikeata hillitä itseänsä.
"... Etkä sinä ole koskaan puhellut naisihmisen kanssa, joka vastaili
sillä lailla kuin hän, Juhl!... Siitä näki, mikä ryhti ja ylpeys siellä
piilee kannen alla -- sielussa, tarkotan!" -- alkoi Lind taasen.
"Haluaisinpa tietää, nukkuuko tähystäjä -- ei ainoatakaan ilmotusta
koko yönä!" murahti Rejer ja syöksyi keulakannelle; hänen olisi tehnyt
mieli ottaa kanki ja iskeä maahan kaikki mitä eteen sattui!
-- Lind oli lähtenyt alas, ja Rejer käyskeli kannella välkkyvänä
yönä... Taivas täynnä tähtiä, jotka melkein riippuivat putoamaisillaan,
ja meressä fosforihehkua. Peräsin näytti puhkovan kuumaa tuhkaporoa, ja
vanavesi kimmelsi vesisäihkynä.
Mutta synti olisi sanoa Rejerin mitään sellaista huomanneen!
Yliperämies siis aikoi todenteolla kosia Saara Rördamia! Oli turha
pettää itseään enempää siinä asiassa -- juuri _niin_ oli asian laita.
Hänellä oli valittavana: joko antautua taistelemaan hänestä tai
uhrautua kilpailijansa hyväksi... sanalla sanoen jättää hänet...
koettaa unohtaa hänet... poistaa mielestään, että oli koskaan
nähnyt Saara Rördamia, koskaan hänelle puhunut, koskaan häntä siten
hyvästellyt.
Rejer näki hänen hahmonsa ja kasvonsa edessään, Mutta hän karkotti sen
kohta.
Oliko Lind hänen ystävänsä vai ei? Oliko hän käyttäytynyt kuten toverin
tulee vai eikö hän ollut niin tehnyt -- kaikkina kuluneina vuosina?
Eikö hän puhellut Saarasta hänelle niin luottavasti, että vain lurjus
saattoi pettää sellaisen toverin?
Niinpä niin, parahin Rejer Jansen Juhl! Saat ponnistaa, jos aiot pysyä
sellaisten miesten vierellä, joiden rinta on leveä...
* * * * *
-- "Ja tiedätkö niitä hän minulle vastasi viimeisenä iltana, kun kävin
tykkimiestä tervehtimässä", -- alotti yliperämies taasen seuraavana
iltana. "Kun minä palaan kotiin, niin te olette naimisissa, neiti!"
sanoin minä leikillä.
"Minä? Miksi minä naimisiin menisin?... Ottaisin sellaiset huolet
hartioilleni! Ikäänkuin ei minulla olisi täysi työ noita hoivatessani!"
-- hän viittasi mukuloihin päin. "Ei, kiitos, en minä lähde sille
tielle, Lind!"
"Ellei hän olisi vastannut tuolla tavalla, niin totisesti luulen, etten
olisi talosta sinä iltana lähtenyt kysymättä häneltä, tahtoiko hän
ruveta rouva Lindiksi -- saadakseni varmuutta, näetkös! Mutta sitten
minä ajattelin, että täytyyhän tuollaista asiaa toki harkita; olen
minä rakastunut ennenkin ja silloinkin paljon ajatellut! Ja sitten
hän sanoi sen niin terhakasti ja varmasti, että minä vain nauroin ja
arvelin: vannomatta paras, neitiseni! Mutta usko pois, silloin hänen
silmänsä leimahtivat, niin tuimasti hän oli tosissaan.
"Toisinaanhan minä ajattelen, enkö sittenkin ollut tuhma. Olisihan asia
nyt selvä! -- Mitä sinä arvelet?"
"Mitä tuhannen -- osaan minä siitä arvella, perämies!"
Rejer vältti tämän jälkeen, mikäli hänestä riippui, tuontapaisia
keskusteluja. Sekä sää että laivaelämä tarjosivat sitäpaitsi enemmän
vaihtelua, kun alettiin lähestyä Kapkaupunkia.
* * * * *
Alert oli purjehtinut Table Baita pitkin Kapkaupunkiin, oli sitten
purkanut kappaletavaralastiaan Port Elisabethissa ja liukui
nyt rivakkaa vauhtia kirkkaan pilvettömän sään vallitessa St
Mauritiuksella sijaitsevaan Port Louisiin. Saari tunturimuotoineen
ja kasvullisuuksineen, istutuksineen ja huviloineen ja vihdoin itse
kaupunki -- tuo oli noussut kuin ilmestys kuvastelevan, sinisen meren
helmasta.
Siinä venheessä, joka saapui laivan kupeelle ennenkuin oli saavuttu
sataman edustalle, oli terveystoimikunnan jäsen ja pitkä, keltainen,
kultasankasilmälasinen tohtori, joka teki kaikenmoisia kysymyksiä,
kurkisteli ruhviin, katsoi kajuuttaan ja vihdoin vaati nähtäväkseen
lääkekirstun, jonka perinpohjin penkoi ja tutki. Hän pisti
pikkusormensa kärjen eri rasioihin ja pulloihin, maisteli niiden
sisällystä, avasi kääröjä ja kietoi jälleen kasaan, tutkieli päätään
pudistellen ja teki jos jotakin.
"Hirteen minut, ellei hän pistänyt mukaansa jotakin kääröä tuolta
kirstusta!" sanoi stewardi tohtorin kiivetessä alas nuoraportaita. "Hän
oli kuin ilmeinen keltakuume itse!"
"Kunpa päästäisiin lähtemään tästä pesästä!" virkkoi Lind; tuo
erinomainen vastaanotto ei häntä huvittanut.
Ankkuritouvi täytyi jättää malaijilaisten sukeltajain huostaan,
jotka kiinnittivät sen suunnattoman vahvaan merenpohjassa olevaan
rautaketjuun. Laki kielsi omaan ankkuriin turvautumasta. Oli
odotettavissa hirmumyrsky, jollaisia niissä seuduissa sattuu
ajoittain, joka kolmas tai neljäs vuosi, ja joiden jäljessä liikkui
hengenvaarallisia, kosteuden synnyttämiä kulkutauteja.
Lounaispasadin raikkaassa tuulenhengessä sijaiten on Mauritius
ennenaikaan ollut ilmastoltaan mitä onnellisin, kunnes saaliinhimoiset
keinottelijat raastoivat saaren ihanuuden, sen uhkeat taajat metsät,
joissa kasvoi ebenholtsia ja muita kallisarvoisia puulajeja, ja
harjottivat sellaista ryöstöviljelystä, joka teki saaresta vaarallisten
suokuumeiden tyyssijan.
Lasti oli purettu mitä kauniimman sään vallitessa ja parhaillaan
otettiin laivaan sokeria ja ebenholtsia Hampuriin vietäväksi.
Eräänä aamupäivänä, kun he parhaillaan nostivat laivaan suuria
sokeritynnöreitä, näkivät he kaikkialla kaupungissa ikkunain ja
ikkunasuojusten sulkeutuvan, ja äkkiä alettiin kaikissa aluksissa
nopeasti purkaa taklausta. Ilma oli käynyt yhä tukahduttavammaksi
pitkin päivää; tuntui melkein siltä kuin painostus olisi ulottunut aina
meren pohjaan asti, missä kalat väsyneinä hitaasti liukuivat ketjun
yli. Ilmapuntari oli painunut nollan tienoille.