Ystävyyden tulikoe.
"Joelle hevosen kyllä saa, mutta juomaan ei!" mutisi Rejer katkerasti
siirtäessään ajatuksiaan Laurvigista kotiin kirjan ääreen, Herra tiesi
monennenko kerran. Ei siitä juuri hyötyä ole istua tässä kihnuttamassa.
Arki oli jälleen alkanut. Joulun juhlimista oli kestänyt enemmän kuin
puolitoista viikkoa sekä Laurvigissa että kaupungissa -- oikeata
toveruushumalaa ja toisenlaistakin humalaa hiukan! -- ja nyt olisi
pitänyt käydä todenteolla töihin käsiksi; mutta siitä syntyi vain
puuhkutusta ja haukottelua ja kirja unohtui muilta mietteiltä.
Asiat muistuivat mieleen toinen toisensa jälkeen.
Hänellä paloi shagitupakka komealla merenvahaimukkeella varustetussa
nysässä, jonka joku tovereista oli hänelle lahjoittanut. Ylipäänsä
tahtoi jokainen heistä erikoisesti voittaa hänet parhaaksi ystäväkseen,
ja sehän oli hyvä -- sikäli... Mutta kelpo miehiä ne olivat kaikki,
mielellään ne taskunsa tyhjensivät toistensa hyväksi.
Uh... uh! -- hän puuskutti -- onko tämä olevinaan lukemista...?
Olihan sillä Saara Rördamilla juonensa siellä Laurvigin tanssiaisissa
-- eikä vain yhtä kertaa. "Eivät miellyttäneet häntä sellaiset ihmiset,
jotka aina tahtoivat olla jotakin suurempaa kuin ovat" -- ei, puh!...
Mutta saipa hän takaisin täysin mitoin ennenkuin erottiin! "Mutta
tiedättekö, millaiset ihmiset minua miellyttävät, neiti Rördam? Juuri
sellaiset, jotka tohtivat olla mitä ovat ja mieluummin murtuvat kuin
selkäänsä köyristävät." -- Ja sittenhän me tanssimme yhdessä koko
polskan erittäin kiltisti ja iloisina!
Minä huomaan hänestä helposti, ettei hän ollenkaan tiedä, millaisen
velikullan kanssa hän on tekemisissä: hän ihmettelee, miten minä olen
mahtanut elostaa, kun olen palkkani siinä määrin tuhlannut. Ei hän
tyhmä ole.
Oh-hoo! -- ei tässä kannata tupakoida ja lukea yhtaikaa, pää siitä
samenee. Hän pani nysän syrjään ja alkoi uudelleen.
Mutta kirkasta säätä ei ajatuselämään sinä päivänä sukeutunut, ja
hän oli iloinen, kun eräs tovereista tuli iltapäivällä käskemään
häntä luokseen polttamaan jonkun piipullisen. Se ylimääräinen annos
merenkulku-oppia, jonka opettaja oli heille antanut joululoman aikana
suoritettavaksi, pistettiin toistaiseksi syrjään.
-- Merimieskoulussa ei uutena lukukautena tarvinnut enää haukotella.
Siellä oli sangen vilkasta: tovereita joka penkillä. Paha vain, että ne
antoivat niin paljon ajatuksenaihetta sekä opetuksen aikana että sen
jälkeen. Milloin oli kysymyksessä punssipullo, joka oli tyhjennettävä
jonkun toverin luona, milloin pieni huviretki joukolla toiseen tai
toiseen paikkaan, niin että koko tammikuun täytyi vain "jättää
tekemättä" tai "pistää syrjään" kerta toisensa jälkeen tulevaisia
parempia tilaisuuksia varten. Rejerin kävi niin tekeminen sitäkin
helpommin, kun hän kuului niihin, joita opettaja ei epäillyt ja joilta
hän harvemmin kyseli. Mutta siten syntyvät aukot alkoivat jo käydä
huolestuttavan lukuisiksi.
Nyt ei ollut enää kysymystä yöllisistä herätyskäynneistä. Hän olisi
voinut lainata hyviltä ystäviltään niin paljon, että olisi vapautunut
halkovajasta, mutta joku heistä oli sanonut, että näytti siltä kuin
"tulisi vielä rahapula pitkin linjaa". Tuon lausunnon kuultuaan hän
katsoi paremmaksi hakata eteenkinpäin kuin lainata. Sitäpaitsi häntä
jossakin määrin miellytti puhella Saara Rördamin kanssa, vaikka tuossa
puhekumppanissa olikin jotain, joka aina ärsytti häntä käyttämään niin
suuria sanoja, että ne suututtivat häntä itseäänkin jälkeenpäin. Tuntui
siltä kuin olisi neidillä aina ollut häneen kohdistuva epäily korvan
takana.
Hän oli nyt tullut niin tunnetuksi paikkakunnalla, ettei ollut
läheskään yhtä helppo erota hienoista sinisistä vaatteistaan kuin ennen
joulua. Hänellä oli nyt hienoja tovereita ja tykkimiehenkään luona ei
häntä enää haluttanut esiintyä jätkänä. Saara Rördam katseli häntä
omalla tavallaan, ikäänkuin olisi alinomaa miettinyt, mitä tuosta
miehestä oikeastaan oli ajateltava. Ja jos hän nyt lähtisi purjehtimaan
sinne sunnuntaisinkin vanhoissa kuluneissa verhoissaan, niin kyllä
neidin silmät selvän ottaisivat siitä, minne siniset olivat joutuneet
-- Wallan juoruamattomuus ei myöskään ollut lainkaan taattua!
Asia toisensa jälkeen -- pelkkiä ikävyyksiä, jotka suistivat hänet
pois lukuraiteilta. Loppujen lopuksi hän oli riippuvainen kaikkien
tovereittensa kukkaroista, ja paha oli epäkohteliaasti kieltäytyä
tulemasta, kun he välttämättä tahtoivat hänet mukaansa.
Hän ajatteli vakavasti kirjoittaa perämies Lindille Sande-vuonoon.
Ei mitenkään karhuamalla, vaan yksinomaan kuullakseen, voisiko hän
keksiä keinoa lähettääkseen hiukan rahoja kevään palkkaa vastaan. Rejer
aikoi kertoa hänelle yksityiskohtaisesti perämiestutkinnon yhteydessä
olevista seikoista.
Parasta kirjottaa kohta paikalla, -- ja kirje lähti. Sillä välin hän
paranteli asioitaan käymällä puolelta päivin töissä _Alertilla_, joka
oli kaadettu syrjälleen jäälle korjausta varten. Niinmuodoin hän
tosin jäi aika lailla jälkeen juuri tärkeässä ajankäänteessä; mutta
kohtapuoliinhan perämies Lindiltä täytyi tulla tietoja! Oli hänellä
sekin apunaan, että oli saanut asiain alkeet niin hyvin ja selvästi
mieleensä.
Tykkimiehen halkovajassa hän oli aamuisin säännöllisesti kuin kello.
Joulusta lähtien ei Saaraa ollut enää yhtä helppo saada puheisiin;
hän ei tullut koskaan vajaan häntä sisään käskemään ja jätti hänet
aamiaisenkin aikana enimmäkseen isänsä hoiviin puuhaillen itse sisä- ja
ulkoaskareissa.
Tänään oli tykkimies mennyt veistämöön ja neidillä sattui olemaan
silitys käynnissä. Lauta oli tuolin ja keittiöpenkin varassa ja
silittäjä seisoi puolittain selin Rejeriin. Tuotuaan kahvin pöytään hän
jälleen tarttui innolla työhönsä.
Rejer ei pitänyt mitään kiirettä, oli niin somaa istua ja katsella.
Saara pirskotteli ja silitti toisen kappaleen toisensa jälkeen aivan
kuin ei Rejeriä olisi ollut olemassakaan.
Vihdoin kai hänestä tuntui, että mies oli istunut riittävän kauan.
"Teillä ei taida olla montakaan tuntia tuhlattavana, Juhl! Nythän on
tuskin viittä viikkoa tutkintoon" -- sanoi hän hiukan naurumielin
muistuttaakseen hänelle, että oli aika lähteä.
"Kyllä aikaa riittää sille, joka osaa sitä käytellä", vastasi hän
terhakasti; häntä ei huvittanut tuollainen oven osottelu ja hän jäi
paikalleen.
Silitysrauta liikkui höyryten hitaasti eteenpäin. Hänen kasvoistaan
kyllä näkyi, että hän jotakin tarkotti:
"Hyvähän se on tuntea aina olevansa voitolla, vaikka palkka olisi
mennyt menojaan ja täytyisi..." hän loi silmäyksen halkovajaan päin.
Siinä oli äkillinen hyökkäys suoraan arimpaan kohtaan.
"Kuka on sanonut minun niin tehneen?"
"Onko teillä se sitten?"
"Eipä tietenkään."
"Olisipa ollut hauska nähdä teidät kolmen vuoden palkka taskussa --
mitenkähän korkealle teidän nenänne silloin olisi purjehtinut?"
Onpa se totisesti selvillä, mietti Rejer.
"... On sitä sellaistakin väkeä, joka muuttuu vain sitä uskaliaammaksi,
mitä hullummin käy, neitiseni!"
"Hullummin käy? -- Täysikasvuinen mies, jolla on pelkkä oma itsensä
hoidettavana?" huudahti Saara.
"Kyllähän monikin matruusi haaksirikkoutuu pelkkään omaan itseensä,
kuten sanoitte. Siellä saa istua ahdettuna laivan kajuuttaan
kuukausmääriksi -- ja sitten pääsee kerrankin maihin palkka taskussaan.
Pitäisikö ehkä huvitella vain juoksemalla suoraan säästöpankkiin?"
Saara ravisteli pojanpaitaa, jota hän juuri oli aikeissa ryhtyä
silittämään:
"Huvitella? Niin, siinä te olette ihan oikeassa, Juhl!" nauroi hän,
"sitähän me tahtoisimme kovin mielellämme jokainen, mutta saamme vain
niin harvoin luvan!"
"Naisväen laita on nyt toinen kerta kaikkiaan, ei sille mitään voi,
hyvä neiti!"
"Oh, enpä tiedä, onko se niin kovin toisinkaan!" sanoi Saara jääden
hiukan miettivänä seisomaan. "Minä olen aina tuntenut ankaraa painoa
rinnassa, kun laivat ovat keväisin lähteneet. Jospa olisi saanut
kerrankin mennä mukana ja nähdä maailmaa toisaalla, silittävätkö
ja leipovatko ja lakaisevatko ja pesevätkö ne sielläkin aamusta
varhaisesta iltaan myöhään...
"Kun tulimme tauluinemme koulusta täyttä lentoa ja tiesimme, että
Ringdalin 'Gydan' tai Rödin 'Ahdan' piti lähteä tai että 'Muisto'
nosti satamassa ankkuriaan, niin takaanpa, että me pikkutytöt saimme
jalat allemme -- ankkuriketjun ääni se herättää niin outoa tunnetta!
Kirjat ja taulut ja kynäkotelot heitettiin yhteen kasaan ojan
pientareelle ja sitten sitä mentiin näköpaikoille tai alas satamaan
tai veistämövallille, missä laivat milloinkin sattuivat sijaitsemaan.
Matruusit ne kiikkuivat kuin linnut raakapuilla purjeita levittelemässä
ja jokainen näytti voivan katsella ulkomaille asti!... Hohoi --
toisenkin kerran silloin rintaa ahdisti, kun tiesi olevansa tyttö,
jonka on pakko jäädä kotiin. Siellä oli laulua ja siellä oli elämää
lähdettäessä. Matruusin ääni ihan muuttui, kun hän pääsi laivalle...
"Kun ne olivat kaukana satamansuun ja niemen tuollapuolen, niin meidän
täytyi laputtaa kotiin niin köyhinä kuin olisi puoli maailmaa meidät
jättänyt!"
Saara tarttui äkkiä silitysrautaan, jonka hän oli unohtanut, niin että
paidassa näkyi ruskea kolmio.
Rejer oli noussut seisomaan ja suoristanut vartensa:
"Niin, kunpa naisväki olisikin tuota lajia! Teidän pitäisi mennä
naimisiin uljaan meripojan kanssa, neiti Rördam -- niin te pääsisitte
täältä keittelemästä ja paistelemasta."
156
Saara iski raudan lujasti ja painolla paidankaulukseen:
"Kiitos hyvästä neuvostanne, Juhl. Meri on epävarma pohja eivätkä
meripojat ole sen kummempia. Olen nähnyt monen palaavan kotiin ja
kopeilevan tyhjin taskuin." Hän katsoi Rejeriin jotensakin terävästi.
Rejer kyllä tiesi, millaiset ajatukset siinä purkautuivat ilmoille!
"Mitä te tiedätte minusta ja minun palkkani kohtalosta, neiti hyvä?
Mutta jos tahdotte tehdä minulle palveluksen, johon muuten en
paljoakaan usko, niin pyytäkää isäänne hankkimaan minulle parempi ase
tuon tylsän, kolhitun lihakirveen sijaan, jolla minun, pitää yrittää
puita halkoa -- sama jos kuivaakalaa pölkkyyn peittoaisi."
Saara pysähtyi hiukan punoittavana häntä katsomaan, kun hän tuon
sanottuaan otti lakkinsa ja lähti.
Hävyttömyyden huippu! mietti Rejer. Mitä minun palkkani häntä liikuttaa?
... Onpa se itserakas... kamalasti itserakas!... Hänen pitäisi joutua
Barcelonaan näkemään sikäläistä naisväkeä -- luulenpa, että hiukan
painaisi päätänsä, kun näkisi, millaisia silmiä siellä rävähtelee
auki. Vaikka -- en minä usko, että hän niistäkään välittäisi! --
Ja taitaisipa hän näyttää aika sievältä siellä etelässä kailavine
keltaisine hiuksineen ja uhkeine vartaloineen -- kuin mikäkin
kokkakoriste.
Seuraavana päivänä oli kirves teräväksi hiottuna pölkyllä.
Rejer katseli sitä ja ihmetteli aika lailla, miten hän oli sen saanut
aikaan; mutta sitäkin enemmän hän kummasteli _miksi_ hän oli sen
tehnyt... Ehkäpä siksi, että tahtoi hyvitellä häntä, mutta kukaties
myöskin sen vuoksi, ettei aikonut sietää mitään heidän oloihinsa
koskevia moitteita hänen puoleltaan.
Rejer iski kirveen pölkkyyn ja lähti aamiaiselle. Saara oli
espanjalaismainen eikä Rejerin kireys ollut entisestään muuttunut.
Saara tuskin näki häntä ja näytti viisi välittävän, tuliko hän vai meni.
Mutta Rejerillä olikin nyt muuta miettimistä. Perämies Lindiltä ei
kuulunut kirjettä ja työ Alertilla vei toisen iltapäivän toisensa
jälkeen. Jos olikin laita niin, että hän voi korvata vahingon lukemalla
öisin ja siten tehdä kolmesta viikosta kuusi, niin joka tapauksessa hän
tällä hetkellä oli hävyttömän pahassa pulassa. Rasittava iltapäivätyö
tärveli yöt häneltä. Oli mahdoton saada silmiä pysymään auki sen
jälkeen.
Kokonainen viikko vielä kului. Mutta sitten tulikin itse perämies.
Hänet oli kutsuttu niihin suuriin tanssiaisiin, jotka laivanvarustaja
Singdalsen järjesti kotonaoleville perämiehille ja kapteeneille.
Hän seisoi juuri ajelemassa partaansa, kun Rejer tuli hänen luokseen
matami Stenersenin majataloon. Avoimesta matkalaukusta nostettua
vaatetavaraa, tärkättyjä liinavaatteita, valkoisia liivejä ja
nahkahansikkaita, uusia ja käytettyjä, oli siroteltu pitkin tuoleja.
Parranajopeilin hän oli asettanut pesukaapin päälle ja molemmin puolin
talikynttilän:
-- "Juhlittu vähän hirveästi Sande-vuonolla... Minä arvelin, ettet sinä
nyt viikossa tai parissa kerkiä kuolemaan, Juhl, ennenkuin minä ehtisin
tulla juttelemaan kapteenille, että hän antaa sinulle etumaksua. Et
suinkaan sinä missään tapauksessa ole tuuditellut sieluasi siihen
horrokseen, että minulta rahoja löytyisi?" kääntyi hän leikkisästi
kysymään peilinsä äärestä. "Mehän sovimme, että se saa jäädä
maksettavaksi siksi kun taas lähdemme yhdessä merille."
"Ei", nauroi Rejer -- "en minä ole aikonut teitä kiristää, perämies! --
näittehän sen kirjeestä."
"Kyllä, kyllä!" -- hän ryhtyi jälleen partaansa ajelemaan --
"Kyllä minä puhun kapteenille sekä sinun että itseni puolesta --
sillä tällainen maissa vietetty talvi tekee ihmisestä suorastaan
vaivaishoitolaisen... Minä vihjaisen hänelle siitä illalla, kun
hilaudumme sisään punssipöydän ääreen."
Hän veti jalkoihinsa lakkakengät ja tömisti niitä lattiaan.
"Kas noin!" -- hän suoristihe -- "nyt minä luullakseni olen
lähtövalmis."
Ja hieno hän olikin kiireestä kantapäähän, ei sitä sopinut kieltää.
Rejeriä tuo rohkea, reipas merimieshahmo aina viehätti; se oli kerta
kaikkiaan vanginnut hänen kauneudentunteensa.
Kun he erosivat kadulla, sanoi Lind: "Sen verran minä ymmärrän
säänmerkkejä, ettei Singdalsenista kukaan pääse ennen aamun
valkenemista, ja sen vuoksi ei sinun liene syytä käydä minulta
tiedustamassa raha-asiain tilaa ainakaan ennenkuin huomenna
iltapäivällä siinä kello neljän viiden tienoissa."
Rejer kääntyi oikealle. Nyt täytyi oikein toden teolla ryhtyä
tutkintolukuihin, ja viimeiset hetket tässä olivatkin käsissä!
Hän käytti taulukoita, laski ja luki täydellä höyryllä kauas yön
selkään. Nämä asiat hänen olisi pitänyt oppia jo kuukausi sitten, ja
nyt hän oli kiipeleissä; monessa kohden nousi kerrassaan tie pystyyn,
niin että täytyi alkaa ihan alusta Hän asetti herättäjäkellon soimaan
ja nukkui pari tuntia käsivarttensa varassa pöydän ääressä ja aloitti
sitten uudelleen.
Ei, jos tässä ehtiä aikoi, niin myöhään sai antaa mennä. Tuosta
ja tuosta ja tuosta asiasta täytyi kysyä tovereilta, jotka olivat
ne kohdat lukeneet. Tärkeintä oli ajan hankkiminen. Tykkimiehen
halkovajasta hän ei tahtonut enää kuulla puhuttavankaan, sai olla
viimeinen kerta tänään, niin että saisi aivan vapaasti lukea.
Kaksitoista tuntia päivällä -- ja yö, jolloin hän nukkui vain neljä
tuntia, siitä tuli yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen tunnin vuorokausi.
Sinä aamuna hän meni lyhtyineen sangen varhain halkovajaan saadakseen
viimeisetkin tieltään ja päästäkseen valmiiksi ennen päivänkoittoa.
Hän oli jo ehtinyt työn synnyttämään miellyttävään lämmön tunteeseen,
kun talon nurkan takaa kuului keskustelua, joka pysäytti hänen
kirveensä heilunnan. "... Vai ei teillä ole ollut koskaan niin hauskaa
kuin tänä iltana? -- Sen te olette sanonut monta kertaa, perämies
Lind!" -- kuului iloinen naisääni virkkavan.
"Eihän sitä koskaan tiedä, mitä paikkakunnilla itää sillaikaa kun on
matkoilla! Te juoksentelitte pikkutyttönä siihen aikaan kun minä pääsin
ripille. Menköön mäsäksi prammitankoni, jos koskaan olen kenenkään
kanssa niin tanssinut!... Minun alamainen mielipiteeni on, jos saan sen
suoraan julkilausua, että te sujahtelitte kuin vikkelä pursi pelkkäin
puulotjien välitse, luovien komeasti niiden ohi... tieltä pois vain,
tässä tulee yksi aivan erikseen!"
"Mitä suuhun ja sääriin tulee, ei kukaan vedä vertoja meriväelle.
Tanssia ja jutella ne kyllä osaavat puolestaan, mutta muuten"...
"Löysitkö sinä oven avaimen, isä?" keskeytti hän. He olivat
seisahtuneet, eteisen ovelle.
"Kyllä, kyllä! -- Kiitos, ystäväiseni, kun autoit vanhan jalattoman
miehen portaille... Hyvästi, hyvästi, herra perämies!"
Eteisen ovea paukautettiin pari kertaa kiinni, ennenkuin tykkimies sai
sen lukkoon.
Rejer tuli nopeasti halkovajan oviaukkoon; hänen kasvoissaan oli terävä
ilme. Hän seisoi kauan katsellen hämärään, missä perämies Lind poistui
pitkin katua, mustakiharainen pää kenossa. Vaarallisen kaunis hän
oli seisoessaan tuossa Saara Rördamin kanssa juttelemassa vikkelistä
pursista, ja mitä kaikkia makeuksiaan lieneekään hänelle ladellut.
Rejer ei halunnut syödä aamiaistaan tuolla sisällä tänään; neiti
käyskeli siellä tietenkin unisena huviteltuaan koko yön ja ajatteli
omiansa.
Hän heitti kirveen halkokasaan ja kiiruhti kotiin saamaan kahvia
Wallalta, ennenkuin tämä ehti lähteä ulos.
"Teillekö kahvia, Juhl? -- Tietysti, vieläpä sekä oikeaa että väkevää
-- nuorukaiselle, jota kaupungissa pitävät arvossa sekä ylhäiset että
alhaiset! Vaikka menettäisin ansioni Laitoksessa ja Kokelaskoululla,
-- siellä näet on aamuhetki kullankallis vanhalle eukolle, joka pitää
huolta omistaan... Te saatte pannuunne kaksi teelusikallista Eberhardin
parasta; sitä ei teille tarjota tykkimiehen luona!"
Hän jutteli juttelemistaan; mutta Rejer ei ollut kuuntelutuulella, vaan
iloitsi nähdessään eukon vanhaan, ruskeaan viittaan verhotun selän
katoavan näköpiiristään.
Kamala juttukone! Nyt hän purki minulle niin paljon asioita, etten
mitenkään voi ruveta lukemaan, ennenkuin olen ravistanut ne mielestäni.
Iltapäivällä hän meni tapaamaan perämies Lindiä, joka hypähti vuoteesta
paitahihasillaan:
"Nukkunut yli puolenpäivän; mutta ennakkomaksu on järjestetty. Saat
hakea kaksikymmentä taalana milloin hyväksi näet... Ooh-hoi!" -- hän
ojenteli hoikkaa vartaloaan -- "kuinka tuli tanssituksi yöllä!...
Illalla pitää taas lähteä ulos seurassa. Mutta usko pois, minä tapasin
sievän tytön! Me tanssimme, tanssimme niinkin -- ja sattuipa parahiksi,
että se olikin hyviä tuttaviani niiltä ajoilta kun täällä poikasena
oljentelin."
"Enhän minä ole nähnyt sellaista paikkaa, missä teillä ei olisi
sukulaisia ja tuttavia, perämies!" paukautti Rejer -- "mutta Saara
Rördam..."
"Mitä? Joko olet kuullut minun tanssineen neiti Rördamin kanssa?"
"Tämä on juorujenpesä -- kamala juorujenpesä" puolustelitte Rejer
laimeasti.
"Se on muhkea tyttö -- täytynee käydä vanhaa Haupitsia tervehtimässä."
-- Nuo sanat palautuivat Rejerin mieleen yöllä hänen lukiessaan; ne
askarruttivat hänen ajatustaan yhä.
-- Seuraavana päivänä hän nosti rahat ja kävi perämiehen luona siitä
ilmoittamassa ja -- kuulemassa, oliko hän käynyt tykkimiehen luona. Hän
ei voinut olla perämiestä kadulla vakoilematta.
Wallan sanarunsaus oli yhtä suuri kuin hänen ilonsakin, kun Rejer
havaittiin täsmälliseksi maksajaksi; -- "hän oli aina ajatellut ja
tiennyt, että Rejer maksaisi hänelle sekä lainaamansa että muun
velkansa. Oli oikein Jumalalle otollista auttaa tuollaista kunnon
nuorukaista -- kyllä hän levittää tietoa hänen luonnonlaadustaan kaikin
tavoin..."
Hän suoritti vielä erään välttämättömän pikku lainan jollekin
toverilleen ja ryhtyi sitten lukemaan, ensi kerran sen rauhallisen
tietoisuuden vallassa, että taskussa oli tarvittava liikepääoma, mutta
samalla tuntien, että nyt oli kysymyksessä äärimmäinen voimainponnistus.
Hän luki, juoksi pitkin katua jonkun toverin luo ottamaan selkoa,
milloin sattui vaikeuksia, ja sitten jälleen nuolena kotiin. Nyt
hän oikeastaan vasta huomasi, miten kauhistuttavasti hän oli jäänyt
jälkeen. Pahinta oli tietenkin taas alkaminen, ennenkuin pääsi uuteen
vauhtiin. Hän laski päiviä.
Eräänä iltapäivänä, kun hän tuli kirjoineen neuvonkysyntäretkeltä,
tapasi hän Jens Nordbergin -- saman, joka oli hänelle nysän
lahjoittanut -- istumassa laivakirstun kannella.
Hän oli toveripiirin suosikki, pieni, pyöreä, reipas nuorukainen
maidon- ja verenvärit kasvoillaan, silmät siniset, aina iloinen, aina
neuvokas, milloin oli kysymyksessä varain kokoon haaliminen pieniä
kemuja varten. Mutta tänään hän ei näyttänyt yhtään iloiselta. Hän
istui sormiaan napsutellen ja tuijotteli lattiaan. Hän oli tullut
"saamaan neuvoa Rejerilta" ja istui jälleen hiljaa ja puhumatonna.
"Minulla ei ole killinkiäkään!" -- kirposi hänestä vihdoin.
"En saa killinkiäkään -- keneltäkään -- ja minä -- minä en saa
perämiestutkintoa suoritetuksi!" Lopetettuaan lauseensa hän katsahti
alistuneesti, aivan kuin olisi jo luopunut koko yrityksestä. Silmät
punottivat; näytti melkein siltä kuin hän olisi itkenyt. "Mitäpä
minusta, mutta vanhukset kotona Nordbergissa ne joutuvat ihan
epätoivoon, näetkö. Minä lupasin heille jo viime vuonna suorittavani
tutkinnon."
Rejeriä kuumensi; hän oli kyllä velassa toverilleen, mutta vasta
keväisestä palkasta.
Hän käveli hetkisen edestakaisin:
"Niin, niin, niin... minkäs sille mahtaa?" -- hänessä alkoi kiehua.
Tuossa tuo otus istui kirstun kannella! -- "Muistaakseni juuri sinä
sanoit minulle, että rahoja oli saatavissa ylt'ympäri mistä taskuista
tahansa."
"Siitähän se näytti siihen aikaan; ja minä olen kyllä lainaillut niin
kauan kuin voin."
Tuo oli moite, ja Rejerissä syntyi äkillinen halu heittää häntä kalloon
hienolla nysällä.
"Anton Holm arveli sinun ehkä keksivän jotakin keinoa, kun olit saanut
rahoja maanantaina. Mutta missä mitään ei ole, siinä ei keisarin
oikeuskaan auta, se on selvä!" virkkoi hän murheellisesti ja alkoi
lähteä. "Minun perämiestutkintoni on mennyttä. Mutta jos voisin nyt
myydä itseni sadasta taalarista niiden seitsemän sijaan, niin..."
"Tuossa on sinun seitsemän taalariasi, Nordberg!... Mutta sitten sinun
pitää tehdä minulle pieni palvelus: ota takaisin tämä nysäsi, muuten
minä paiskaan sen ikkunasta kadulle!"
"Mitä? -- Paiskaa se, minne tahdot minun puolestani!" sanoi Jens
Nordberg äkkiä virkistyen, kun sai rahat kouraansa; "onhan sitä
väkeä, joka kiittää sillä tavalla avunannosta. En minä tiennyt sinua
sellaiseksi! -- No, hyvästi."
* * * * *
Tutkinto oli käsissä. Rejer oli viime aikoina tehnyt työtä, nähnyt
nälkää ja lukenut villisti ja antoi nyt asiain mennä menojaan.
Uhkasihan tässä tosin epäonnistumisen vaara monessakin kysymyksessä,
mutta hän luotti onneen, opettajan suomaan luottoon ja omaan
kylmäverisyyteensä.
Pahaksi onneksi alkoi tutkija kuulustella häneltä joulun jälkeen
luettuja asioita ja kun hän heti keksi ison aukon hänen tietoarkussaan,
pisteli hän -- niin varmasti kuin olisi arvannut asian laidan --
tuntosarvensa toiseen tyhjään kohtaan toisensa jälkeen; ei kertaakaan
muualle kuin aukkokohtiin!
Toverit eivät voineet nähdä, että se koski häneen, kun hän lähti
kokeista.
Mutta illalla, kun Rejer istui yksinään nojaten kyynäspäitään
haljenneeseen pöydänkanteen ja tuijotellen edessään olevaa kirjakasaa
ja laskutaulua, ilmaisivat hänen kasvonsa toisia tunteita. Hän tuijotti
jäykästi, liikkumattomasti eteensä. Kynttiläpahasen rauhaton valo
heijastui palomuuriin, jossa näkyi tukittu uuninputken pää...
Hän oli itse asiassa ponnistellut yli-inhimillisesti -- kuin hevonen!
-- tuota tutkintoa varten -- ahertanut tässä hökkelissä enemmän kuin
milloinkaan ennen elämässään.
Hän oli uskonut tavattoman paljon tämän yhden kortin varaan -- oli
toivonut tästä lähtien pääsevänsä uuteen vauhtiin ja eteenpäin
maailmassa -- oikein aika hyppäyksen eteenpäin!... Hänen kasvojensa
lihakset värähtelivät; hän tunsi leikkaavaa epätoivoa.
... Ei hän olisi elänyt niin rennosti kaikkia näitä vuosia, jos ei
olisi luottanut siihen, että heti kotiin tultuaan saisi suoritetuksi
tutkintonsa kuin tyhjää vain -- pääsisi yhdellä iskulla oikeaksi
perämieheksi, joka luotettavan käytännöllisen merimieskokemuksensa
avulla piankin saisi nostetuksi toisen jalkansa kapteeninarvoon
johtaville portaille.