Rejer yövahtina ja halonhakkaajana.
Minkä tähden olikaan tuo näppärä poika aina niin kalpean ja unisen
näköinen? Tuossa hän taas haukotteli astuessaan ulos koulun ovesta...
"Kuulehan!" huudahti opettaja yht'äkkiä hänen jälkeensä. "Kuulehan,
Juhl, sano minulle näin kahden kesken, miksi sinä käyt niin ohuissa
vaatteissa?"
"Minäkö? Ei minua viluta koskaan!"
"Vai niin? Eikö sinulta puutu..."
Rejer tunsi ylpeytensä heräävän eloon:
"Ei, ei ollenkaan! Minulla on varakas koti -- jos tahtoisin heitä
vaivata."
"Vai niin, ystäväni. Tahdoin vain kysyä -- parhaassa tarkotuksessa!"
Hän erosi Rejeristä päätään nyökäyttäen.
Opettaja oli saanut oppilaan, jota hän hiukan kummasteli. Toisinaan
hän saattoi haukotella kauhistuttavan pitkään tai pidätellä haukotusta
toisensa jälkeen kaikessa hiljaisuudessa, niin että olisi voinut
luulla häneltä puuttuvan sekä älyä että harrastusta. Mutta jos sattui
jotakin, jota hän ei ymmärtänyt, niin hän nousi ja kyseli kyselemistään
hiljaisella äänellä. Nenän juuressa näkyi silloin ikäänkuin tyytymätön
piirre, ja innokkaasti hän kyseli ja otti asiasta selkoa, kunnes se
hänelle valkeni, toisten nauruntirskeestä välittämättä. Siinä oli
jotain jäykän hellittämätöntä. Mutta opettajalle selvisi yhä enemmän,
että mitä nuori mies sillä tavoin sai yliskamariinsa siirretyksi, se
oli siellä varmemmassa ja paremmassa tallessa kuin kenelläkään muulla.
Hänestä näytti tulevan vuoden paras oppilas.
Ensimmäisinä päivinä, harhaillessaan vielä neuvottomana ympäri,
Rejer oli useasti pysähtynyt pääkadunmäen kulmauksessa sijaitsevan
leivoskorin ääreen, ja sikäli kuin hän kyseli eukolta, joka istui siinä
myymässä, kävi ilmi, että hän oli osannut sangen oikeaan. Eukko tiesi
heti neuvoa, miten päällystakki ja kello saataisiin myydyksi, ja antoi
hänelle muitakin hyviä vihjauksia. Sillä matami Vahl eli "Valla", kuten
hän yleensä nimitettiin, oli monissa ja laajoissa liikesuhteissa.
Etenkin oli hänellä paljon liikeasioita, jotka johtuivat leivosten
myynnistä meri- ja kadettikoululaisille; hän möi heidän vanhoja
vaatteitaan, piti huolta siitä, että he ja muutkin heräsivät aamuisin,
ja toimitteli kaupungissa koko joukon muita asioita, joista hänellä oli
pieniä sivutuloja.
Hänen luonaan Rejer oli saanut vuokrata pienen keittiön perällä
sijaitsevan huoneentapaisen, ja siellä hän työskenteli öisin viikon
toisensa jälkeen.
Talikynttilän vieressä karkeatekoisella, pienellä pöydällä oli hänen
edessään rihvelitaulu, johon hän kirjotti samalla hakien logaritmeja ja
merkiten kaikenlaisia laskutehtävissä olevia poikkeamisia, etäisyyksiä
ja suuntia.
Siinä hän istuu yllään vanha, repaleinen, tervainen nuttu, lakki
päässään ja kaulaliina kaulassaan, sillä uuni on aivan kylmillään.
Toisinaan hän nousee seisomaan ja heiluttelee käsivarsiaan
lämpimikseen, tai puhaltelee punaisiin, jäykistyneisiin käsiinsä,
joissa rihveli ei enää tahdo pysyä.
Seinäkellon luoti laskeutuu rämisten; kello lyö neljä.
Nyt hänen täytyy lähteä ulos herättämään, ensin sairaalan portinvahti,
sitten tykkimies, sitten -- neljännestä vailla seitsemän -- hänen on
koputettava hereille puoli tusinaa merikadetteja, joilla on erittäin
kiireet lukutyöt ennen joulua ja joiden sen vuoksi täytyy nousta
aikaisin -- Rejer oli perinyt Vallalta tämän vaivalloisen talviaamuisen
herätystyön. Sitten hänen piti hakata puita kello kahdeksaan
tykkimiehelle, jonka luona hän joka päivä sai kahvia ja pari voileipää.
Kuinka hän odottikaan kahvia, tuota lämmintä kahvia ja noita molempia
voileipiä! Hänen teki mieli kirota vatsaansa, joka alkoi napista ja
vaatia aamiaista jo kello neljän aikaan aamulla.
Aamuhetket, vaikka kiirettä riittikin aina, olivat armottoman pitkät.
Hän hakkasi ja halkoi puita tykkimiehen halkovajassa, niin että sirut
sinkoilivat, vaientaakseen sisäistä ääntä -- ei rinnassaan, sillä
Rejer... hei!... Jansen... hei!... Juhl... hip! -- taas oli halko
poikki -- tiesi mitä tahtoi, vaan ääntä vatsassaan. Se saattoi vaatia
kovaa ja pehmeätä leipää, vehnäpullia, rinkilöitä, sanalla sanoen
kaikkia niitä ruokapinoja, jotka sattuivat hänen mieleensä kuvastumaan.
Kun hän sitten oli saanut työnsä tehdyksi, täytyi hänen vielä toisinaan
odottaa. Ne eivät ollenkaan kiirehtineet hänen tähtensä niinä päivinä,
jolloin tykkimiehen aamiainen oli kannettava alas veistämöön.
Se mies tahtoi saada kahvinsa aikanaan, nauttipa hän sen sitten kotona
tai ulkona, ja niinhän sitä pitikin -- vanha merikarhu osasi kyllä
pitää huoneensa kurissa. Ja jos hän, Rejer, joskus saisi oman mökin,
niin hän haluaisi nähdä sen henkilön, joka uskaltaisi viivyttää hänen
kahviansa, vaikkapa vain minuutinkaan! Hän heitti kirveen maahan, otti
sen jälleen käteensä ja iski kiivaasti hakkuutukkiin. Hän oli valmis.
Aha, nyt olivat kouluakäyvät pojat päässeet liikkeelle; hän kuuli
niiden kiusaavan sisarta ja aukovan ja sulkevan ovia sisällä.
Siellä oli oikea kotihiiri: arkihame harmaa, silmät siniset ja
uutteruutta aivan tarpeeksi -- kyllä siellä komento säilyi!
Niin, nyt hän oli keittiönikkunassa ja viittilöi Rejeriä sisään.
Rejer meni sievänä ja siistinä. Vai niin, tykkimies olikin kotona
tänään; senhän saattoi arvata! Siksipä sitä oltiin niin täsmällisiä
tänään; muulloin ei kahvin ja aamiaisen esiliinaan käärimisestä
tahtonut tulla loppua ollenkaan. Kerran oli tytär jo aikonut pyytää
häntä viemään lähetyksen veistämöön, mutta silloin hän oli katkaissut
keskustelut niin terävällä huomautuksella "ei ole aikaa", että yritystä
ei ollut uusittu.
"Huomenta!" tervehti Rejer astuessaan lämpimään keittiöön, jossa kahvin
tuoksu lemahti häntä vastaan "Syli on halottu."
"Hyvää huomenta, ystäväni!" Tykkimiehessä oli tanskalaisvoittoisuutta;
hän sanoi aina "ystäväni" ja "ystäväiseni". Hän istui keittiön penkillä
kahviansa sekotellen, matala sotilaslakki päässään... "Hyvää huomenta,
ystäväni!... Istuhan... Vai jo..."
Lihava, lyhyt- ja puujalkainen tykkimies tunnettiin "Haupitsin"
nimellä; ainakin Valla nimitti häntä siten.
Saara toi kahvin ja lautasella kaksi voileipää.
"Hm, hm!" ryähteli tykkimies tavantakaa kahvia sekotellessaan. Rejer
havaitsi kyllä jaksavansa, iski hampaansa paksuun ruisleipäviipaleeseen
ja laski sen riittävyyttä tarkkaamalla hammasrivin voihin leikkaamia
kaariviivoja.
Millaista eläintä tykkimies muistutti istuessaan tuossa puujalka ojossa
pyöreäpäisenä ja harmaatukkaisena, teräväin korvain pistäessä näkyviin
päähineen kummaltakin puolelta -- siitä ei Rejer tahtonut oikein saada
selkoa. Oliko kysymyksessä vanha leveänenäinen ja isosuinen huuhkaja,
joka aina ikäänkuin imeskelee sitä, mitä tarkottaa, vai viekas repo,
vaiko viaton jänis, joka istui siinä takajaloillaan. Pari kertaa Rejer
huomasi nopean vilkaisun itseään kohti... Muuten häiritsi keittiössä
vallitsevaa hiljaisuutta ainoastaan tykkimiehen uudistuva "hra"...
"hm"... Hän oli kaiketi noussut myöhään tänään eikä ollut ehtinyt vielä
oikein karistamaan unen raiskoja silmistään. -- Ei, kyllä siinä piili
jotakin muuta...
"Hm... hm", kuului vihdoinkin. "Perämiehen tutkinnon lukeminen ja
puitten hakkaaminen... hm... hm... ei se sovi yhteen!"
"Eipä erikoisemmin", myönsi Rejer.
"Palkka tyhjennetty ja niin edespäin?... Hm... hm!" tutki tykkimies
luoden häneen varovan syrjäkatseen.
Rejer vain hiukan päätään heilautti. Se ei sinua liikuta, hän ajatteli.
"Ja sitten tullaan kotimaahan suorittamaan perämiehentutkintoa!" kuului
sieltä edelleen.
Rejer oli vaiti.
"-- ja sitten... niin, sitten hakataan halkoja ja muutetaan yö
päiväksi..."
Rejer tunsi, kuinka tytär, joka oli innokkaasti puhdistavinaan
vohvelirautoja, salaa katseli häntä tutkivasti isän pitäessä tutkintoa.
"Eikö niin, ystäväni?"
Kysymyksessä ei ollut jänis eikä kaniini, vaan pyöreäpäinen,
kapeakasvoinen ja järeäleukainen viekas koira, vieläpä lisäksi
sellainen, joka laittautui puremaan. Tytär muistutti häntä, oli vain
sievä nuoltu penikka hänen rinnallaan. No niin, saattoipa sattua, että
he löysivät edestään sen, jota eivät odottaneetkaan.
"... ja kotiin ei uskalleta kirjottaa, ystäväiseni!"
"Ei uskalleta?" puhkesi Rejer puhumaan.
"Hakataan mieluummin puita ja ollaan yövahtina ja tehdään yöstä päivä
vieraassa kaupungissa..."
"Ellette tarvitse minua, tykkimies Rördam, niin hyvästi!" laukaisi
Rejer samassa äkkiä nielaisten viimeisen suupalan. Hän tempasi
lakkinsa, nousi ja tarttui jo keittiön ovenkahvaan, kun tykkimies alkoi
innokkaasti viittailla kädellään.
"Ei, ei, ei ystäväiseni, ystäväiseni, ei se ollut tarkotuksena, ei se
ollut tarkotuksena. Istu, istu, istuhan!... Päinvastoin -- ajattelin
vain sanoa, hm... Erittäin sievää -- siistiä nuorelta mieheltä, jos
suorittaa perämiestutkintonsa kaikesta huolimatta! Huonommin voisi
tehdä. No, no, istuhan nyt... Ole hyvä, onhan siinä hyviä rinkilöitä..."
Rejer ei halunnut niitä ollenkaan.
"Tarjoahan hänelle sinä Saara!"
Rejer oli edelleen järkähtämätön -- sanoi olevansa ihan kylläinen.
"Tässä olisi jotakin juttelemista, ystäväiseni."
Sitten toi Saara toisen kupin höyryävää kahvia. Kun hän jälleen työnsi
rinkilälautasta Rejeriin päin, sanoi vanhus hyväntahtoisesti: -- "No
niin, käyhän käsiksi äläkä yhtään ujostele..."
Ujostele? Luulivatko nuo hänestä sellaista! Rejer kävi käsiksi...
suuriin ihaniin vehnärinkilöihin...
"Kuten tiedät, ystäväni, ei meillä hakata halkoja jouluna!"
Rejer vastasi sen tietävänsä; mutta rehellisesti puhuen se oli hänelle
aika pettymys, sillä pitihän joulunakin saada aamiaista!
"Tämän minä vain tahdoin sanoa", huomautti Haupitsi.
Rejer istui hetkisen heilutellen kahvikuppia saadakseen viimeisen
tilkan mukana sokerin pohjasta; hän näki edessään sievän joulunvieton,
mutta vastasi välinpitämättömästi asettaessaan kuppinsa takaisin:
"Niin, niin, annetaan sitten olla. Paljon kiitoksia kahvista." Hän
nousi jälleen lähteäkseen.
"Ei, kuulehan, ystäväni, kyllä kai me sentään sovimme, luulen. Jos
tahdot pienentää puita ennen pyhiä, sitä mukaa kuin saadaan niitä
veistämöltä tänne ajetuksi, niin voit syödä päivällisesi täällä
jouluna. Nuorten ihmisten ei ole niinkään helppoa alituiseen elää
satunnaisuuksien varassa..."
Rejer mietti hieman. Hän tiesi tuollaisen hyväntahtoisen sopimuksen
vallitessa halkovansa mieluummin enemmän kuin tahtoi, kuin vähemmän...
"Et saa pakottaa, isä! Merimiehillä on oma joulunviettotapansa", sanoi
Saara hiukan uhkamielisesti, samassa reippaasti heittäen kädestään
jauhoja vohvelitaikinaan, jota hän oli sekottelemassa. Kuin vilauksessa
hän suoritti koko työn, ensin munain ja sitten jauhojen lisäämisen. Hän
ei tosiaan ollut lainkaan hullumpi näin keittiössä!...
No, olkoonpa menneeksi!... Rejer suostui. Kuutena päivänä hän seisoi
joulun edellä nuhteettomasti tykkimiehen halkovajassa kaiken liikenevän
aikansa hakkaamassa ja sahaamassa, niin että hiki valui pakkasesta
huolimatta ja rakko toisensa jälkeen kihosi kämmenpäihin.
Iltapäivällä Saara toi olutjuustoa ja voileipää, olipa niinkin
huomaavainen, että lainasi hänelle tykkimiehen vanhan kinnasparin;
mutta muuten hän ei sanonut sanaakaan, ja samapa tuo olikin!
Hän ei ollut laisinkaan Rejerin suosimaa naistyyppiä -- tanakka ja
ponteva, niin että olisi helposti kyennyt lyömään miehen tantereeseen.
Jouluhommistaan hän syöksyi aina ulos tulisella kiireellä, jauhoinen
esiliina kuin mikäkin purje ympärillään.
Hän katseli aina tahallaan vain halkoja eikä Rejeriä, ikäänkuin olisi
laskenut, paljonko hän jo oli hakannut. Mutta Rejer havaitsi kyllä,
että häntä siinä ihmetytti. Suun seutuvilla oli omituinen piirre,
ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa, ettei tosiaankaan käsittänyt, miksi
tuollainen pitkä meripoika oli tullut heidän halkovajaansa.
Iltaisin, kun Rejer tuli keittiöön lyhtyä tuomaan, osotti hän
päännyökkäyksellä hänet juuri huomanneensa ja jatkoi samalla taikinansa
vaivaamista. Ja niskassa oli kyllä koko joukko espanjatarta, kun hän
ojentautui taikina-aitaansa ääressä ja käski hänen asettaa lyhdyn
paikoilleen; hän tiesi varmaan hyvännäköisyytensä!
* * * * *
Rejer oli jo sytyttänyt kynttilänsä asunnossaan ja istuutunut lukemaan
kylmään pikku komeroonsa, kun kuuli Wallan tulla kolistelevan eteisessä
koreineen. Hän meni salpaa aukaisemaan ja valaisemaan.
"Kiitos, kiitos! -- Onpa siinä oikein kohtelias ja hieno ihminen; sen
minä sanon kenelle hyvänsä, ja se onkin taivaallinen tosi. Sulkekaahan
eteisen ovi, Juhl!... Siinä on kuuraa niin vahvalti, ettei se tahdo
mennä kiinni. Pakkanen puree pahiten näin kuutamolla."
Rejer kantoi sisään hänen korinsa ja odotti kynttilänpätkineen, kunnes
eukko sai tulen uuniin. Huoneessa tuntui vieno viinanhaju, kuten
tavallisesti matamin saapuessa kotiin iltaisin.
"Niin se on", jutteli hän purkaessaan hiukan taklaustaan, "ja sen
minä sanon myöskin, että koko teidän kasvatuksenne on parempi
kuin tavallisen matruusin. Saattaisinpa kertoa, kuka tänään tuli
vanhan matami Wahlin puheille. Eipä kukaan sen halvempi kuin itse
perämieskoulun luutnantti. Sepä ei ollutkaan hullumpaa!"
Rejer alkoi heristää korviansa.
"-- No, vanha Walla, saatteko kakkunne hyvin kaupaksi näin joulun
edellä?" hän kysyi.
-- Hyvinpä vain, herra luutnantti. Kiitos ja kunnia kysyjälle. Käyhän
täällä yksi ja toinen. Hyvinhän ne luistavat!
-- Olkaahan varuillanne, Walla! sanoi hän -- hän on niin leikillinen,
sehän tiedetään. -- Nyt me tulemme teidän tilejänne tarkastamaan. Te
saatatte nuorison perikatoon, sanovat. Minä panen pääni pantiksi, että
ne ovat velassa teille joka sorkka, aivan samoin kuin ennenvanhaankin,
Walla, sanoi hän ja siristi silmäänsä. Totisesti hän sanoi juuri niin.
Tulee näet tietää, lisäsi Walla, harmaat silmät viekkaassa vireessä,
että hänellä on ollut vuositili minun kirjoissani aina siihen asti,
kunnes hänestä tuli kadettialiupseeri; hän oli pahimpia kakunsyöjiä
-- mutta ei hän sitä muista, enkä muista minäkään. Me vain leikkiä
laskemme sillä lailla, se on tietty. Hän on kyllä viimeinen vanhan
matami Wahlin elinkeinoa kumoamaan. Yhtäkkiä hän pistää keppinsä
kinokseen. -- Kuulehan nyt, Walla, hän sanoo, millaisen ihmeellisen
vuokralaisen te olette saanut luoksenne? Ja -- anteeksi, hän on niin
leikkisä -- saako hän maksaa nenästä erikseen. No niin, saatte pitää
poikaa hyvänä, Walla, sillä jos hän jatkaa niinkuin on alottanut, niin
kyllä hän itsensä perämieheksi haukottelee, se poika! -- Niin hän sanoi
totisesti!
-- Ei vanha Walla-muori mainettansa pilaa ottamalla muunlaista kuin
siistiä väkeä luoksensa asumaan, enkä minä ole nähnyt hänen edes
ryyppyä ottavan, sanoin minä, vain kahvia, herra luutnantti, ja
silloinhan ei nuoresta ihmisestä sovi mitään pahaa sanoa.
Totisesti hän sanoi näin sanasta sanaan: jos hän jatkaa niinkuin
on alkanut -- sanoi hän -- niin kyllä hän itsensä perämieheksi
haukottelee, se poika! -- Mutta käteiset taitavat olla niukanlaiset,
sanoi hän, ja samassa hän naurahti ja meni menojaan.
Walla oli riemastuksissaan sen huomion vuoksi, jonka hänen
vuokralaisensa oli herättänyt. Juttua jatkui hänen tehdessään tulta
ja poimiessaan korista, jossa hänen jalkansa sijaitsivat päivisin,
kaikenlaisia vanhain lattiamattojen kappaleita, -- ne asetettiin
uunille kuivumaan.
"Vanha Wahlin muori on kyllä nähnyt parempiakin päiviä, Juhl-kulta
-- siihen aikaan, kun palvelin rouvanapulaisena konsulin isän luona
Kjaekstadissa ja puin molemmat neidit tanssiaisiin. Hienoja ne olivat
kuin nuket silkissään ja harsoissaan, ja kun ne saapuivat kotiin
aamuisin kaupungin tanssiaisista hevoset likomärjiksi ajettuina ja
tulivat ylös kamariinsa, niin Nella-neitipä ei tahtonut ollenkaan mennä
makuulle, istui vain isossa salissa katsellen ulos hämäryyteen ja itki
itkemistään. Mutta Anna Wahl kyllä tiesi, miksi hän itkeskeli. Kyllä,
kyllä...
"Se oli nyt se korea luutnantti Engelskjön, jonka kanssa hän oli
salakihloissa. Mutta se toinen, joka oli makuulla ja nukkuikin jo,
hänenpä ei tarvinnutkaan itkeä, sillä hän osasi punoa paulansa niin
kavalasti ja kauniisti, että kun aika oli tullut, niin Nella-neiti
matkusti Kööpenhaminaan, ja sillaikaa luutnantti ja sisar viettivät
häitään Kjaekstadissa!... Kyllä Nella-neiti vielä Anna Wahlin muistaa,
hänhän peitteli hänet rekeenkin ja antoi hoffmannintippoja... Hän itki
niin, ettei mitään tajunnut. Ja itkihän se Annakin, niin että olisi
teelusikan saanut kyyneleitä täyteen, mutta hänen täytyi lukea pisarat,
kuten uskollisen palvelijan ainakin -- kolmekymmentä kappaletta.
Nellaneiti otti ne silmät ummessa. Hyvästi Anna, hän sanoi, äläkä kerro
kenellekään, mitä tiedät.
"Mutta Kjaekstadissa ei sen koommin ollut enää iloista päivää,
sillä hän ei ollutkaan niin suloinen kuin miltä näytti, luutnantti
nimittäin. Kyllähän sitä vanha palvelija tietäisi paljonkin kertoa
kokemuksistaan, ja hyvät päiväthän minulla oli, en minä heistä muuta
sano. Oli totisesti! Mutta sittenkin tekee mieli muuttaa olentoansa
ja saada jalat oman pöydän alle. Vaimoväki ei ole sen kummempaa, ja
niin sitä lennetään siihen... Wahlilla sillä oli viinikauppa, eikä hän
suuria juonutkaan niihin aikoihin, ja hyvissä varoissa hän oli. Mutta
sitten kaikki paheni ajanmittaan, ja kun hän kuoli, oli kaikki mennyt
putipuhtaaksi niin että Anna sai tarttua myymäkoriinsa...
"Ja tuolla alhaalla mäenkäänteessä minä nyt olen istunut kolmetoista
vuotta maaliskuuhun mentäessä. Mutta minä kiitän Jumalaa hyvästä
vuoteestani!... Ja nyt teidän pitää odottaa ja juoda kuppi kahvia
vanhan Wahlin matamin kanssa!"
Jutellessaan Walla kävi yhä tulvahtelevammaksi. Hänen pyöreät,
kalpeanharmaat kasvonsa, joita harmaat hiussuortuvat ympäröivät, pieni
lihava nenänystyrä, suurempi, pyöreä leukanystyrä ja kaksi sitäkin
suurempaa pyöreätä poskea loistivat, samalla kun hänen säilyneet
kulmahampaansa ikäänkuin vahvistelivat puhuttua ja pää nyökkyi kuin
mursun.
"... Ja sitten minä kuulin teidän niin järkevästi sopineen tykkimiehen
kanssa, Juhl-kulta!
"Vanha Haupitsi ja minä, me olemme tämän kaupungin lapsia kumpainenkin.
Niin, aika kuluu. Hohhoi! Siinä hän nyt astelee niin kopeana ja
äkäisenä yhdellä jalalla -- mutta oli hänellä kaksikin, vieläpä
oikein reipas pari olikin ennen vanhaan; eikä silloin tanssisalissa
kukaan niin riehunut kuin hän... Hohhoi! Kun hän ensi kerran palasi
kuninkaan Kööpenhaminasta, niin jungmanni hän silloin oli. Voipa
sattua silloin, ettei Anna Ludvigsenin tarvinnut katsoa kahta kertaa
jälkeensä saadakseen hänet kintereilleen. Pystyssä hän piti päätänsä,
eikä tyttären niska ole sen notkeampi. Kunniallisiahan sitä oltiin
minun nuoruuteni aikana, Juhl-kulta -- mutta niin kireitä kuin Saara
Rördam!...
"Ei miesväki ennen naimisiinmenoansa pidä koskaan sellaisesta
itsepintaisuudesta. Eivät he halua vetää orjantappurapensasta kotiinsa
-- sillä jos niissä onkin paljon ruusuja nuoruudessa, niin lopulta jää
sittenkin vain risuja ja okaita, luvalla sanoen!"
Vanha Walla istui siinä sukkasillaan lämmitellen jalkojansa uunin
edessä. Hän oli sytyttänyt liitupiippunsa ja nautti nyt olemassaolosta
vaivalloisen talvipäivän mentyä. Se lämpö, joka leikki ja leimusi
pesänsuussa hänen siinä savutellessaan ja mietiskellessään, oli hänen
elämänsä vähäinen aurinko.
Kun Rejer kahvituksen jälkeen kiitti ja palasi huoneeseensa, vihelteli
hän hiljakseen, ennenkuin istuutui kirjansa ääreen...
Merkillistä, miten kohtelias Walla oli tänä iltana! Luutnantti
Albrechtsenin puhelu oli varmaan häneen tehonnut.
... Vai on se niin ylpeä, tuo Saara Rördam!... Kyllähän se oli nähty...
Hänen puolestaan neiti sai nostaa nenäänsä miten korkealle halusi...
Mitä se häntä liikutti? Hänen asianaan oli vain puiden pilkkominen...
* * * * *
-- Miten Rejer nukkui joulupäivinä! Hän olisi helposti voinut jatkaa
läpi vuorokauden, etenkin kun Walla ystävällisyytensä runsaudessa oli
keksinyt antaa hänelle vanhan ruskean viittansa sen ohkaisen peiton
vahvikkeeksi, jonka alla hän värisi vilusta kylmässä huoneessaan.
Tykkimiehen punaiseksi maalatun pöydän ympärillä oli sangen rauhatonta
päivällisaikaan. Kolme villiä, ahnasta poikaa ja pieni tyttö --
lapsia tykkimiehen toisesta vanhojen päivien avioliitosta -- antoivat
täysikasvaneelle sisarpuolelleen kyllin tekemistä, ja tykkimies itse ei
ollut suinkaan vähimmin vaativa.
Heillä oli kaalikeittoa ja tuoretta lihaa toisena joulupäivänä, ja
tykkimies pakotti ottamaan lisää kerran toisensa jälkeen. Hän ei
suvainnut mitään verukkeita -- sanoi hän -- eikä tarjonnut olemattomia
annoksia taitaville työntekijöille, ja hän tiesi kyllä, mitä
ruoka-astia merkitsi nuorelle väelle... "Kun minä olin sinun iälläsi,
ystäväiseni, niin olin jo ollut kolme vuotta merillä Kööpenhaminasta
käsin, ennenkuin rupesin priki Lollandin matruusiksi; mutta niihin
aikoihin minun aina teki mieli pistää koko ruoka-astia sinänsä suoraan
vatsaan niinkuin paistinuuniin. Se oli sota-aikaa. Pahinta oli
prisonissa Englannissa. Siellä me saimme istua kuivin suin ja sietää
paistetun pihvin ja sipulin hajua."
-- Iltapäivällä tuli Saaran ystävättäriä jouluvierailulle. Heille
tarjottiin simaa ja kakkuja. Ne olivat Rejerin mielestä siistejä,
soreita neitosia, mutta vetäytyivät aina takaisin omaan nurkkaansa
kuiskimaan ja hihittämään, niin ettei heitä voinut oikein nähdä siitä
paikasta, missä Rejer istui ikäänkuin kiinninaulattuna Haupitsin
viereen sohvalle. Hän piti heitä sittenkin silmällä! Aina kun saapui
uusi vieras, tarjoiltiin kaikille; Haupitsi ei ollut itara -- ja
silloin niiden täytyi joka kerta lähteä joulupöydän luo.
"Hm... hm!" ryähti tykkimies äkkiä ja tyrkkäsi Rejeriä -- hän katsoa
vilkutti kohti juttelevaa tyttöjoukkoa... "Ollaanpa varuillaan! Nyt on
vanhan merimiehen selviydyttävä -- otettava vastaan."
"Isä!" sanoi Saara pöydän luo tultuaan -- hän väisti sitä puolta, missä
Rejer istui -- "aiotaan saada toimeen tanssiaiset merimiesyhdistyksellä
toisena uudenvuodenpäivänä!"
"Tanssikaa niin paljon kuin jaksatte minun puolestani -- minullahan on
puujalka!"
Saara seisoi nojaten kättään pöytään, ja Rejerin arvosteleva silmäys
havaitsi kyllä, että se oli käynyt karkeaksi aina rannetta myöten
joulupesuista. Se oli oikea pieni, pyöreä, punainen työntekokäsi --
muuten ei ollenkaan ruma.
"Tulevat suoraan pääpursimiehen luota", jatkoi Saara, "ja siellä on
sanottu, ettei hän pane nimeänsä luetteloon, ennenkuin tietää, tuletko
sinäkin mukaan."
"Minun aikoinani maksoivat vain mieshenkilöt, naiset pääsivät
vapaasti", keskeytti tykkimies.
"Minä en ymmärrä ollenkaan, millaista naisväki lienee ollut sinun
aikoinasi, isä! -- Mieluummin minä maksan itse puolestani!" Vanhus
murahteli...
"Mitäs tehdään, isä? Tiedäthän sinä, etten minä luvatta lähde. Se
maksaa kaksi markkaa."
"Hengeltä... hengeltä!" vikisi tykkimies -- "kaksi markkaa minun
puujalaltanikin! Neljä... neljä markkaa!... Jos minä laskisin
yhteen kaikki, mitä olen saanut maksaa sellaisesta lystistä kohta
viitenäkymmenenä vuotena!"
Muistaessaan Wallalta kuulemiaan ei Rejer hetkeäkään epäillyt puhutun
todenperäisyyttä, mutta -- suurin osa menoista oli kaiketi sattunut
ennen tyttären aikoja.
Saara oli nähtävästi odottanut isältään toisenlaista vastausta, sillä
hän seisoi siinä hiukan hämillään siirtäen katseensa pöytään ja sitten
jälleen ukkoon, samalla kun hänen kasvoilleen levisi harmistunut ilme.
"Tekeehän sitä toisinaan mieli koettaa vähän muutakin kuin keittiössä
retustamista -- ja eihän minulla ole puujalkaa, isä!" lausui hän.
"Niin, niin, niin", -- alkoi ukko peräytyä -- "en ymmärrä, miksi sinä
tulet kysymään, kun minun kuitenkin on tanssittava sinun soittosi
mukaan."
"Kyllä me kaikki tahdomme mielellämme tanssia, ylitykkimies!" hyökkäsi
nyt koko naisjoukko hänen ympärilleen vakuuttamaan, ja eräs heistä,
laiha, vaalea, esitti listaa hiukan punastuen. "Kunhan tykkimies vain
kirjottaa, niin kyllä me pursimiehen mukaan saamme."
Hän sai vihdoinkin maalatuksi jäykin kirjaimin: "C. Rördam
tyttärineen", ja sirotetuksi siihen tupakanporoa. "No, ystäväiseni
Juhl, tässähän on meripojalle aihetta pyörähdellä. Ei muuta kuin
kirjottaa nimensä -- niin, tietysti kaksi markkaa!" lisäsi hän kuivasti
-- "mutta senhän nuori mies aina löytää!"
Tyttöset tirkistelivät uteliaina Rejeriä; he seisoivat siinä pöydän
ympärillä valmiina viemään listan. "Eihän meillä ole sellaista kiirettä
saada kaikkien nimiä siihen, isä! Juhlille pitää antaa miettimisaikaa",
sanoi Saara.
Rejeriä kuumensi. Hän tunsi varsin hyvin, että kysymyksessä oli
halonhakkaaja. Kaikkien silmät suuntautuivat nyt häneen.
"En minä tapaa liikoja miettiä, neiti Rördam! Jos lista minulle
esitetään, niin kyllä minä vastaan Rejer Jansen Juhlista!" sanoi hän
terävästi.
Saara säpsähti; miehen sanoissa ja ilmeessä oli voimakasta itsetuntoa,
ja "Rejer" lausuttiin ankarasti korahduttamalla.
"Pelkkä Juhl kyllä riittää", arveli Saara hymyillen. Silmätkin hiukan
myhäilivät, kun hän katseli Rejeriä ja otti listan takaisin -- "jos
te lisäätte nuo muut nimet, niin voitte joutua maksamaan kolmen
puolesta..."
Espanjatarta siinä oli Saarassa, sitä ei käynyt epäileminenkään; mutta
jos hän uhmaili, niin uhmailtakoon hänelle takaisin. Eipä haitannut,
että hän sai kuulla hänen nimensä!
"Tuota ei kaapatakaan aivan helposti!" kuiskasi tykkimies osottaen
piipullaan Saaraa, joka juuri oli ovessa menossa tovereineen.
"Kuulkaahan, ystäväni... Hh! hm! -- Tässä tulee ilmojen muutos, minä
tunnen sen puujalassani", keskeytti hän irvistäen, -- "minä olen
varustanut hänelle hiukan kiikaria kajuuttaruhviin, niin että hän
voi haeskella ja tarkastella miestään. Ei se riitä, että tulee joku
liihotellen leveissä housuissa ja pitkät silkkinauhat lakista riippuen!
Kyllä hän ne tuntee luullakseni -- niillä on heila joka satamassa!...
Niin, minä olen selvittänyt hänelle seikat varsin perinpohjaisesti.
Minun on tapani puhua suuni puhtaaksi, nimittää asiat oikeilla
nimillään, sillä hänellä on neljä sisarustaan huollettavana, jos minun
pääni kaatuu. Joko velaton kapteeni, Saara, olen minä sanonut, tai
perämies, sellainen mies, jossa havaitset olevat oikeata ydintä -- tai
ei mitään, ei niin mitään! Jos tulee matruusi, olipa hän kaunis kuin
kulta, niin on pidettävä jäykkää suuntaa hänestä välittämättä. Ja jos
meriupseeri sattuu, niin on parasta alkaa luovia heti paikalla, ja
sitten aivan toiseen suuntaan, kerrassaan pois niiltä vesiltä, Saara,
sanon minä; sellainen väki se on selvää haaksirikkoa.
"Näetkös, ystäväiseni, minä annan hänelle vain kaksi silmää päähän, ja
siksi... hi, hi, hi", -- hän sysäsi Rejeriä käsivarteen -- "kryssäilee
monikin hänen jäljessään. Mu-tta... hi, hi, hi", -- ääni pihisi ja
vinkui ja yskähteli -- "hän tietää, mitä hänen tulee ajatella..."
Sillä välin Rejer istui mietiskellen, miten onnellista oli, ettei hän
vielä ollut luopunut hienoista sinisistä merimiesvaatteistaan. Likeltä
oli pitänyt, ettei takki ollut muuttanut ennen jouluaattoa; hän oli
jo maininnut siitä Wallalle; mutta sitten oli tullut väliin tuo, että
hän söi tykkimiehet! luona jouluna, ja asia oli niinmuodoin siirtynyt
uuteen vuoteen. Mutta hiukan luottoa hänen nyt täytyi pyytää Wallalta,
ei sopinut jäädä rahattomaksi tanssiaisten tullessa. Ja olihan hänellä
oikeastaan omiakin rahoja käytettävänä perämies Lindin hallussa. Asia
täytyi järjestää heti tänä iltana; parasta oli takoa, kun Walla vielä
oli hyvällä päällä.
"Hyvästi, herra ylitykkimies!" sanoi hän äkkiä.
"No!" virkkoi toinen luoden katseensa häneen -- "niin pianko sinä
lähdetkin? -- Uh! miten säärtä pakottaa... Hyvästi, hyvästi,
ystäväiseni!"
* * * * *
Harjatessaan toisena uudenvuodenpäivänä hienoja sinisiä
merimiesvaatteitansa, järjestellessään jakaustaan ja pyntätessään
itseään parhaansa mukaan tanssiaisia varten pienen peilinlasipalasen
edessä Rejer murisi ja oli huonolla hatulla:
... Tuskin kajonnutkaan lukuihini koko jouluaikana vain tämän vuoksi,
johon niin tyhmästi sekaannuin.
Ollakseni mies naisväen nähden! Mitä heidän tanssihuvinsa minua
liikuttavat? Enhän minä ole täällä huvittelemassa ja heidän tähtensä
teikaroimassa -- en laisinkaan -- ihan päinvastoin...
Ja sitten ne sanovat sen maksavan vain kaksi markkaa! Itse asiassa
tässä täytyy olla koko riki paraativalmiina mastonnokasta aina
talkapohjaan asti. Rahoista se riippuu, jos minä siellä joudun aivan
pois väylältä!
Mutta jos hänen sinne kerran piti, niin päätti hän hankkia korvausta
huvittelemalla niin paljon kuin suinkin.
* * * * *
Tanssisali oli koristettu viheriällä, seinille oli asetettu pieniä
läkkilamppuja, keskellä oli pari lippua sekä niiden alla ristissä
merisotilaan sapelit.
Siinä tanssittiin torvimusiikin pauhatessa.
Rejer oli saanut pumpulisormikkaat käsiinsä ja kainaloonsa naisihmisen,
jota täytyi melkeinpä nostaa aina, kun tanssi hänen kanssaan; häntä oli
melkein mahdoton liikutella, niin painava ja tipsutteleva hän oli.
Niin käy sen, jota ei tunneta. Hänen täytyi harmikseen tunnustaa
liikkuvansa puuproomun kanssa toisten liehuessa tanssissa täysissä
purjeissa olevain alusten, sirojen, keveiden kuunarien tai prikien
keralla, joiden joukossa siellä täällä näkyi ehkä hiukan pyöreäperäinen
leveämpi kaljaasi -- kaiketikin naimisissa olevia...
Jäykänlaiselta tämä huvittelu tuntui. Siellä oli koko joukko
merialiupseereja, ja ne pitivät tarkkaa lukua arvoasteittensa välisistä
vivahduksista; sen kuuli keskusteluista niin hyvin oikealta kuin
vasemmaltakin. Kukin vei tanssiin omiansa; ei hänelle ainakaan mitään
jäänyt. Mutta jos he luulivat hänen lakaisevan lattiaa kaikilla niillä
vaimoihmisillä, jotka he olivat jättäneet istumaan, niin he erehtyivät!
Hänen katseensa kiersi salia; hän tunsi, että asian suorituksessa
vaadittiin hiukan kätevyyttä.
Angleesin hän suoritti kylmäkiskoisesti erään kaljaasin keralla, joka
oli ajautunut maihin hänen taakseen penkille ja joka piti huolta
ohjaamisesta, kun hän ei tuntenut tanssia.
Mutta sitten tuli skotlanninpolkka, ja silloin hän tiesi, mitä tahtoi.
Hän oli nähnyt erään pienen, reippaan tummasilmän, jolla oli sysimustat
palmikot ja vaalea pitsihame ja joka ei voinut olla niin rikkiviisas.
Kasvot olivat karkeapiirteiset -- nenä hiukan neekerimäinen -- mutta
tanssia hän osasi, sen Rejer oli huomannut. Hän seisoi siellä rivissä
ja oikein hioi jalkojaan kärsimättömänä ja keinutteli lanteitaan; mutta
korkeammalle kuin erään matruusioppilaan kanssa tanssimiseen hän ei
ollut ehtinyt.
Rejer oli yhtäkkiä hänen vieressään ja otti hänet ensin
skotlanninpolkkaan ja sitten ruotsin valssiin.
Hän tiesi, mitä teki, eikä kestänytkään kauan, ennenkuin tuo
tanakkatekoinen, pitkä, vieras matruusi hienoine sinisine vaatteineen
ja rauhallisine teräväpiirteisine kasvoineen herätti huomiota. Hän
tunsi sen itse, ja hänet valtasi jonkinlainen hiljainen ja samalla
hurja humaltuminen -- sen rasittavan, luonnottomasti pidättyvän elämän
vastavaikutuksena, jota hän oli kauan viettänyt. Hän olisi voinut
tanssia miten kauan hyvänsä, jalat liikkuivat kepeästi kuin tyhjässä
ilmassa, kiiltonahkakengissä, jotka hän oli ostanut Malagasta, oli
sovelias pikku narske -- hän tunsi olevansa kevyt kuin lintu, ja
kirvesmiehen tytär ei hänkään hellittänyt... Se oli alinomaista
pujottelua kaikenlaisten parien välitse, hitaiden ja vikkeläin,
kömpelöjen ja kompastelevien, ilman että kertaakaan koski kehenkään,
aina reippaammin ja sujuvammin kuin kukaan muu. Ja kun hän vihdoin vei
tytön paikalleen, ei se tapahtunut siitä syystä, että olisi puuttunut
tahtoa jatkaa -- hän oli kuin pillastunut hevonen, joka on päässyt
kiitämisen makuun -- vaan sen vuoksi, että soitto yhtäkkiä taukosi.
Kun hän meni salin halki paikalleen, tunsi hän olevansa aseman herra;
kukaan ei enää epäillyt hänen oikeuttaan lattialla liikehtimiseen.
Kas niin, nyt alkoi jälleen tuo kiusallinen angleesi, jota hän ei
osannut. Hän ei halunnut enää ollenkaan antaa hinata itseään sen läpi
kuten äsken, hinausköysi johonkin matamiin kiinnitettynä.
Rohkeuden kasvaessa hän oli edennyt puolustuksesta hyökkäykseen ja
alkanut hiukan tarkastella toisia. Oli tullut hänen vuoronsa tutkia ja
tuomita.
Hän istui siinä penkillä sangen huolettomassa asennossa, jalat ristissä
tehden angleesia koskevia huomioita, ja tunsi varsin hyvin, että
monikin katseli häntä. Tanssijain parvessa hänen katseensa kiintyi yhä
enemmän erääseen sinipukuiseen vartaloon -- siinä oli sellaista, jota
hän halusi nimittää oikeaksi välimerensiniseksi raikas tuuli ympärillä!
-- hänessä oli vauhtia -- ja sukat ja kengät valkoiset. Saara Rördam
se oli, joka aina tanssi ensimmäisten joukossa. Ei käynyt kieltäminen,
että siinä oli vartaloa ja ryhtiä! Se oli niitä lujia, norjia mastoja,
jotka kannattavat suuriakin purjeita, ilman että raakapuut katkeavat.
Niin, kyllä tosi paikkansa pitää, komea hahmo se on -- oivallinen
tukka: keltaista ja tummaa sekaisin, hiukan Triestin eläintarhassa
nähdyn seebran malliin -- mutta aika sievä joka tapauksessa! Turhaa
vain oli, että hän vielä erikoisesti espanjalaistutti niskannousua
kiertämällä hiuksensa tuollaiselle nutturalle -- hän on riittävän uljas
muutenkin. Iloinen hän oli tänä iltana, niin että sädehti; Rejer kuuli
hänen nauravan tuolla loitompana, ja pian hän tuli yhä likemmäksi.
Monenlaista sitä on naisväkeä maailmassa, ajatteli Rejer, toisista
pitää, toisista ei pidä, mutta kukaan ei osaa sanoa syytä siihen.
Saara Rördam tuli tanssivuorolla aivan hänen paikkansa luo, ja se
pelkkä pikainen katse, joka tuli Rejerin osaksi, ikäänkuin sinetöi
ajatuksen. Katsetta myötäili piirre, jonka luultavasti oli määrä sanoa
suunnilleen tätä: hänen mielestään Rejer istui siinä keskellä penkkiä
ja nosti nenäänsä aika lailla liian korkealle ollakseen vain matruusi
ja sitä paitsi halonhakkaaja heidän vajassaan.
Rejer nosti jälleen polven toiselle polvelleen ja kumartui taaksepäin
samalla välinpitämättömästi heilutellen säärtänsä.
Hän katseli Saaraa tutkivan hävyttömästi -- tapa, johon hänen
kasvonsa niin hyvin soveltuivat, niin että tanssijasta tuntui,
kuin hän olisi liikkunut kuvastimen edessä, joka ei heijastanut
häntä missään ruusuisessa valossa. Mutta sitä uhittelevammaksi ja
välinpitämättömämmäksi ja -- Rejer ei voinut sitä kieltää -- sitä
uljaammaksi hän kävi. Hän nauroi ja jutteli tanssijansa kanssa, mutta
niskanseutu muuttui yhä espanjalaisemmaksi, ja vihdoin sai Rejer, parin
siirtyessä loitommaksi, jäähyväissilmäyksen, joka täysin korvasi kaiken
ikävyyden, mitä Saarasta oli hänelle ollut.
Naisväkeä pitää vain kiusata, niin niistä tulee koreita -- mietti Rejer
-- muuten tähän pohjoismaiseen kalanvereen ei saa vauhtia -- toista
oli Välimerellä!... Ja sitten hän lähti, angleesin loputtua, ottamaan
taasen tanssiin pientä latteanenäistä kirvesmiehen tytärtä. Mutta
tällöin hän näki tytön matalan pään ja palmikkojen takaa Saara Rördamin
sinisen hahmon ja hänen loistavat silmänsä.
Ilta kului, ja hän oli jo tanssinut sekä naimattomien että naineiden
kanssa. Tähtiyö kimmelsi sisään molemmista avatuista kulmaikkunoista,
ja katonrajassa riippuvan punaisen kynttiläkruunun tippuvat
talikynttilät lepattelivat vedossa.
Hän oli päässyt tuuleen, epäilemättä; ja hän kiristi niin tiukalle kuin
suinkin saattoi. Matamien kanssa suoritettujen parin viime tanssin
tarkotuksena oli osottaa Saara Rördamille, että Rejer oli hänen
veroisensa, vieläpä sen hyvin havaitsikin.
Ja sitten hän lähti ottamaan Saaraa tanssiin. Hän näkyi seisovan juuri
päättyneen tanssin jälkeen varsin vilkkaasti puhellen muutamain muiden
nuorten tyttöjen kanssa.
Kun ei voinut olla epäilystäkään, siitä, kenen luo Rejer pyrki,
väistyivät tytöt syrjään.
"Ei taida olla niinkään helppoa saada tanssia neiti Rördamin kanssa?"
kysyi hän leikillä.
"Minä olen jo lupautunut tähän tanssiin, niin että minun täytyy
kiittää!" vastasi hän. Saara kohteli häntä hiukan uhmaavan
mittailevasti; hän ei ollut unohtanut Rejerin menettelyä angleesin
aikana.
"... Entäs seuraava?"
"Kiitos, siihenkin minä olen lupautunut!"
Rejer punastui, ja hänen nenänsä alkoi kohota ilmoille ivallisissa
aikeissa; mutta hän hillitsi itsensä nopeasti. Hän tahtoi näyttää,
ettei kielto lainkaan koskenut häneen ja että hän oli tullut lähinnä
vain sen vuoksi, että oli ollut heillä nyt jouluna. Saara erehtyi hänen
suhteensa siinäkin, jos luuli hänen hienostelevan häntä täällä enempää
kuin kotonakaan!
"Teiltä kai menee koko joukko puita nykyään?" alkoi hän aivan kuin
välinpitämättömänä jutella.
"Miten niin?"
"Siksi vain, että saatte minut jälleen halkovajaan aamuisin!" nauroi
Rejer.
Toinen ei halunnut vastata mitään tuohon iloon, vetihän vain suunsa
hiukan ivalliseen hymyyn.
Totta puhuen oli se seikka, että Rejer esiintyi niin hienona sinisissä
vaatteissaan, koko joukon häntä ihmetyttänyt, ja tällöin, hänen siinä
seisoessaan, näkyi paidankauluksen alapuolella silkkikaulaliinan
solmussa hopeinen nappi, jollaista talonpojat yleensä käyttävät.
"Te olette varmaan lännen puolelta?" tiedusteli Saara.
"Miten niin?" kysyi Rejer puolestaan.
"Kun ette välitä täkäläisistä tavoista!" kuului lyhyt ja naseva vastaus.
Rejer hymyili uhkamielisesti.
"... tuskin enempää kuin Riossakaan?"
Toisen ilme kiihotti yhä enemmän.
"Minua vain ihmetyttää, miksi ette ryhdy täällä vielä savupiippuja
puhdistamaan", lausui Saara niskaansa nakaten.
Rejer katsoi häntä.
"Minä vakuutan teille, neiti", puhkesi hän puhumaan hillityllä äänellä,
jossa piili kokonainen purkaus, "että jos te vain hankitte minulle
nuohoojan paikan, niin Rejer Jansen Juhl seisoo savupiipun nokassa
yhtä varmasti kuin hän suorittaa perämiestutkinnon, vaikka hänellä ei
ole kukkarossa killinkiäkään. Niin, minä olen varmaan lännen puolelta,
neiti! -- eräästä sikäläisestä paikasta, jonka nimi on _'Älä hellitä!'_
-- ja yhtä vähän aion hellittää kaupungin savupiippujen nokassa kuin
halkovajoissakaan." -- Hän nyökkäsi ja jätti neidin.
Molemmissa sisähuoneissa vilisi nuorta meriväkeä, joka salli ravintolan
antimien päästä oikeuksiinsa ja joka musiikin hetkeksi tauotessa
pöllähdytteli kokonaisia savupilviä nysistään ja sikareistaan.
Astuessaan sisään Rejer joutui heti koulutoveriensa parveen.
"Haukottelija" oli yllättänyt heidät esiintymällä aika poikana
vaimoväen joukossa lattialla ja oli äkkiä muuttunut leijonaksi
heidänkin silmissään. Siitä, että hän hakkasi puita tykkimiehelle
selvitäkseen tutkinnostaan, kuiskailtiin jo harrastuneina, kun seikka
tätä ennen oli herättänyt enintään epäilyksenalaista huomiota niissä
parissa henkilössä, jotka sen tiesivät. Tällöin he havaitsivat jokainen
yhdessä, "että siinä oli poikaa".
-- "Lainaahan minun nysääni, Juhl! Oivallista shagia... 'Birdseye',
Liverpoolista ostettua!"... "Sikari, Juhl!" -- Niitä tarjottiin hänelle
molemmilta puolin.
"Nyt istutaan, pojat -- ja sitten pleissataan yhdessä kipponen punssia!
Vai miten, Juhl?... Sanohan sinä sinne ruhviin! Kipponen -- mutta
jos tuot teevettä, niin saat itse huuhtoa sillä kurkkua!... Väkevää,
kuuletko! -- oikea kolmen markan kippo -- niin että parkassi pääsee
uimaan!"
He olivat varsin hauskoja poikia, eikä Rejer voinut muuta kuin olla
hyvillään siitä, että he kaikki niin innokkaasti tahtoivat saada hänet
viereensä istumaan.
Tovereista ja ystävistä hän ei ollut tätä ennen tiennyt mitään.
Koulussa hän kulki omia teitään; hän pysytteli loitolla heistä ja he
hänestä, niin että hän oli tullut huonosti heitä tuntemaan. Ja nyt
hän istui yhtäkkiä savuten laiturissa, tavallaan itseoikeutettuna
joukon johtajana, ja ystävyyttä tulvi tulvimalla joka puolelta!
Tuntui melkein siltä, kuin olisi jokainen ollut hänen tuttavanaan jo
kymmenen vuotta -- ja he olivat ilmeisesti siistiä väkeä kaikki tyyni,
pikkukauppiaitten ja virkamiesten poikia.
Juotiin ja tanssittiin, ja koko ajan pysytteli Rejerin ympärillä
ikäänkuin ankara esikunta. Hänen luja olemuksensa ja voimakas
henkilönsä uhosi jonkinlaista puoleensavetävää, turvallista varmuutta,
vaikka asia todellisuudessa olikin niin, että Rejer, huolimatta
monissa suhteissa verrattomasti suuremmasta kehittyneisyydestään,
tiedonjanoisena täytti suurta aukkoa kokemuspiirissään. Hän oli
kasvanta-aikansa elänyt pelkkäin ikivanhain, ymmärtäväisten ihmisten
parissa, ei ollut koskaan kokenut nuoruutta, ja nyt hän kaikessa
hiljaisuudessa väijyi ja tirkisteli luomiensa alitse, miten hänen
ikäisensä nuoret miehet käyttäytyivät. Hirvittävästi ne joivat, se oli
varmaa, ja yhä iloisemmiksi kävivät.
Ja sitten näytti siltä, niin ihmeen eriskummallista kuin se olikin,
että he turvautuivat kaikin samaan kukkaroon. Se, jolla oli, tarjosi
sille, jolla ei ollut; ei puhettakaan säännöllisestä laskun pidosta
tai tilinteosta. Jos joku tyhjentyi, niin hän vain iloisena taputti
taskuaan ja ilmoitti asian.
Rejerkin olisi voinut likipitäin taputtaa taskuansa, mutta hän ei
tuntenut mitään halua asian paljastamiseen.
Kolmas kippo oli menossa, ja ystävyys solmiutui yhä lujemmaksi.
Vähintään viisi heistä vakuutti nähneensä tai arvanneensa, millainen
mies hän oli, heti kun olivat hänet merikoulussa nähneet, mutta hän oli
näyttänyt niin häpeämättömän uhittelevalta. Joku halusi päästä hänen
ensimmäiseksi perämiehekseen, kunhan hän tulisi kapteeniksi ja saisi
aluksen haltuunsa. Eräs nimitti häntä koko ajan "Nils Jueliksi". Kolmas
asettui hänen viereensä ja lausui tuttavallisesti:
"Kuulehan nyt, Juhl, mitä merkitsee se halkojenhakkaaminen Haupitsin
luona? Tiedäthän sinä, että me kyllä voimme lainata sinulle rahoja.
Sanohan vain minulle, sillä jos ei minulla ole itselläni, niin aina
minä tiedän kolme yhtä vastaan, jotka voivat hellittää kukkaronnauhoja.
Ei tuollaisen meripojan sovi käydä halkoja hakkaamassa!"
Nyt tuli eräs ovelle ja heitti sisään sellaisen huomautuksen, että
huomenillalla piti olla merimiestanssit Laurvigissä.
"Jos lähdet mukaan, Juhl, niin minäkin lähden."
"Samoin minä!"
"Samoin minä!"
Rejer viivytteli; hänen vastahakoisuutensa johtui taskun tilasta.
"Yhä lisää naisväkeä on kutsuttu", jatkoi kertoja, "ne ovat olleet
Bergissä -- Maria Berg tulee sinne -- ja samoin ylipursimiehessä. Niin,
ja Saara Rördam..."
"Tietysti ne poimivat parhaat meikäläisistä. Hänen kanssaan sinun
pitäisi tanssia, Juhl!"
Rejerin nenä nousi taas korkealle ikäänkuin hän olisi vain hylkäillyt;
ei hän huolinut kertoa olleensa jo kokemassa.
"... Hän kyllä lähettää yhden jos toisenkin takaisin pitkin
nuoraportaita, se on totta, mutta tanssia hän osaa."
"Ja sitten hän on niin rivakka juttelemaan", lisäsi toinen. "Minä näin
miten hän jäi katselemaan sinua, Juhl."
"Milloin?" kääntyi hän äkkiä kysymään.
"Sinun tanssiessasi -- tuon tumman kirvesmiehen luntun kanssa."
"Hänellä on vartalo, joka on käsittämätön. Ja sitten hänellä on niin
koreat hampaat, että tekee mieli laskea ne, kun hän nauraa. Hän on kuin
aalto..."
"... aalto sininen" lisäsi joku pateettisesti.
"... Oliko hänellä siniset vai harmaat silmät?... harmaat vai
siniset?" -- Rejer ei jaksanut ollenkaan muistaa, vaikka näkikin sekä
ne että koko kasvot edessään. Hänen täytyi lähteä saliin sitä asiaa
selvittelemään.
Tuli valssi ja tuli skotlanninpolkka, ja molemmissa hän liikkui
jotensakin likeltä silmäin omistajaa. Mutta olivatko ne harmaat vai
siniset, siitä hän ei ollut vieläkään selvillä palatessaan toverien
luo, vaikka Saara oli pariin kertaan katsonut suoraan häntä kohti.
Hiukan sumuiseksi ja häilyväksihän ympäristö tahtoi muuttua hänen
silmissään; mutta hän oli sentään täysin rauhallinen, sillä eihän sitä
voinut hänestä ulkoakäsin havaita.
Harmaat vai siniset... siniset vai harmaat? -- mietiskeli hän. Jos
olisi ollut niin asian laita, että olisin huomenna siellä puita
hakkaamassa, niin pulma olisi heti selvinnyt...
"... Nyt me olemme pitäneet laivaneuvottelun, Juhl!" huudettiin hänelle
toinen toistaan äänekkäämmin -- "asia on päätetty sinunkin puolestasi.
Laurvigiin me menemme, huomenna kaikki niinkuin yksi mies! Rahoja
meillä on. Kenenkään ei tarvitse maksaa ennenkuin ensi palkastaan,
Juhl!"
Niin, olkoonpa menneeksi! -- Hän ajatteli vieläkin samaa asiaa: harmaat
vai siniset... siniset vai harmaat...
Aamupuolella he sitten vaelsivat käsikoukussa kuutamossa kohti Wallaa,
joka heräsi eteisen ovelta kuuluvaan tavattomaan meluun ja monien
äänten pauhinaan.