Sinihai.
Alert oli purjehtinut lähes kaksi vuotta Välimerellä, kun kapteeni
käytti hyväkseen edullista Vera Cruziin rahtausta ja alkoi liikkua
Amerikan linjoilla. Hondurasissa ja Rio del Nortessa he viettivät
kokonaisia viikkoja lastaten laivaan mahonkia ja sinipuuta sambojen,
mestitsien ja intiaanien keralla paahtavassa kuumuudessa ja
moskiittojen kiusaamina.
Rejer oli täysin kyllästynyt katselemaan sekä värillisiä että
meksikolaisia härkä- ja hevosmiehiä raakoine, älyttömine, melkein
kiehuvan kuumine kasvoineen, eikä jaksanut enää syödä pippuria ja
papuja. Hän tunsi suurta tyydytystä, kun Alert vihdoinkin suuntautui
pohjoiseen päin yli vaalean, savisen Bahamamatalikon, määräpaikkana
Montreal.
Sinne tullessaan hänellä oli tilissä saatavana viiden kuukauden palkka.
Alertin kontrahtiaika oli loppunut, ja hän oli vaatinut kahdeksan
päivää miettiäkseen, tekisikö uuden sopimuksen. Siihen saakka arkku
saisi jäädä laivaan.
Maissa hän aikoi vapaana miehenä vakaasti harkita, oliko hänen
valittava amerikkalainen vai norjalainen alus. Hän oli lähtenyt merille
luodakseen itselleen tulevaisuuden eikä vain köydenpäitä kiskoakseen.
Päästyään taasen maaperälle tunsi hän melkein hillitöntä vapauden
tunnetta, tunsi olevansa oma herransa ja riippumaton mies. Aivan kuin
olisi päässyt häkistä, jonne hänet oli suljettu istumaan kahdeksi
vuodeksi.
Hän katseli ympärillään olevia nimikilpiä ja ilmotuksia. Hän voi mennä
sisään jokaisesta ovesta, joka eteen sattui, voi vapaasti istuutua
mihin ravintolaan tai tarjoilupaikkaan hyvänsä. Ei tarvinnut nostaa
hattua kenellekään, ei ollut ajan puute esteenä! Hän sai matkustaa
sisämaahan, jos tahtoi, asettua asumaan, minne hyväksi näki.
Siinä hän käveli liukkaana kuin viheriällä suovalla voideltu köysi
ja kyllin viekkaana tullakseen toimeen kenen kanssa hyvänsä.
Järkkymättömän kylmäverisenä hän oli väistänyt toisen häntä
ahdistelevan "runnarin" toisensa jälkeen ja samoin kaikenlaiset
ravintolain värvääjät. Puosmanni oli hänelle kertonut riittävästi
maissa harjotetuista petoksista ja veijauksista.
Mr Pumpin "Boardinghouse" oli kuitenkin katua kulkevalle erittäin
viekotteleva, siinä kun oli aluksen tapaan mastot ja muut; oven
vieressä laveteilla oli kaksi messinkitykkiä, siniseen nimikilpeen ja
valkoiseen seinään oli maalattu kaikenlaisten kansakuntain liput.
Hänellä oli epäilyksensä -- jospa hän olisikin niitä seurannut -- mutta
epävarmoissa tapauksissa ratkaisee sattuma, ja kun hän keksi pienen
Norjan lipun, niin tunteet saivat hänet valtoihinsa.
Tarjoilupöydän takana asui vaaleanverinen, hiljainen olento -- Lizzy
oli hänen nimensä -- ihmeen kalpea, vaaleatukkainen, silmät hiukan
väsähtäneet, maidonsiniset, ilman kulmakarvoja, mikä seikka loi ankaran
säännöllisiin kasvoihin omituisen haalean leiman -- mutta kädet ja
hampaat hänellä oli kauniit, ja hymy, kun hän halusi...
Hän istui pöydän takana pitämässä kirjaa ja kirjottamassa laskuja
niin totisena ja pätevänä kuin mikäkin puukhollari. Hän ei katsonut
tulijaan, ennenkuin tämä tuli luo jotakin pyytämään, ja silloinkin vain
vilahdukselta.
Seuraavana iltapäivänä, antaessaan rahasta takaisin, hän sentään
kumartui yli tarjoilupöydän ja kuiskasi Rejerille:
"Minä näen, että Te olette parempaa väkeä. Hankkikaa itsellenne
silkkihattu ja pysytelkää mieluummin sisähuoneissa; siellä käy
enimmäkseen laivapäällystöä." Hän kääntyi äkkiä pois ikäänkuin tuntien,
että hänen toimensa voitaisiin havaita.
Hetkisen kuluttua hän itse toi Rejerin pöytään tarjottimen, jossa oli
kakkuja ja pullo portteria. "Älkää hankkiko täältä vaatteita, Teitä
vain puijataan, ainoastaan Simpson & Co:lta seuraavalta kadulta voitte
ostaa, mutta älkää maksako, käskekää lähettää lasku minulle..."
Hän katosi taas, mutta Rejer ei unohtanut ravintolasta lähtiessään
häntä tervehtiä, mikä merkitsi samaa kuin lämpimästi lausuttu: "Kiitos,
neiti!"
Simpson & Co:lta hän hankki, mitä tarvitsi.
Kysyessään seuraavana päivänä miss Lizzyltä laskua, hän sai
vastaukseksi, että se oli ollut hyvin kohtuullinen, niin että hän oli
sen maksanut ja merkinnyt hänen tiliinsä, mutta että neidillä oli niin
kiire, ettei ehtinyt sitä heti kirjottamaan, "ellei hän nimenomaan sitä
vaatinut", lisäsi hän hymyillen.
Ei, sitä Rejer ei vaatinut! Hän piti neitiä harvinaisen hienona ja
miellyttävänä. Sitten hän meni neidin luo, kiitti häntä ja valitti,
ettei voinut tehdä mitään vastapalvelusta.
"Älkää niin sanoko", virkkoi neiti hymyten hiljaista hymyänsä,
"sisareni ja minä menisimme kovin mielellämme teatteriin katsomaan
'Merirosvo Jenkinsiä' ja 'Louisianan mustaa kättä', mutta meillä ei ole
ketään seuralaista. Mutta jos saisimme jonkun... Teidänlaisenne, niin
asia olisi aivan toinen!"
Rejer oli kuin pilvistä pudonnut tavatessaan sellaisen todella hienon
neidin tavallisessa meripoikain boardinghousessa. Mutta elämä on
monenkirjava, sen saa ulkomailla kokea -- suunnattoman kirjava.
Siitä sukeutui hupaisa ilta, ensin siellä ja sitten ravintolassa, jossa
he söivät illallista. Itsestään selvää oli, ettei Rejer saattanut
suvaita häneltä riistettävän maksamisen jakamatonta kunniaa, mutta
asia oli sentään vaikeasti toteutettavissa, sillä sisarukset pitivät
mahdottomana ottaa vastaan sellaista henkilöltä, joka "oikeastaan oli
heille ihan ventovieras".
Miss Lizzy ehdotti, että hän joka tapauksessa saisi maksaa laskun
toistaiseksi; hän tahtoi estää Rejeriä joutumasta puijatuksi. Vieraat
olivat aina siinä vaarassa, ja "hän nyt oli kerran ammatiltaan
tilienhoitaja", lisäsi hän leikillä ja katsoi Rejeriä lempeästi silmiin
samalla maksaen ja merkiten summan pieneen sievään muistikirjaan.
Epäilemättä kutitteli itserakkautta, kun sai kaiken alennuksensa
jälkeen istua niin hienojen naishenkilöiden vierellä heidän
vertaisenaan.
Muutamia iltoja myöhemmin, kun he käyskelivät musiikin soidessa ja
värillisten lyhtyjen valossa "Great Hudsonin" huvittelupaikassa,
huomasi Rejer äkkiarvaamatta göteporilaisen, joka myöskin oli lähtenyt
Alertista ja oli ilman pestiä. Hullunkurisin ilmein hän teki Rejerille
innokkaita merkkejä.
"Tuhannen peijakas", kuiskasi hän ohimennessään nopeasti ruotsiksi,
"Lizzy Pump!... Katkaise! Katkaise väliköysi, poikani!"
Rejer loi häneen leimuavan katseen ja kulki edelleen naisineen. Mutta
kun he lähtivät huvipaikasta, seisoi göteporilainen taas sisäänkäytävän
edustalla.
"Katkaise ankkuritouvi ja anna ajelehtia! Sinihain kidasta ei kukaan
pääse elävänä! Tiedä huutia, senkin..."
Enempää ei Rejer ohikulkiessaan kuullut. Mutta asian päälle nukuttuaan
hän sentään seuraavana aamupäivänä pyysi laskuansa.
"Kohta, mr Juhl!" vastasi miss Lizzy ystävällisesti katsoen häntä
laimein silmin, "minun piti kirjottaa se Teille eilen." Hän kääntyi
pulpettiin päin, alkoi selailla kirjaa ja tehdä merkintöjä.
Tarjoilupöydän ääressä oli yhä kiireempää, boardingmaster tahtoi koko
joukon tietoja ja laskuja, ja sisään tuli koko joukko resuista väkeä.
Hänen täytyi tunnustaa, että miss Lizzyn valmius oli perinpohjin
haihduttanut kaikki hänen epäilynsä.
"Kuulkaahan nyt, mr Juhl", hymyili neiti luoden alistuneen katseen
työhönsä, "jos voitte odottaa hiukan myöhempään, niin teette minulle
palveluksen. Tänne on tullut Corkista niin paljon paddyja, joille on
tarjoiltava."
Tosiaankin siellä vilisi irlantilaisia.
"Jos saan suorittaa ennen kahta, niin olen tyytyväinen, miss."
Kiitokseksi Rejer vielä sai hiljaisen, lempeän, tuttavallisen hymyn.
"Ja sitten Teidän on varottava tavaroitanne, ne eivät ole tänään
varmassa turvassa täällä", kuiskasi hän äkkiä; oli mahdotonta nähdä
hänen huuliensa liikkuvan, ja heti sen jälkeen hän seisoi tyynenä
pulpettinsa ääressä kirjottamassa.
Rejer tunsi omantunnontuskaa: kovin epämieluista hänestä oli palkita
neidin ystävällinen luottamus halpamaisella epäluulolla.
Päivällisaikaan levitti yleistä mieltenliikettä tieto, että "Pearl
of Ocean" oli satamassa lähdössä Bahiaan aivan kohta ja tarjosi
suunnattomia palkkoja. Boardingmaster, mr Pump, jättiläismäinen,
hyvänluontoinen, vaaleatukkainen merimieshahmo, tuli luokse, löi
Rejeriä olkapäälle ja selitti, ettei sellaista tilaisuutta tarjoutuisi
enää koko vuonna. Laivassa oli hienoa kuin tanssisalissa. Jos Rejer
halusi, niin hän tekisi heti kaupat hänen puolestaan. Kapteeni oli jo
käynyt häneltä tiedustelemassa luotettavaa väkeä.
Rejer kielsi kiittäen; jos hän sitoutuisi, niin kykenisi hän sen
itsekin tekemään.
"Niin, miten haluatte", -- tuo kuulosti hiukan loukkaantuneelta.
Boardingmaster oli syystä tai toisesta jälleen elvyttänyt hänen
epäluulojansa, ja täsmälleen kahden aikaan Rejer seisoi pöydän ääressä;
hänellä oli nyytti valmiina kädessään.
"Sitten olisi laskuni vuoro, neiti!"
"Voi, sen minä olen kokonaan unohtanut... huomenna..."
"Ei, nyt kohta, jos saan pyytää, -- jos se kerran on maksettava!"
Neiti tuijotti häneen laimeasti ja soitti kelloa. "Sanokaa mr Pumpille,
että mr Juhl tahtoo maksaa laskunsa." Hän kirjotti edelleen.
Tullessaan sisään boardingmaster sai neidin pulpetista merkintöjä ja
laskuja, jotka hän kirjotti ja laski yhteen mitä suurimmalla huolella;
hän ei hätäillyt ja tutki jokaisen yksityisen erän moneen toviin.
Vihdoin hän kohotti jykevän ruhonsa pöydästä:
"Olkaa hyvä, mr Juhl! Seitsemänkymmentäkolme dollaria ja
kuusikymmentäviisi senttiä."
"Mitä?... Mitä se merkitsee?... Viideltä päivältä?"
"Te olette hankkinut vaatteita, mr Juhl! Hattu neljä dollaria, liivit
viisi, kaulahuivi ja kaulukset neljä, kengät kuusi ja lisäksi pieniä
kunniavelkoja huvittelusta Montrealissa -- naisten maksamia. Olkaa
hyvä ja lukekaa! Erä erältä! Uskallan varmasti vakuuttaa, että itsekin
myönnätte..."
Rejer seisoi lasku kädessään... Seitsemänkymmentäkolme dollaria!
Viisitoista dollaria enemmän kuin hänellä oli -- kuukauden palkka
mennyt menojaan joka päivä -- ja sittenkin vielä parin kolmen kappaleen
vajaus! Sen... sen... sen täytyy olla petosta, häpeämätöntä petosta!
Hän silmäsi katkeroituneena miss Lizzyä, mutta neiti seisoi niin
tyynenä ja satuttamattomana, ettei hän voinut olla epäröimättä. Eihän
hän tuntenut täkäläisiä hintoja.
Hän oli ikävässä asemassa, kun ei tietänyt, pitikö olla kohtelias vai
raivoisa. Ellei muuta, niin täytyi hänen ainakin se saada aikaan, että
laskua vähennettiin viidellätoista dollarilla.
"Olipa se aivan mahdoton lasku, mr Pump, mutta olkoon menneeksi!
Vähentäkää siitä viisitoista dollaria, niin jää tasan
viisikymmentäkahdeksan, koko minun omaisuuteni!"
"Mahdotonta, mr Juhl! Ei siinä ole senttiäkään liikaa."
"Mr Juhl on ollut kovin kohtelias ja maksanut minun ja sisareni
puolesta, -- tahtoisin mielelläni maksaa oman osuuteni", virkkoi miss
Lizzy lauhkeasti.
Tämä huomautus sai Rejerin kunniantunnon ankarasti loimahtamaan.
"Kiitos, neiti! Mutta kun olen veteen molskahtanut, saan pitää itse
huolta kuivalle pääsemisestä. Mr Pump." -- hän kääntyi äkkiä tämän
puoleen -- "minulla on vain viisikymmentäkahdeksan dollaria taskussa;
jos tahdotte auttaa minua uusien vaatteitteni myynnissä, niin..."
Mr Pump vain käänsi valtavaa ruhoansa ja osotti nyökäten paria
henkilöä, joilla oli kultanauhat lakissa ja jotka nauttivat virvokkeita
sisähuoneessa aivan oven suussa.
"Mr Fearwather, 'The Pearlin' ensimmäinen perämies, istuu juuri tuossa
tekemässä sopimuksia; hän tarjoo mitä hyvänsä Teidänlaisellenne
miehelle, mr Juhl, ennen kuulumattoman palkan!"
Mr Fearwather tuli sisään rotevan kolmannen perämiehen seurassa.
Rejeriä ahdisti kunniavelka ja muukin. Tässä ei ollut enää kysymys
siitä, tahtoiko hän vai ei. Elämä "The Pearlissa" oli kuin hienossa
ravintolassa oleskelua, he sanoivat, ja dollareita satoi korvia myöten.
"Pretty fellow, the Norseman! -- Me menemme laivaan nyt saman tien, my
boy!"
Ulkona kadulla he tapasivat göteporilaisen.
"Viisikymmentä dollaria kuussa 'The Pearlissa'!" huuti Rejer. "Ensin
Bahiaan, en tee sopimusta sen pitemmälle."
"Tuhat tynnöriä! Minä lähden mukaan!"
Asia sovittiin venheelle asteltaessa.
Se oli täynnä pelkkää äskenhankittua väkeä, ihmeellisiä olentoja
kaikilta ilmansuunnilta. Venheen pohjalta paistoivat muutamain täysin
päihtyneiden, mustain meriveikkojen punaiset paidanselät.
"Venhe irti!" kaikui komennus.
Miehet olivat iloisia ja laulelivat toinen toistaan kovemmin, kunnes
tultiin laivalle. Matkaan kului aikaa, sillä "The Pearl" oli siirtynyt
koko joukon ulommaksi virralle.
Laivankannelle päästyään he kuitenkin saivat ihan odottamattoman
vastaanoton, kun heidät heti, ilman minkäänlaisia selityksiä,
komennettiin työhön, kaikkialla oli raskaita säkkejä ja hinkaloita, ja
suuri osa lastia oli vielä sijottamatta; näytti siltä, kuin olisi työ
äkkiä keskeytetty.
Tämä oli suorastaan kunniaton petos, kerrassaan vastoin Amerikan tapaa,
jonka mukaan kaikki tulee olla lähtövalmiina, kun värvätyt saapuvat
laivaan, ettei heidän tarvitse suorittaa mitään jätkäin työtä. Mutta
laivalla ei näyttänyt ollenkaan lähtövalmiilta, eikä sitä paitsi ollut
paljoa enempää kuin puoli miehistöä.
Pettymys ja katkeruus oli sanoin kuvaamaton. Kaikki olivat tulleet
mitä ihanimpain lupausten houkuttelemina, ja tällöin, vain hetkistä
myöhemmin, heitä vastassa seisoi rivi raakoja päällysmiehiä, joita
oli lähes yhtä monta kuin heitäkin ja jotka revolvereilla ja jäykillä
kepeillä pakottivat heitä ankaraan työhön.
Silmänräpäyksen ajan vallitsi ihmetyksen hiljaisuus. Seuraavassa
hetkessä kaikki syöksyivät yhtenä miehenä matruusiruhviin ja asettuivat
sinne kuten linnotukseen.
Syntyneen kahakan aikana onnistui päällystön murtautua sisään ja
kiskoa pari likinnä olevaa ulos kannelle. Pari muuta, joita ajettiin
takaa, pakeni kohti välikatosta. Vastustus kävi kuitenkin niin
voimakkaaksi, että hyökkäykset ruhvia vastaan toistaiseksi taukosivat,
mutta ainoastaan antaakseen tilaa molempain kiinnisaatujen raukkain
pieksämiselle, joka oli niin julmaa ja surkeata, että kivetkin olisivat
voineet heltyä.
Tästä olikin seurauksena se, mitä tarkotettiin: matruusit tulivat ulos
toinen toisensa perästä, päät kumarassa, ja alistuivat työhön muitta
mutkitta.
Yöksi heidät jälleen suljettiin ruhviin, jotta eivät pääsisi pakoon
ennen laivan lähtöä.
Auringonpaahteen kuumentamassa, tukahduttavassa huoneessa oli
pilkkosenpimeä.
Kaikki -- kahta juopunutta lukuunottamatta -- olivat yhtä mieltä siitä,
että laivasta oli päästävä pois, maksoi mitä maksoi.
Harkittiin kaikessa hiljaisuudessa; tutkittiin ja koeteltiin lankkuja
ja luukkuja ja kaikkia pakenemismahdollisuuksia; oli toimittava
viivyttelemättä.
Seinään puhkaistiin reikä, ja puoli kahden aikaan yöllä he ryömivät
yksi kerrallaan kirvesmiehen varushuoneeseen ja sieltä ulos
sysipimeälle kannelle.
Eräs miehistä meni takakannelle, missä he olivat nähneet ison, vihaisen
koiran. Sen pää halkaistiin, ennenkuin se ehti äännähtääkään.
Kolme asetettiin vahtimaan nukkuvaa puosmannia, joka tänä epätoivon
hetkenä olisi joutunut onnettoman kohtalon omaksi, jos olisi herännyt.
Kauhistuksekseen he kohta huomasivat, että kaikki venheet oli nostettu
ylös ja lukittu kiinni. Päällystö oli tehnyt heidän pakenemisensa
mahdottomaksi. Yhtäkkiä joku muisti nähneensä ruuhen köydellä
kiinnitettynä laivan perään. Mutta miten päästä takakannelle?
Mahdotonta...
Silloin keksi göteporilainen keinon: kiipesi laivanlaidan yli, liukui
alas pitkin ankkuriköyttä ja antoi vuolaan virran kuljettaa itseänsä
pitkin laivankylkeä, kunnes hän pääsi ruuheen käsiksi. Se onnistui,
vaikka vaivoin.
Mutta silloin kävi taas ilmi, että kiinnitysköysi oli rautaa. Kaikki
tiet tukossa!
Sanomatonta varovaisuutta noudattaen he vihdoinkin saivat ruuhen
äänettömästi kuljetetuksi keulapuolelle.
Kun he, mies toisensa jälkeen, astuivat venheeseen, murtui yksi
tuhdoista rämähtäen, niin että puosmanni heräsi.
Ne, jotka vielä olivat kannella, heittäytyivät silloin villisti alas
venheeseen. Pari heistä putosi veteen ja pelastautui tarttumalla
venheen laitaan. Muut seisoivat ahtaassa rykelmässä kuin sillit
tynnörissä.
Tuskin he olivat päässeet lähtemään, kun päällystö kuului syöksyvän
ulos vetäen revolverejaan vireeseen.
Välähdys seurasi toista, ja kuulat suhahtelivat, mutta kun oli pimeä,
virta kuljetti vinhasti ja laivavenheet olivat erittäin hyvin kiinni,
niin he pääsivät maihin.
Kellon lähestyessä neljää aamulla sijottuivat Rejer ja göteporilainen
jälleen vanhoihin, tuttuihin Alertin kojuihin, mutta kumpikaan ei
nukkunut sinä yönä.
Rejeristä tuntui, kuin hän olisi kokenut paljon ja sitä paitsi
kerrassaan vapautunut Amerikan houreistaan. Kun hän päivän vaihtelevain
kuvien synnyttämäin vaikutelmain alaisena makasi kojunseinään päin
kääntyneenä, kohosi hänen näkyviinsä ikäänkuin ilmeettömänä savuna
kalvaat, värittömät, säännölliset kasvot, vaaleat hiukset ja laimeat,
pyöreät, maidonsiniset silmät, kiiltävänvalkoiset pienet hampaat ja
leuka, joka aivan kuin pakeni suun alle...
"Tietysti se oli sinihai!" puhkesi hän puhumaan.
"Sekö Lizzy Pump?" tiedusti göteporilainen kojustaan. "Niin, sen
verran minä ainakin olen kuullut Montrealissa, että Pumpista ei pääse
yksikään, ennenkuin on sidottu kolmeksi vuodeksi Kap Hornin tuolle
puolen tai Guinean neekerikauppiasten orjuuteen." -- Kela pyöri; he
nostivat ankkurin ja lähtivät kohti Quebecia. Laulu kuulosti hieman
hillityltä:
Oli ankkuripaikkana Portland-bai,
o-hii, o-hei, hurraa!
Mutt' ankkurinpa nieli hai,
o-hii, o-hei, hurraa!
Niin varpattihin miehissä --
o-hii, o-hei, hurraa!
Kun oli viinaa, viskiä, --
o-hii, o-hei, hurraa!
Ei meillä hätää laisinkaan.
O-hii, o-hei, hurraa!
Vain takki, hattu pantataan. --
Hei, koirat, maksakaa!
Voi myytiin viho viimeinkin --
o-hii, o-hei, hurraa!
Se myytiin mustiin laivoihin --
o-hii, o-hei, hurraa!
Niin alkoi jälleen kerran sen --
o-hii, o-hei, hurraa!
taas tanssi nelivuotinen. --
Hei, koirat, maksakaa!
* * * * *
Eräänä syksynä, Alertin purjehtiessa kohti kotipaikkaansa,
Fredriksvaerniä, Rejer seisoskeli synkin miettein laivankannella.
Kaupunki oli tuollapuolen muutamain alastomien ja autioiden karien,
jotka rajottivat väylää, ja Rejerin tasku oli melkein yhtä autio ja
alaston mitä palkkarahoihin tuli.
Hän ei ollut tällä hetkellä millään erikoisen äveriäällä tuulella
katsellessaan jälleennäkemyksen tuntein kotimaansa harmaita, järkevän
kylmiä rantakareja. Kolme viikkoa sitten hän oli Bremenissä lainannut
perämiehelle melkeinpä viimeisen kolikon palkastaan. Perämies oli ollut
"ikävä kyllä ihan 'pankki'!"
Asia sinänsä oli Rejeristä mitä suurimmassa määrin imarteleva, sillä
se osotti, että perämies, huolimatta heidän nykyisestä epätasaisesta
arvosuhteestaan, yhä muisti, millaiset heidän välinsä alunpitäen olivat
olleet ja kaikessa hiljaisuudessa tunnusti hänet veroisekseen.
Toinen puoli asiassa oli sentään se, että tuo "pieni avunanto"
vei häneltä kaikki ne varat, joiden avulla hänen piti suorittaa
perämiehentutkinto. Hän oli parahiksi säästellyt kokoon tuon
summan voidakseen kotimaassa olla jotakuinkin työstä vapaana niinä
talvikuukausina, joina Alert oli korjauksen alaisena -- ja tällöin tuli
perämiehen pula niin sanomattoman sopimattomaan aikaan kaikkien palkkaa
kohdanneiden vaurioiden lisäksi.
... Ilman rahoja ei perämiehentutkinnosta puhettakaan, se oli
päivänselvää... Mitähän olisi... jos suorittaisi sen kuitenkin kaikesta
huolimatta!... Hm -- olisi työssä jossakin ja lukisi öisin?
Niin, miksei, sopihan sitä öisinkin lukea!
Olihan hän nukkunut ja kuorsannut enemmän kuin kyllikseen Alertin
kojussa näiden runsaiden kolmen vuoden kuluessa...
Sitä paitsi sopi keventää lastia niin paljon kuin suinkin... myydä
kello ja rintaneula -- pyhävaatteet...
Kasvonpiirteet kävivät jäykiksi ja teräviksi, leuka työntyi eteenpäin,
ja hän vihelteli hampaittensa välitse.