Liivaripuomilla mietiskelemässä.
Lähtiessään merille oli Rejer Jansen Juhl tuntenut itsessään piilevän
kokonaisen ruutikellarin tahtoa, jonka piti purkautua teoiksi ja
taisteluksi maailmaa vastaan, kunhan hän vain saisi siihen tilaisuutta
ja mahdollisuutta. Sen vuoksi hän oli sietänyt meritaudin, paistunut
hiessä ja auringonpaisteessa, sallinut itseään "kuranssattavan" ja
pysytellyt Alertissa sitkeästi kuin pajuinen vitsa koko ajan niinä
kahtena vuotena, jotka oli purjehdittu Välimerellä ja Mustallamerellä.
Mutta mitä hän oli siitä hyötynyt? Ei, satamapaikkoja ei olisi
saanut olla lainkaan olemassa tai sitten ainoastaan sellaisia kuin
Taganrogissa, jossa he laskivat laituriin kolmekymmentä virstaa
kaupungista ja ottivat rukiita lastikseen edes käväisemättäkään
siellä!... Mutta kaikki nuo Välimeren rannalla sijaitsevat satamat
valkoisiksi kalkittuine taloineen ja kivilaitureineen, jotka olivat
hiuskarvalleen toistensa kaltaisia, olipa niiden nimenä sitten Triest,
Cattaro, Palermo tai Malaga, ne saattoivat mahdollisesti olla erittäin
edullisia sekä kapteeneille että laivanvarustajille, mutta sellaiselle
kuin hän, joka tahtoi hiukan tutustua maailmaan, oli jokainen
tuollainen satamapaikka ikäänkuin seula, johon palkka hupeni.
Jos joku sanoi, että Rejer unohti, kuka hän oli ja antautui
juopotteluun ja muuhun humuun, niin hän valehteli. Mutta sattui aina
tapauksia melkein jokaisessa satamassa, paitsi kaukana Taganrogissa,
jossa he, kuten sanottu, olivat laskeneet laituriin kaupungin
ulkopuolelle ja... Niin, miten sitkeän limainen ja pahanhajuinen
ja matalapohjainen Asovanmeri olikin merenkulkijalle, sen rannalla
sijaitsi sittenkin ainoa satama, josta hän muisti päässeensä oikein
kunnolla eroamaan. Sillä kertaa hän kokosi seitsemän kuukauden palkan,
ajatteli jo korkoja ja rahain sijoittamista säästöpankkiin kotona.
Ei kannata myöskään salata, ettei hänen mieltään enää yksinomaan
askarruttanut espanjatar, jonka hän oli nähnyt barcelonalaisessa
felukissa. Päinvastoin on avoimesti tunnustettava, että Rejerissä,
huolimatta kaikesta luonteenlujuudesta, sittenkin oli eräitä,
luultavasti hänen suvussaan perinnäisiä ja viljeltyjä tunteenomaisia
puolia, jotka vaikuttivat, että häntä jokseenkin varmasti jokaisessa
satamassa väijyi rakastuminen aivan kuin tuhkarokko, vieläpä sellainen,
ettei lääkäri olisi voinut sitä nimittää lievänluontoiseksi.
Ne syntyivät kuten Barcelonassakin mitä odottamattomimmista ja
satunnaisimmista aiheista, joko heti heidän saavuttuaan tai vähää
ennen heidän lähtöään, ikkunaparvekkeelle suuntautuneista katseista
tai hänen tehdessään kauppaa jossakin jäätelökojussa, yhtä tuimasti
ja yhtä helposti. Odessassa hän näki juuri viimeisenä iltana pitkän,
kuudankalpean Mariankan kiitävän hevosen selässä sirkuksessa; ja taas
viimeksi Malagassa, missä heidän liivaripuominsa niin sanoakseni
kopisteli erään viinituvan ovea, oli myös eräs pienoinen kiharapää,
joka heti ensi päivästä sai hänet kuumeeseen ja pakotti hänet puolen
päivää kävelemään ja -- hän ymmärsi itse, miten kirotun tyhmää se oli
-- suunnittelemaan kosintaa ja mahdollista espanjalaiseksi rupeamista.
Eipä mitään, sillä kertaa puuttui perämies ajoissa asiaan! Mutta joka
kerta vaivasi häntä suunnaton painostus ja mielenmasennus ainakin
kuukauden; tuntui, kuin ei enää kannattaisi elää, ei olisi enää mitään,
jonka vuoksi maksoi vaivaa tehdä työtä, harmaan harmaata... mustan
mustaa; hän jaksoi tuskin avata suutaan vastatakseen ihmisille. Kunhan
ei naisväellä edes olisi ollut silmiä... ei ainakaan niin mustia
kuin täällä Välimeren rannoilla! Kaukana Taganrogissa, siellä...
niin, siellä hän oli pyydystänyt sammen; helpotti aina, kun ajatukset
siirtyivät sinnepäin...
Mustat silmät -- siniset eivät ensinkään -- olivat aina omituisella
voimalla panneet hänen päänsä pyörälle; sen hän kyllä tajusi
seisoessaan liivaripuomin perttinuoralla.
Ainoa asia, jota hän oikeastaan saattoi muistella jokseenkin
tyytyväisin mielin, oli se sitkeys eli se perinnäinen Juhlien
itsepintaisuus, jonka varassa hän oli päättänyt opetella kaikenlaiset
laivatyöt. Häntä voitiin joka tapauksessa pitää kunnon matruusina ja
kokeneen meripojan veroisena.
Hän ei enää ollutkaan se mies, joka Bergenissä oli tullut laivaan
punakukkaisine, valtavine, raudoitettuine talonpoikaisarkkuineen. Se
puolimatruusi, joka istui hajareisin puomilla mietiskelemässä, oli
kyllä pitkä ja laihanlainen, mutta ulkonäössä oli jotain tavattoman
urheata, joku ehkä sanoisi, suureen nenään vedoten, _hellittämätöntä_.
Tänään, liivaripuomilla istuessaan, hän hautoi ajatuksissaan viimeistä
kotoa tullutta kirjettä... Monesta tuntui, kirjoitti äiti, että seutu
oli nyt autio, kun Hammernäsissä ei enää asunut yhtään Juhlia.