Hankauksia.
"Puskekaa ulos sieltä!... Reivaamaan... reivaamaan... reivaamaan!"
kaikui äkkiä jalkaintöminän ja melun seasta _Alertin_ kanssikojuun.
Rejer raotti varovasti silmiään... Ensimmäisinä päivinä Pohjanmerellä
hän tunsi maatessaan suoranaista pelontuskaa tuon huudon varalta;
hän tiesi olevansa pitkäuninen ja ryhtyi kaikkiin toimenpiteisiin
maatakseen valvovin korvin. Kokkina hän näet oli vapaa tavallisista
vahtivuoroista ja sai nukkua koko yön paitsi milloin oli reivattava tai
muunlainen jokamiehen työ tuli kysymykseen.
"Reivi märssypurjeeseen!... Prammipurje kiinni!... Puskekaa ulos
sieltä!" kuului ylhäältä, ja komentosanoja säesti rappusissa
läkkikastrullin räminä.
Rejer nousi istualleen; hänen ensimmäinen epäluuloinen silmäyksensä
kohdistui kenkiin, jotka joku oli edellisenä yönä naulannut lattiaan.
Ne, jotka kuuluivat päivävuoroon, istuivat jo arkkujen kannella
pukien vaatteita yllensä -- toiset hyökkäsivät täysissä tamineissa,
öljykangasvaatteissa ja merisaappaissa rappuja ylös. Päivänvaloa
tunkeutui kaitaisena juovana ruhvin läpi, sade ruoski kattoikkunaa ja
alus kallisteli kovin.
"Ottakaa kokki mukaan prammiraa'alle -- kiiruhtakaa!" huuteli puosmanni
alas läpi ruhvin. Rejer sivalsi silmänräpäyksessä kengät jalkaansa.
Kannella oli työ täydessä vauhdissaan, ja huutotorvesta kaikui toinen
komentosana toisensa jälkeen. Prassatut purjeet läiskivät sadekuurojen
sattuessa raskain vihaisin iskuin vasten mastoja, ja köysistössä
vikisi, ulvoi, vinkui ja kitisi.
"Prammijalus ja jiikitouvi selviksi!" Rejer lähti kohta kiipeämään.
Vaikka hän olikin ollut jo ennen märssyn alla, ei hän sittenkään
tuntenut lainkaan olevansa kotonaan taipuilevissa köysitikapuissa.
Hitaasti ja varovasti siinä liikuttiin ylöspäin, puoliksi
mahallaan, tarttumalla kiinni kynsin hampain ja liukumalla kuin
hummeri. Nähdessään jungmannien ehtivän hänen ohitseen hän turhaan
yritti pitkäin käsivarsiensa ja jalkainsa avulla sivuuttaa kaksi
väylinginväliä kerralla. Puttinkivantin luona märssyn alla, missä
tikapuut taipuivat taaksepäin, hän pysähtyi arvelemaan, mutta keksi
samassa märssyyn johtavan koiranveräjän ja turvautui heti siihen.
Saalinginsarveen ehdittyään hän taas pysähtyi hetkiseksi, aivan kuin
olisi haeskellut uutta pelastavaa aukkoa, mutta jatkoi sitten matkaansa
kilpikonnan tapaan tarttuen vanttiin kerran toisensa jälkeen, ensin
jaloin, sitten käsin.
Hetkisen kuluttua hän seisoi perttinuoralla isoprammiraa'an alla
tuulen soitellessa hänen purjekangashousujansa ja tummanharmaan,
vihertävän veden keinutellessa, niin että siellä ylhäällä saattoi pää
mennä ihan sekaisin. Hän oli aivan hämmennyksissään. Alhaalta kuului
komentosanoja, mutta häntä pyörrytti vain yhä enemmän -- toistuva "hei,
hilaa!" kuului kuin ääni jostakin toisesta maailmasta, ja taklaus ulvoi
ja vinkui kilvan sen kanssa.
"Mikä sinua vaivaa, kokki?" kysyi jungmanni, joka oli etäämpänä nokalla.
"Ei mikään", vastasi Rejer lyhyeen, ja samassa hän tuli jälleen
silmänneeksi merta, jonka yläpuolella he vaappuivat.
Mutta että häntä jokin vaivasi, sen havaitsi nyt hänen toisella
puolellaan oleva toveri, ruotsalainen; hän näet huusi minkä jaksoi:
"Ei tuuleen päin! Ei tuuleen päin, senkin pitkä roikale!... Ei
luovata... ei luovata! Kuuletko... sillä tärvelet purjeen!"
Mutta Rejer, joka kerran toisensa jälkeen uhrasi merenhaltijoille, ei
osottanut vähintäkään halua erottaa tuulen- ja tyynenpuolta toisistaan
tai ylipäänsä käyttäytyä puolueellisesti kumpaakaan kohtaan. Oli vain
yksi seikka tarpeellinen -- hän tunsi sen -- nimittäin pysytellä
raakapuulla riippumassa ja pelastaa henkensä, kävi miten kävi.
Vasta hetkisen kuluttua pyörrytys oli ohi ja hän saattoi jälleen käydä
työhön käsiksi.
"Kas tuossa!" sanoi ruotsalainen ojentaen hänelle pullean taskumatin.
"Sinähän olet kalpea kuin haamu."
Rejer otti kulauksen, ja hänestä tuntui, että se auttoi ihmeellisesti.
"Kunhan vain ei prammitanko katkeisi meidän täällä istuessa!" virkkoi
taas ruotsalainen. Se taipui tosiaankin kuin viulun jousi.
"Se on oksaton", arveli Rejer ja tempoi nyt purjetta kasaan laajoin
ottein.
"Oletpa koko karhu!" ihasteli göteporilainen. "Tuohan ei ole kätten,
vaan käpälien työtä!"
Prammipurjeet olivat koossa, isopurje kiinni, viistopurje samoin ja
märssypurje reivattuna.
Sitten oli Rejerin keitettävä kahvia päivävuoron miehille.
Hän sytytti tulen kapyysiin, huuhteli ison kuparikattilan ja asetti sen
liedelle. Kaiken tuon hän suoritti jonkinlaisen katkeroituneen innon
vallassa. Joitakin miehiä saapui nysiään sytyttelemään, toiset, jotka
olivat vuorollaan, kulkivat kannella kärsimättömästi ja yhteen ääneen
vaatien kahvia. Keksimättä parempaa hauskutusta huonon sään aikana he
ottivat haukuskellakseen kokkia, joka kuitenkin käänsi heille selkänsä,
kumarruksissaan lisäili hiiliä tuleen tai puhalteli vetoluukkuun.
Rejerissä kiehui ja kapinoi, ja ajatukset risteilivät hänen aivoissaan
katkeamatta.
Oli tosiaankin onni, että hän pääsi alas eheänä -- onni, oikein aimo
onni! Hän hymyili happamen katkerasti: niin, olisivatpa vain kotona
nähneet, miten Juhlin poikaa kuranssattiin -- nähneet Hammernäsin
perijän mahallaan raakapuulla ja -- -- hän oli ollut putoamaisillaan.
Hän tempasi kiukkuisesti porisevan kahvikattilan liedeltä ja asetti sen
kallelleen selkiämään, mutta unohti käyttää patalappua ja näpsäytteli
sen tähden rauhatonna palaneita sormiansa.
"No, kokki!" -- pörröinen koirannahkalakki sukelsi taas sisään -- "eikö
kahvi ole vielä valmista?"
Rejer tempasi kannen auki, niin kuuma kuin se olikin, ja paiskasi
selvikenahan kattilaan.
"Minun puolestani te saatte kernaasti juoda sen miten sakkaisena
haluatte; tuossa on!"
* * * * *
Olipa Rejer tosiaankin joutunut kiidätettäväksi! Kanaalia pitkin oli
laskettu hauskaa kelkkamäkeä, kunnes tultiin Espanjan merelle ja nyt
oltiin Cap da Rocan kohdalla! Ei ollut aina kovinkaan hauskaa seista
tukahduttavan kuumassa keittiössä hoitelemassa paistinpannua, jossa
kärisi voi kajuuttaan menevää lihaa varten, ja samalla pitäen silmällä
herneitä ja silavaa.
Toisinaan hän sentään kävi ulkona vilvottelemassa, ja olihan siellä
tuulta aivan mielin määrin.
Millainen meri!
Kannattimineen ja käärittyine paidanhihoineen hän näytti pitkältä,
nokiselta, hienkiiltävältä sepältä. Ja se arvostelu, joka tuli hänen
keittiössä suorittamansa työn osaksi, ei ollut juuri armollinen.
Milloin olivat herneet palaneet pohjaan, milloin löytyi ryyneistä
matoja -- ikäänkuin se olisi ollut hänen autettavissaan! Milloin olivat
makeakeiton viskunat rikkirevityt, hävinneet, hän muka oli ne syönyt
suuhunsa jokaikisen! Toisella kertaa, kun hän yritti asiaa korjata, ei
liemi ollut kypsää -- "vettä ja ryynejä, hevosen syötävää."
Alun pitäen hän oli päättänyt olla vastaamatta, ja tuossa päätöksessään
hän pysyi järkähtämättä. Kokin velvollisuudet, mikäli niihin kuului
keittiön kirkkaana ja puhtaana pitäminen, ruuan valmistaminen
määräajaksi, sen astioihin ammentaminen ja jakelu, hän sekä tiesi että
täytti; stewardi sai sitten kantaa sen laivan peräpuolelle.
Niin, stewardi! Tuo sirosteleva teikari, joka käydä kepsutteli
varsin hienosti ja jota nimitettiin peruukkimestariksi -- hänellä
oli itsellään kähäräinen tukka ja jakaus otsassa -- hän otti myöskin
vapauden laskea leikkiä Rejerin kustannuksella.
Se sattui tuona päivänä, jolloin he olivat Cap da Rocan kohdalla...
Rejer ymmärsi erittäin hyvin, että hänet oli komennettu yläilmoihin
keskellä aamupäivää jonkinlaiseksi yleiseksi huvitukseksi ja että
laivaväki oli seisonut kannella nauttimassa hänen eleistään, jotka
eivät tietenkään olleet täysin merimiesmäiset, aivan kuin hän olisi
ollut temppuileva marakatti.
Näitä mietiskellessään hän oli lähtenyt keittiöstä vilvoittelemaan
hiukan ennen aterianaikaa ja seisoi tuijotellen yli laivan laidan
villaröijy avoinna.
Portugalin rannikon läheisyydessä oli tullut yhtäkkiä kauhistuttavan
kuuma. Meri oli vihertävänsininen ja aallot huoneenkorkuisia; koko
Atlantin hyökyessä laivankylkeen oli märssypurje reivattu.
Tullessaan ruoka-astioineen stewardi mittaili Rejeriä katseellaan
pitkin pituutta ja silmäsi sitten tutkivasti taklausta.
"Täällä etelässä saat kohta nähdä marakatteja, jotka kiipeävät vielä
hienommin kuin sinä!"
Rejer nosti nokkaansa ja palasi keittiöön; stewardi tuli heti hänen
jäljessään pahimpain hyökyaaltojen alusta keinuttaessa hakemaan
hernekeittoansa, mutta sai kuumaa lientä sormilleen ja ryntäsi huutaen
takaisin kajuuttaan, kädessä tyhjä astia.
Siitäpä elämä nousi! Stewardi valitti ja vaikeroi, mutta perämies
Lind vakuutti pontevasti, että hän oli poropeukalo ja että tapaus oli
sattunut epähuomiossa. Kukaan ei voisi saada häntä uskomaan, että rehti
maalaispoika rupeisi ketään tahallansa kalttaamaan.
Kulku suunnattiin Cadizin lahteen, jonka laiturissa otettiin vettä ja
ostettiin viiniä, jota piti nautittaman Välimerellä.
Illan ensimmäisellä vahtivuorolla he olivat jälleen merellä, ja
seuraavan päivän sarastaessa he purjehtivat vinhassa virrassa
Gibraltarin salmeen. Siellä oli taaja purjemetsä, teluksista ja
marokkolaisista shebekoista aina suuriin linjalaivoihin asti. Toiset
pyrkivät ulos, toiset sisään, ja siinä oli todellinen lippujuhla,
merkinantoja ja tervehdyksiä sotalaivojen kesken, jotka kulkivat
toistensa ohi tervehtien kaikilla kielillä ja kaikkien kansakuntain
värein.
"Siinä ne seulovat ulos ja sisään kuin pullon kaulassa", selitti
puosmanni olkapäitään kohauttaen.
Mutta Rejer seisoi kuin toiseen maailmaan siirrettynä. Hän näki
Espanjan lumitunturien huippujen hehkuvan punaisina korkeata sinistä
taivasta vasten ja heittävän pitkiä teräviä varjoja välimailleen. Hänen
sydämensä tuntui sulavan.
Miltä mahtoi Hammernäsissä nyt näyttää? Puut kai olivat juuri
hiirenkorvalla. Hän oli vilaukselta näkevinään äitinsä eteisenovella...
"Ooh... hoo... oh!" haukotteli puosmanni niellen aamuilmaa.
Jokainen aamutuulen henkäys toi mukanaan melkein huumaavia valkoisten,
kukkivain mandelipuiden tuoksuja, ja Välimeri lepäsi edessä
purppuransinipunaisena.
"Sitten", sanoi puosmanni viitaten Gibraltariin, "saamme purjehtia
pelkkää sinistä vettä, maa alihangan puolella, kunnes tulee näkyviin
Barcelonan majakka."
Ja eräänä välkkyvänä aamupäivänä Alert tosiaankin liukui Barcelonan
sataman suojaavan maakielekkeen sisäpuolelle kootuin purjein.
Mont Juichin korkea vuorikeila linnotuksineen, joka oli kuin huipulle
rakennettu linnunpesä, kanuunariveineen ja ylinnä liehuvine Kastilian
lippuineen kuvastui veteen ja yhtyi laivankölin alla väylän toiselta
rannalta käsin kuvastuvaan majakkaan.
Suunnaton satama oli täynnä laivoja, ja joukko lokertteja ja felukkeja,
mitkä latinaispurjein toivat kalaa, viinitynnöreitä, vihanneksia,
appelsiineja, pähkinöitä, munia ja kanoja ahdettuina koreihin, joita
oli korkeina röykkiöinä mastojen nojassa.
"Tulehan katsomaan espanjatarta!" sanoi stewardi keittiön ohi
kulkiessaan.
Rejer katsahti nopeasti yli laivanlaidan. Pari latinaispurjeista
venhettä ja joitakin meluavia ihmisiä oli iskeytynyt kiinni laivan
kylkeen. Toisessa venheessä seisoi vanha auringonpaahtama, kurttuinen
ja viiksiniekka eukko, jonka tukka on mustaa ja karkeata kuin hevosen
jouhet ja jolla oli kynnet melkein kuin petolinnulla. Akka kirkui
kähein äänin tarjoten innokkaasti kaupaksi jotain kaalintapaista
vihannesta ja korissa verkon alla kaakottelevia kanoja.
Rumaa väkeä! tuumi Rejer. Mutta millaista vauhtia nuo venheet
liikkuivatkaan niistetyin kolmikolkkaisin purjein, vaikka oli niin
tyyni, että tuskin kävi henkäystäkään! Hän oli pitänyt niitä silmällä
koko matkan Espanjan rannikkoa kuljettaessa.
Rejerin ollessa paviaanivahdissa illalla -- tullitarkastus oli ohi, ja
kapteeni oli mennyt maihin -- tuli perämies hänen luoksensa:
"Kuulehan", sanoi hän, "olet kai kuullut puhuttavan espanjattarista.
Niin, eivät ne kaikki ole sellaisia kuin tuo tarhapöllö, jonka näit
felukissa tänään. Tahdon vain ystävällisesti kehottaa sinua olemaan
varuillasi, kun tullaan aallonmurtajalle; siellä on yllin kyllin
sellaisia, jotka haluavat kalastella meripoikia. Pysy alallasi ja
tee työtä, mieluummin selkä maihin päin, se on varminta. Tahdon vain
varottaa sinua, ymmärräthän!" Hän lähti.
He olivat ankkuroituneet ulommaksi satamaan, missä kalalasti purettiin
Barcelonettan kuljetusvenheisiin, ja laivankyljessä oli työ käynnissä
kaiken päivää. Iltaisin miehistö sai vapaasti mennä maihin, kaksi aina
kerrallaan, ja että maissa oli nähtävyyksiä, ilmeni kyllä palaavien
kertomuksista.
Siltä vain näytti, ettei Rejerin maihinmenovuoroa tullut koskaan. Niinä
harvoina kertoina, jolloin hän pyrki, oli vastassa kielto. Kokki sai
luvan pysyä laivassa, sanottiin.
"Etteivät pidä minua edes stewardin veroisena!" purki hän itsekseen
katkeruuttansa eräänä iltana, kun ruuhi lähti laivalta, satamassa
ylt'ympäri syttyivät lyhdyt ja maissa loimusivat moniväriset tulet.
Hän pysähtyi yhä useammin tuijottelemaan laivan vanavedessä pimeässä
välkehtivää noidantulijuovaa, seisahtui ahtimen luo ja antoi katseensa
liukua valoa pitkin aallonmurtajaan asti.
"Olisi sitä luullut kapteenilla sentään olevan sen verran silmiä
päässään, että olisi erottanut minut tavallisesta hylkyväestöstä, ettei
pitäisi minua jonakin noin vain maasta nousseena kyssäkaalina! Hän
tietää varsin hyvin, kenen poika minä olen. Mutta ei voi kukaan sanoa,
että minua täällä kursaillaan, huudellaan vain iltaisin hakemaan toisia
laivalle. Hävytöntä!" Hän iski köydenpään vihaisesti laivanlaitaan.
"Käyttää niin halpamaisesti hyväkseen sitä, että minä olen sattumalta
antautunut hänen käskettäväkseen! No niin, ei se mitään haittaa",
lisäsi hän tyynemmin, "saavat olla ihan varmoja, etten minä ole sen
kohteliaampi. Rejer Juhl ei päästä käsistään köydenpäätä, jota kerran
on alkanut kiskoa luokseen. Ee--i... sitä hän... ei... tee!"
Eräänä iltapäivänä tuli sentään vihdoinkin hänen vuoronsa -- vapautta
keskiyöhön asti kirvesmiehen ja stewardin keralla. Viimemainittu,
joka oli koristautunut kaulahuivein ja pukeutumalla vanhaan, entisen
mannervirkansa aikaiseen vahtimestarintakkiin, käydä vaapotti kuin
varis lyhyillä jaloillaan nuoraportaiden luo.
Aallonmurtajan markkinoista he olivat saaneet kyllikseen laskiessaan
sinne ruuhellaan päiväiseen aikaan. He olivat perin kyllästyneet
papukaijahäkkejänsä vartioitseviin vanhoihin ämmiin, jotka istualtaan
kirkuivat ja myivät hapanta viiniä, appelsiineja ja kaikennäköistä
rihkamaa. Niinpä miehet riensivätkin heidän ohitsensa edemmäksi.
Stewardi, jolla oli kokemusta, luotsasi heidät erääseen puolipimeään,
satamakadun varrella sijaitsevaan onkaloon, jossa he saivat syödäkseen
eltaantuneessa öljyssä uivia sieniä ja muutamia palaneita, mustia
lihankappaleita, jotka olivat kovia kuin puu. Juotuaan pullon viiniä
silti saamatta eltaantuneen makua suustaan pois ja maksettuaan laskunsa
he lähtivät ulos kaduille kiertelemään ja katselemaan.
Stewardi selitti, että kaikkien alaslaskettujen verhojen ja uudinten
takana istui espanjattaria, jotka tulivat ulkoilmaan vasta auringon
mentyä mailleen.
Vaellettuaan pitkät matkat talojen katveessa ja virkistettyään itseänsä
helteessä ostamalla jäätelöä ja anisviinaa, saapuivat he vihdoin
suuren, valaistun talon jykeville porteille.
Se oli la Ramblan suuri teatteri. Siinä vilisi ihmisiä ja vaunuja, ja
kohta hekin joutuivat keskelle virtaa.
Kirvesmiestä alkoi arveluttaa. Stewardi yllytti innokkaasti lähtemään
Barcelonettaan; hän oli ollut siellä jo kaksinkertaa, ja siellä oli
huvia jos kuinka paljon, sekä nuoralla tanssijoita että näytelmiä.
Mutta Rejeriä ei nyt enää saatu minnekään. Koko tässä koreassa
ympäristössä oli jotakin rintaa ahdistelevaa. Laivalla oltaessa kävi
kyllä laatuun hoitaa kokin ja koiran virkaa -- hän oli kerta kaikkiaan
päättänyt tehdä tehtävänsä -- mutta täällä maissa? Hän, tuo nainen,
joka seisoi siinä niin ylväänä, pitsimantilja hiusten ja hartiain yli
heitettynä, hän kyllä huomasi Rejerin olevan hyvää sukua. Jos hän
olisi tiennyt, että Rejer vietti päivänsä nokisena kokkina, ei hän
varmaankaan olisi suonut noita silmäniskuja...
Rejeriä alkoi oma seura yht'äkkiä hävettää, ja hän koetti esiintyä
ikäänkuin ei olisi kuulunutkaan heidän joukkoonsa. Kun kirvesmies
häveliäästi epäröiden arveli, että täällä kenties oli liian hienoa
heidänlaisilleen, työnsi hän leukansa uhmaavasti eteenpäin ja virkkoi:
"Liian hienoa?... Minunlaiselleni?" Ja kuuntelematta toisten selityksiä
hän tunkeutui sinne, missä näki lippuja ostettavan. Hän aikoi sisään --
he saivat tehdä tahtonsa: joko erota tai tulla mukaan.
Pääsyliput he saivat, ja sitten he antautuivat, alituisesti niitä
näyttäen, ihmisvirran vietäviksi, kunnes tulivat ylimmille paikoille
ihan katonrajaan.
"Lastiruuma" alhaalla oli aivan täynnä väkeä. Se seikka, ettei oltu
rakennettu parruista ja lankuista välikattoa, riippui kirvesmiehen
mielestä siitä, että nuorallatanssijoilla piti olla vapaa liikkumisala.
Huu! Ihan alkoi pyörryttää, kun katsoi alas "pataan".
"Ssh!" virkkoi Rejer -- hän ei pitänyt kirvesmiehen käyttämästä
sanonnasta -- ja kumartui suojusreunan yli katsellakseen omin neuvoin.
Musiikki alkoi soida niin äkkiä, että he hätkähtivät, ja sitten
jiikattiin isopurje ylös.
Siellä seisoi ritari miekka kupeella ja käsi sydämellä. Hän alotti
kamalan korkean ja pitkän lirutuksen, ja sitten tuli hajalla hiuksin
eräs valkopukuinen donna, joka väänteli käsiään, painui polvilleen ja
nousi jälleen seisomaan.
He lauloivat toinen toisensa perästä, ja tuntui siltä, kuin eivät he
koskaan saisi asiaa valmiiksi.
Timperi haukotteli yhä armottomammin, niin että ihmiset kääntyivät
vihaisina häntä tuijottamaan.
Yht'äkkiä virtasi ja kuppelehti sisään donnia, jotka hyppivät ja
pyörivät kuin hyrrät; niitä tulvi kuin pussista.
Timperi istui kotvan kovin mietteissään, mutta äkkiä hän pudisti
päätään, nousi päättävästi ja selitti aikovansa mennä. Naineen miehen
ei hänestä sopinut katsella vaimoväkeä, joka tanssi paljain säärin ja
melkein jiikatuin aluspurjein. Stewardi oli luvannut luotsata hänet
jonnekin, missä sai konjakkia ja katajanmarjaviinaa -- ja nyt hän lähti!
Hiukan vastaanhangotellen seurasi stewardi häntä.
Rejerkin tunsi kummallista tunnetta katsellessaan outoa näkyä; mutta
kun kaikki hihkuivat ja paukuttivat käsiään, ymmärsi hän, että se kai
oli jotenkin niin kuin olla pitääkin, vaikka tympäisevältähän se näytti.
Jossain määrin keventyneenä, kun oli päässyt eroon seuralaisistaan,
istui hän vapaammin tarkastellen näyttämöä ja ympärillään olevaa
yleisöä. Kaikki oli yhtä uutta, kaikki itse asiassa sulautui yhdeksi
hänen havainnossaan.
Niin, nyt hän oli syöksynyt suoraan maailmaan, yksinäisenä ja kenenkään
tuntematta keskelle muurahaiskekoa. Kun hän ennen oli kuvitellut, minkä
näköistä oli kaukana maailmalla, oli hän aina ajatellut Bataviaa,
purjehtinut sinne kuten hänen kantaisänsä "Kenraalikuvernööri
Swardecroonilla", vanhalla aluksella, joka korkeine peräkajuuttoineen
ja paisuvine purjeineen riippui kotituvan seinällä. Millaisena maailma
lienee kuvastunut tuon esi-isän silmiin? Hän oli ollut sitkeä ja
pyrkinyt eteenpäin kuin mies! Ja samoin taisi tehdä yksi ja toinen Juhl
hänen jälkeensäkin. Mutta Rejeriä köyhempi hän tuskin saattoi olla --
taskusta ei olisi löytynyt kahta taaleria.
No niin, minä olen joka tapauksessa kokki ja saan koettaa pistää
kauhani johonkin -- ei ole niin kovin suurta väliä, vaikka joku
polttaisi nokkansa.
Antaessaan puoliksi ajatuksiinsa vaipuneena katseen harhailla ylös
ja alas hän oli yht'äkkiä tuntevinaan mustakiharaisen pään lähinnä
alemmalta riviltä.
Perämies! -- Aivan varmaan se oli perämies Lind!
Koko teatteri muuttui kohta hänen silmissään; nyt siellä oli joku
hänenkin tuttavansa.
Esirippu avautui, mutta koko näytännön ajan oli hänen tuijotettava
perämieheen. Silkkinenäliina pisti näkyviin hänen hienon nuttunsa
rintataskusta, ja lakki oli polvella. Äkkiä hän kumartui edessään
istuvan naisihmisen puoleen. Nainen oli kalpea, ja hänen mustassa
tukassaan näkyi olevan neilikka. Perämies sanoi jotain, jolle nainen
nauroi, alkaen sitten leyhytellä viuhkaansa. Sitten kuori perämies
appelsiinin ja tarjosi sen hänelle erinomaisen kohteliaasti ja
lakkaamatta jutellen. Ei kumpikaan välittänyt erikoisemmin siitä, mitä
näyttämöllä tapahtui.
Perämies ja korea naishenkilö askarruttivat Rejerin tarkkaavaisuutta,
kunnes kappale oli lopussa. Ihmeekseen hän havaitsi heidän lähtevän
pois yksissä ja näki heidät vielä vilahdukselta ihmisjoukossa
sisäänkäytävän ulkopuolella.
Jonkun ajan kuluttua hän käveli lyhdynvalossa alhaalla aallonmurtajalla
odotellen toisia, ennenkuin huutelisi Alertiin.
Oli hiukan yksinäistä alhaalla satamassa. Väitettiin, ettei täällä
ollut puutetta roskaväestä, jolla muun hyvän lisäksi oli pitkät
katalonialaiset puukkonsa. Mutta -- hän tunnusteli usein puseron alla
kantamaansa tuppea -- olipa hänelläkin Aa-vuonolainen tuppipuukko, joka
oli aikanaan kuulunut hänen isälleen.
Tuntui keventävältä, kun perämies Lind saapui; hän oli ylevän tunnelman
vallassa ja hyräeli.
"Hyvää iltaa, Rejer!"
Miten reipas ja merimiesmäinen hän olikaan! Tarvitsi vain nähdä, kuinka
hän nosti käden suulleen huudellen moneen toviin, kunnes kaukainen ääni
kuului hänelle vastaavan. Rejer tunsi ihan lämpenevänsä perämiestä
kohtaan.
"Kuulkaahan, perämies!" tiedusteli hän äkkiä. "Mikä espanjalainen
naishenkilö se oli, jonka kanssa perämies teatterissa istui?"
Perämies näytti hiukan ällistyneeltä.
"Vai niin? Olitko siellä?... Hän, no! Niin, hän oli... jonkinlainen
sukulainen..."
"Täällä Barcelonassa?"
"Niin, hän on tullut tänne... sattumalta... oikeastaan hän on
jonkinlainen serkku... kaukaisia sukulaisia..."
"Ymmärtääkö hän norjaa?"
"Hm... hiukan... hieman sinne päin. Mutta älähän viitsi jutella, että
näit meidät yhdessä -- ei kenellekään laivassa -- ymmärrätkö!" Hän
vihelsi hiljaa.
"Näitkö sitä hoikkavartista, jolla oli silmät ja joka tanssi cachuchaa?
Sellaista et ole nähnyt Norjassa! Kastanjettejansa, niitä ne lyövät
ja näpähyttelevät niin tulisen hehkuvasti, että räiske käy heidän
ympärillään ja katsojan sielu menee ihan pyörälle. Ne ovat puuta,
näetkös, sileätä kivikovaa puuta. Mutta tuollainen mustasilmä saa
niihin elämää, niin että ne helisevät... helisevät... helisevät,
poikani!" Hän vihelsi sävelen. "Hm! Sinulta on vielä paljon näkemättä,
Rejer! Ja se on hyvä, ettet sinä tiedä mitään. Minä tahtoisin
mielelläni suojella sinua, mutta hiukan ymmärrystä minun on sinuun
istutettava, muuten et osaa olla varuillasi."
Hän käveli hiljaa hyräillen edestakaisin laiturilla. "Mutta kuulehan
nyt, poikaseni! Minä kyllä tiedän, että sinulla on koko joukko älyä
yliskammariisi säilytettynä. Et kai anna kenenkään edes aavistaa,
että tunsit minut ennen laivaan tuloasi. Siitä saisit ilman muuta
kaikkien vanhempien miesten vihan osaksesi. Ota mieluummin vastaan
kaikki ropsahdukset, ne kyllä lopulta taukoavat, ja minä teen parhaani,
milloin voin. Nyt minä luulen saavani aikaan sen, että stewardi ottaa
suorittaakseen puolet sinun keittiötyöstäsi."
"Hei, pojat siellä! Hiukan parempi vauhti!" huuteli hän kirvesmiehelle
ja stewardille, jotka äänekkäästi jutellen astelivat kaupungilta päin
ruuhen laskiessa laituriin.
Lyhtyjen häilähtelevässä valossa heittivät alukset synkkiä varjoja
satamaan, ja Mont Juichin linnotus näytti synkältä öiseltä
jättiläishahmolta heidän soutaessaan laivalle.
Suuret, loistavat tähdet vilkkuivat lukemattomien raakapuiden ja
mastojen lomitse, ja Rejer istui muistellen cachuchan tanssijatarta,
jota hän ei ollut lainkaan tajunnut. Nyt hän näki hänet jälleen
ajatuksissaan, näki jokaisen liikkeen ja kuuli kastanjetit. Miten
hauskaa hän olikaan pitänyt maissa!
"Hyvin soudettu!" kajahdutti perämies heidän laskiessaan
laivankupeeseen.
* * * * *
He olivat laiturissa ottamassa lastia, ympärillään aamuisin
kauppavenheitten vilisevät joukot.
Siinä oli elämää, huutoa ja meteliä, niin ettei kuullut omaa
ääntänsä, ja tarvitsi vain pistää päänsä laivanlaidan yli päästäkseen
rahoistansa. Kukin venhe laski aina suunnilleen samaan kohtaan. Rejer
alkoi jo ne tuntea.
Kun hän seisoi aamusumussa laivanlaitaan nojaten ja havaitsi jälleen
vanhan tarhapöllön, joka istui kaulaa myöten vihannestensa keskessä
kirkumassa, näkyi venheen peräpuolella, aurinkoteltan alla tänään
toisenlainen ryhmä.
Nuori tyttö, jolla oli jaloissaan valkoiset sukat ja keveät kengät,
istui käärityin hihoin ja lumivalkea pyyhinliina polvillaan pesemässä
ja kampaamassa pikku veikkoaan, -- heidän kaiketi piti maihin. Se oli
alinomaista painiskelua pojan tehdessä vastarintaa; tyttö ilmeisesti
ihaili pientä mustakutrista, itsepintaista veliprinssiänsä. Yht'äkkiä
poika kiskaisi itsensä irralleen.
Tyttö juoksi jälkeen ja tavotti hänet lähellä tervasankoa, johon poika
oli itsensä tahrimaisillaan. Vanha tarhapöllö torui kaalinsa keskeltä.
Ikäänkuin kutsuakseen jonkun todistajakseen ja saadakseen oikeutta
tyttö katseli ympärilleen. Hänen ja Rejerin katseet yhtyivät. Tyttö
punastui lievästi, nauroi ja vastasi eukolle samalla vetäen pojan
mukanaan takaisin.
Mutta -- millainen hymy! Millaiset silmät! Rejer katseli häntä, hiipi
varkain häntä katselemaan, oli kääntävinään selkänsä istuessaan
hajasäärin lautakäytävällä ja kiertäen köydenpäätä rautapultin
ympärille. Hän laskeutui pitkin rappusia laidan ulkopuolelle ja
jälleen takaisin, ikäänkuin hänellä olisi ollut laivatöitä tai jotain
silmälläpidettävää, kaikki vain sen vuoksi, ettei kadottaisi hänestä
vilahdustakaan aina siihen asti, kun tyttö veljineen vihdoinkin seisoi
laiturilla. He aikoivat varmaankin kirkkoon tai vieraisiin, niin
hienoja he olivat; hänen liinavaatteensa olivat lumivalkoiset, jalat
niin hienot.
Rejer oli aina luullut, ettei missään ole niin hempeitä pyhäpukuja
kuin kotona Aa-vuonolla; mutta mitä olivat sikäläiset huivit ja paksut
päähineet verrattuina tuollaiseen hattuun, joka sopi niin terhakasti
päähän? Entä sitten se paksu sarkatamppi, jota kotoiset tyttäret
kantoivat vyötäisillään, kun näki espanjattaren hameen valautuvan
pitkin hänen lanteitaan? Ja kun hän nyökkäsi jäähyväisiä eukolle,
ei Rejer ollut aivan varma siitä, eivätkö nuo tummat, Espanjan
pähkinän kokoiset silmät hetkiseksi siirtäneet katsettaan häneen
veitikkamaisesti hymyten, ikäänkuin hän sittenkin olisi Rejerin
havainnut.
Rejer kulki kuin humalassa koko päivän ja oli varuillaan, mutta
kumpikaan menijöistä ei tullut takaisin, ja felukki purjehti tiehensä
ilman heitä.
Seuraavana aamuna se taas saapui, ja hän osti mustanpuhuvalta eukolta
toisen pähkinäannoksen toisensa jälkeen, ennenkuin laiva irrotettiin
laiturista.
He olivat juuri nostaneet ankkurin ulkona satamassa iltapäivällä, ja
Rejer oli tehnyt työtä hikeen asti vetämällä ketjua kelalta -- he
olivat lähdössä Civita Vecchiaan lastina vuotia ja silkkitavaroita --
kun felukki vielä kerran sukelsi näkyviin heidän viereltään. Sisarukset
seisoivat yhdessä korien ääressä eukon kanssa; luultavasti he olivat
tilinteolla.
Tuuli kuljetti felukkia poispäin Alertin yhä levätessä paikallaan
ankkuri keulalaidan ulkopuolella, ja Rejer riensi kokkaan unohtaen
kaikki, kunhan pääsi näkemään. Vihdoin hän oli keulakannella. Eukko
oli luultavasti kertonut hänen monista pähkinänostoistaan, sillä nuori
tyttö nauroi ääneen ja iloisesti Rejerille ensin nyökäyttäen päätään,
ja sitten hän kääntyi ympäri heiluttaen ketjua, joka hänellä oli
kädessään, kuten sopi tehdä jollekin, jota ei odota enää milloinkaan
näkevänsä tässä elämässä.
Mutta... millaiset välkkyvänvalkeat hampaat ja millaiset tähtisilmät!
Ja Juanitan nimellä eukko oli häntä maininnut.
Piti ottaa sisään köysi, joka oli ollut ulkona, jotta päästäisiin
kunnialla eroon naapurista, suuresta Länsi-Intian kulkijasta, joka oli
tuonut sokeria Venezuelasta, ja Rejer ryntäsi sokeasti käsiksi.
"Kas vain! Senkin husaari! Aiotko mennä täyskokeneiden miesten edelle?
Ehkä puosmanninkin edelle?" kuului tuima ja ivallinen huomautus.
"Laputa tiehesi! Takakannelle, kuuletko!"
Rejer loi "täyskokeneeseen" silmäyksen, joka... no niin, ja laittautui
peräpuolelle köyden päähän, missä hän seisoi kiskomassa viimeisenä
miehenä. Mutta hänen sydämensä sisin kiehuva arvotus oli, että tulipa
kysymykseen puosmanni, timperi, kokenut laivamies tai puolimatruusi
tai vihdoin stewardi tai laivakoira, niin -- kunpahan vain olisivat
aavistaneet, kuinka kaukana Rejer Jansen Juhlin arvon alapuolella
koko heidän virkajärjestelmänsä oli! Solvauksia heiltä! Se kuului
auttamattomasti siihen mustaamiseen, jonka hän oli päättänyt kestää.
"Valmiit kääntämään!" kuului hetkisen kuluttua, kun he olivat päässeet
ulos sataman suulta.
Stewardi kiiti, somasti sipsuttaen, neilikka vieläkin napinlävessä,
suuren jaluksen ääreen, ja Rejer edemmäksi, alakeulapurjeen alukseen,
viskaten rautanapon kädestään keittiöön.
"Käännös!" kajahti komennus jälleen.
Rejer antoi jaluksen luistaa, lähti sitten ylähangan puolelle ja kiskoi
sisään höltyneen jaluksen, sitä mukaa kuin eturaakapuut kääntyivät.
Keulapurjeen täyttyessä hän ponnisti vastaan ja piteli kuin leijona,
kunnes sai apulaisia vetämään.
Hän oli riittävästi harjaantunut kokin velvollisuuteen pitää huolta
alakeulapurjeen jaluksesta, ja hän irtautui kokin hahmosta puuttuakseen
matruusintyöhön aina sellaisella kiivaudella, ettei se voinut olla
herättämättä toisissa hilpeyttä.
"Kas kokkia, miten hän ponnistaa pidellessään vastaan! On siinä
vääräsäärtä!... Sitoo köydenpään kuin suitset! Hei, hei! Talliin
takaisin!" Ja hänen jälkeensä kuului kielen maiskutusta kuten
hevoselle. Illalla hän sentään meni vahtiin ajatellen kaikkea muuta
kuin päivän katkeruuksia. Aurinko laski Espanjan vuorten taa, meri
kohoili sulan raudan tai tumman viinin värisenä, ja siellä täällä nousi
boniitti vedenpintaan.
Juanitan nimellä oli eukko häntä maininnut. -- Juanita! Ihastuttavan
kaunis hän oli ollut eilen luodessaan silmäyksensä Rejeriin. Ja nyt
tänään, kun hän heilutti ketjua kädessään, nousi puolittain seisomaan,
kohotti käsivartensa ja hymyili! Kaikkien maailman naisten pitäisi
olla mustasilmäisiä, siitä tulisi toista kuin koko tuo Pohjolan
sinisilmäinen maitohera!
Niin, Juanita hymyili, mutta _hän_ ei hymyillyt. Ah, jospa hän ei
olisi koskaan häntä nähnyt! Mitä hän naisväestä välitti! Mutta hän,
Juanita... Juanita oli hänen nimensä! Hänet täytyi, täytyi nähdä
jälleen! Rejer ajatteli järjestää asiat niin, että tulisi jälleen matka
Espanjaan...
Hän käveli edestakaisin tuntien sekavaa tunnetta sen vuoksi, että tytön
kuva alinomaa oli hänen mielessään ja että hän oli niin perin onneton.
Toisinaan hän pysähtyi laidan ääreen tuijottelemaan.
Göteporilainen istui etukannen pollarilla ja lauleli:
"Ma ruusua lemmin, oli toukokuu..."
Rejer seisoi kuunnellen ja ajatteli omaa ruusuansa.