Taipuako? Ei, mieluummin taitun!
Myöhään yöllä he palasivat salmen pohjoispuolelle, missä heidän
pyydyksensä olivat.
Hän istui uneliaana soutamassa ja tuskin huomasi, että venhe puski
laituriin, kun hänet herätti parilta kolmelta suunnalta kuuluva äänekäs
tiedustelu. Heiltä kyseltiin, olivatko he saaneet mitään tietoa
silliparven suuntautumisesta.
Täällä olivat kaikki säikähdyksissään ja kuljeksivat levottomina
odotellen päivän valkenemista. Illalla oli soutanut eräs venhe, jonka
miehet olivat arvelleet, etteivät verkonlaskijat huomispäivänä saisi
montakaan kalaa; he olivat kuulleet huhuja, joiden mukaan silli oli
lähtenyt pohjoista kohti.
"Huhuja?... Sillikö olisi yht'äkkiä vajonnut takaisin mereen!... Venhe
soutanut ohi? Ja nekö sen tietäisivät!" Hän yritti innokkaasti saada
toisia vakuutetuiksi.
"Ylös ja alas! Alas ja ylös! Milloin yllä, milloin alla!" kaikui kohta
sen jälkeen hänen omissa katkerissa mietteissään.
"Tahtoisinpa tietää, monesko päivä tänään on... Maaliskuun
kuudestoista!..." Jos hän milloinkaan tekisi mitään maaliskuun
kuudentenatoista, niin saisivat hänet palotella.
Huh, millainen päivä! Sata riksiä tiessään! Kellonvitjat... nekin
tiessään! Hän kai ne saa, se vankilassa istuja, komeillakseen niillä,
kun pääsee irralleen! Oli sekin laitaa! Tanssia ja seurustella
kuritushuonevangin morsiamen kanssa -- kuka tiesi, vaikka morsiankin
olisi siellä istunut...
Huhuja! Kukapa sellaisten huhujen antaisi itseään pelottaa!
Hän ei saattanut enää turvautua ahtaaseen, ummehtuneeseen tupaan, jossa
he asustivat, vaan kuljeksi aamunkoittoon asti niitten joukossa, jotka
olivat aikeissa lähteä merelle. Perkaajattaren aiheuttama pettymys
siten hiukan hälveni.
Seuraavana päivänä kaikki odottivat äärimmäisen jännittyneinä
verkkovenheitten paluuta pyyntipaikalta, jonne oli kolmen neljän tunnin
soutumatka.
Rejer kävi varmaan sata kertaa saaren ulkosivulla tähyämässä tulijoita
vaaleansinisin, terävin lokinsilmin. Sieltä hän tahtomattaan kulkeutui
sille kohdalle salmea, missä hänen omat pyydyksensä olivat olleet.
Synkkänä hän tuijotti öljymäisiä sillinlimatäpliä, joita vielä kellui
vedenpinnassa. Joukko maihin heitettyjä pikkusillejä, meritähtiä ja
seidin jäännöksiä makasi kohvettuneena leväin ja maneettien seassa
rannalla; siellä täällä näkyi puoleksi mädäntynyt nahkiainen.
Kaikkien noiden haisevain jäännösten katseleminen sopi siihen
mielialaan, jonka vallassa hän nyt oli. Verkossa leikkivä, kiiltävä,
välkkyvä, hohtava hopeameri oli hänen syttyneessä, herkkäliikkeisessä
mielikuvituksessaan ulottunut kauas tuon huojuvan verkkoseinän
tuolle puolen, tulevaisuuteen, jossa tarvitsi vain haavilla ammentaa
rikkautta, harjottaa suurviljelystä, kohottaa entiselleen Hammarnäs ja
kaikki siitä myydyt viisineljättä taloa ja karjakartanoa.
Sillikö olisi painunut merten kerrassaan? Juuri kun hän oli päässyt
sitä likelle? Mahdotonta!
Mutta kaikki nuo rannalla olevat mädäntyneet jäännökset puhuivat
koko ajan aivan toista -- että se oli mahdollista, että sen täytyi
olla mahdollista! Hän tunsi sen onnettomana aavistuksena, tuskana --
sisimmässä tietoisuudessaan hän tunsi, etteivät eiliset venhemiehet
olleet suotta huutaneet noita sanoja.
Jos verkkomiehet saapuisivat sillisaaliineen, niin hän hämmästyisi
pahanpäiväisesti, hämmästyisi yhtä ankarasti kuin jos yht'äkkiä
näkisi Hammernäsin uudessa kunnossa, uusine rakennuksineen, uusine
venhehuoneineen ja kalastusvehkeineen.
Verkkovenheet tulivat pitkänä souturivinä; niiden laidat olivat
korkealla ja ruskeat verkot kasaan käärittyinä keulassa ja venheiden
keskiosassa.
Siinä saapui venheitä sadoittain, hiljaista soutuvauhtia, aivan kuin
ruumissaatto, mukanaan raskain lasti, mikä aluksessa koskaan voi olla
-- pettyneet toiveet.
Verkot olivat olleet tyhjiä kuin seulat. Ei yhtään seitiä, ei
ainoatakaan valasta eikä lintua missään näkyvissä. Meri autio ja
musta, ei elonmerkkiä! Mitä he olivat saaneet läheltä rantaa, se oli
vain pieni sillisäie, jonka Ruijan seiti oli erottanut suuresta merta
uivasta parvesta.
Silli oli poissa -- se oli kenties lähtenyt pohjoiseen, Kinniin päin...
Kesken kaikkea tätä hän sai erään venheen tullessa kirjeen äidiltänsä.
Se oli kierrellyt pitkiä matkoja ja ollut monissa käsissä, ennenkuin
se rasvaisena, likaisena ja suomuisena vihdoin tuli perille. Hänen
sydämensä jyskytti, niin että hänen oli vaikea lukea tarkkaavaisesti.
"Näenkö minä sinua enää milloinkaan tässä elämässä, Rejer?" Niin oli
äiti kirjeeseen merkinnyt yhden syvimpiä huokauksiaan.
"Näenkö enää? -- Liiankin pian!" puhkesi Rejer puhumaan ja vaipui
samassa omiin mietteisiinsä katseen liukuessa rivejä pitkin tylsänä
ja tarkkaamattomana. Äkkiä se pysähtyi -- hänen sisarensa oli ottanut
kihlat Haarstadilta! Rejer luki asian yhä uudelleen ja jatkoi sitten
tarkkaavaisena: "Se oli Ottilian puolelta uhraus, sillä Haarstadhan on
vanha mies eikä minkään näköinen, mutta kuten tiedät on hän kosinut
jo ennen, ensimmäisen vaimonsa kuoltua, ja hyville päivillehän me
siinä pääsemme, sekä Ottilia että minä, kun ei ole yhtään lapsia --
ja sinäkin olet autettu, saat pitää Hammernäsin. Meidän on mielestäni
oltava ikuisesti kiitollisia ymmärtäväiselle sisarellesi, Rejer! Hän on
pelastanut talon!"
Rejer sujutti kirjeen hitaasti taskuunsa.
"Haarstad! Tuo vanha, hoippapolvi koronkiskoja!" huudahti hän
raivoissaan, "tuo, joka on nylkenyt koko paikkakuntaa kaiken ikänsä!
Niin kauan ja paljon hän on kiskonut Hammernäsistäkin, että voi lopuksi
ostaa sisaren -- ja saada minut kaupantekiäisiksi!"
Kiivas veren kuohunta piti häntä kauan valveilla. Millainen joukko
musertavia pettymyksiä olikaan tullut, toinen toisensa jäljessä!
Hän makasi tuijotellen yhtä ainoata ajatusta: että hänen oli nyt
palattava kotiin. Mutta sitten hänelle selvisi, että se oli aivan
mahdotonta; hänen sopi yhtä hyvin lähteä suoraa päätä.
Vihdoin otti luonto osansa: hän nukahti.
Aamupuolella syntyi tuvassa levottomuutta. Miehillä oli kotimatka
murheenaan, he nousivat aikaisin, tirkistelivät ilmoja ja paneutuivat
jälleen makuulle. Rejer kuuli puolittain uneensa, että he puhuivat
itätuulen enteistä ja soudun vaikeudesta. He kolistelivat, hinasivat
eväsarkkujaan ja sammioitaan, kulkivat ulos ja sisään, ja joka
kerta pimeni se heikko päivänkajaste, joka pienestä, likaisesta
ikkuna-aukosta paistoi tupaan. Rejer tunsi tuon unessa...
Yht'äkkiä siitä muodostui jotakin suurta, mustaa ja kumartunutta,
joka ojenteli leveitä, raskaita, käyriä käsivarsiaan... Hän tunsi
Hammernäsin hongan, jonka märkäin, ilmanpuremain oksain yllä häilyi
harmaja sarastus -- se tuijotti häneen musertavana, suuttuneena, koko
aavemaisessa ryhmyisessä mahtavuudessaan.
Mitä kauemmin hän sitä katseli, sitä enemmän se muuttui hänen äitinsä
jykeväksi hahmoksi -- istumassa penkillä etukumarassa, kädet sylissä.
Äiti katsoi häneen vakavasti ja vaatien ja lausui:
"Meidän tulee olla Ottilialle ikuisesti kiitollisia! Näetkös, Rejer,
meidän on kaikkien taivuttava ja kumarreltava ja väisteltävä parhaamme
mukaan, jos tahdomme päästä eteenpäin."
"Taipuako? Ei, mieluummin taitun!" Hän hypähti samassa pystyyn.
Noilla sanoilla hän alotti sen lyhyen, lyijykynällä kirjottamansa
kirjelapun, jossa hän ilmotti äidilleen, että kotiin hän ei tule,
ennenkuin voi omasta kukkarostaan maksaa Hammernäsin ja että hän nyt
aikoi yrittää onneaan maailmassa. Kun hänellä olisi lisää ilmotettavaa,
niin äiti kyllä oli saava tietoja kiitolliselta ja aina muistavalta
pojaltaan Rejer J. Juhlilta.
Suuri ja sanoin kuvaamaton oli isäntärenki Andersin ja muiden
hämmästys, kun hän heidän kantaessaan purjetta venheeseen lyhyesti ja
päättävästi ilmotti aikovansa matkustaa Bergeniin, sen sijaan että
olisi seurannut heitä kotiin. Hän oli harkinnut asiaa yöllä -- mutisi
jotakin isänsä kuolinpesästä ja sillin myynnistä seuraavana vuonna.
Hän tahtoi päästä maihin Skudenäsissä yrittääkseen sieltä johonkin
pohjoiseen päin kulkevaan laivaan.
Miehet seisoivat hetkisen mykkinä, suu auki, ja sitten kun he alkoivat
ymmärtää, venyivät naamat, silmät pälyilivät maahan, tupakkaa
syljeksittiin sinne tänne ja korvan taustoja raaputeltiin raskaissa
mietteissä...
Martti ja Torsten ja Jo ja Vidkun, itse emätilan torpparit, olivat
samaa mieltä kuin isäntärenki Anders: että se oli mahdotonta, että
heidän tuli vastata hänestä Juhlin emännälle.
"Tulla kotiin Aa-vuonolle ilman Juhlin poikaa -- sitähän saisi hävetä
kaikkien ihmisten vuoksi!"
Pari heistä kuivasi jo silmiään lapaseensa, kun näkivät kaikkiin
suostutteluihin taipumattoman ilmeen, joka selvään osotti, että Rejer
piti päänsä.
Ei siis ollut muuta neuvoa! Juhlin pojan piti saada tahtonsa täytäntöön
-- heidän täytyi luottaa rouvalle osotettuun kirjeeseen -- mutta
kotiinsoutajien rinnassa tuntui raskas paino.
"Kuulehan, Anders! Sinun on vastattava Laukista -- etteivät ota sitä
Haarstadiin myllynkiviä kiskomaan. Kerro vain äidille terveiset, että
minä sanoin niin!"
Tuon tehtävän Rejer uskoi Andersille viimeiseksi, kun hänet laskettiin
maihin Skudesnäsin laiturille.
Ja vuosikausia Hammernäsin torpparit arvailivat sinne ja tänne, mitä
Rejer oli antanut Andersin asiaksi, Andersin oli näet määrä sanoa se
vain Juhlin emännälle.
* * * * *
Vuonoseudut olivat pelanneet meren viheriän pöydän ääressä, uskaltaneet
taaskin kerran viimeisensä -- ja hävinneet.
Siinä onnen arvan toinen, nurja puoli: venheet tyhjinä, huoneet
tyhjinä, rasittava elintarvepula, sairautta ja kurjuutta.
Vielä muutamia sellaisia onnettomuuden vuosia, niin nuo samat
purjehdusväylän varrella sijaitsevat saaret ja karit, jotka nyt olivat
täynnä asuntoja, laitureita ja uusia rakennuksia, täynnä reipasta
tulevaisuuden elämää ja toimintaa, lepäisivät yhtä kaljuina, mustina
ja autioina kuin ennen sillin ilmestymistä, vain vanhat kirkuvat
merilinnut yläpuolellaan, synkkinä ja hyljättyinä.
Vielä muutamia sellaisia onnettomuuden vuosia, niin sillinansioita
varten perustetut säästöpankit, suuremmat asumukset, parempi talous,
laajennettu maanviljelys, joka oli hyvänä aikana saatu alulle,
parempi kouluopetus, syrjäisiin vuonoseutuihin levinnyt suurempi
valistus -- kaikki tuo jälleen taantuisi, kuoleutuisi ja sammuisi, ja
tietämättömyyden, ennakkoluulojen ja taikauskon vanhat hämähäkinverkot
kutoisivat taasen harmaita harsojaan yli näiden kulmakuntien.
Täällä oli peli koskenut enempää kuin pelkkää rahaa, enempää kuin
ihmishenkiä -- vaikka meri oli niitäkin vaatinut joukoittain -- se oli
koskenut kansan rohkeutta itseänsä, seudun uskoa tulevaisuuteensa, ja
nyt se paleltui ihan sydänjuuria myöten!
Jokaiseen taloon, joka kotiin, torpparille samoin kuin talokkaallekin
oli meri kolmannen kerran lähettänyt tyhjän arvan: kuoppasilmäisen,
köyhyyttä, sairautta ja kylmää hätää tuovan kiellon!
Seudut olivat rohkeina ja luottaen lähettäneet lämpimimmän verensä
elämän seikkailuun, jossa se, joka uskaltaa, aina voittaa, Tuhkimo
aina saa kuninkaantyttären, rohkea aina onnen -- ja virta oli uittanut
takaisin kerjuusauvoja.
Oli pelattu ja hävitty.
Tarvitaan teräksinen sydän, jotta voi siten heittää arpaa tuhon
keralla, tarvitaan enemmän kuin karaistunut ihmistahto tai -- ja se se
juuri vaikutti, etteivät nämä seudut sittenkään häviötään tunnustaneet,
vaan rohkeutensa jäännöksin, viimeisin voimin, viimeisin hätävaroin
ponnistelivat eteenpäin vuodesta toiseen, kunnes arpa taas kääntyi ja
heillä oli höyrylaivat tuvan ovella -- se kansallisluonteessa ilmenevä
syvä pyrkimys, joka juuri vaatii seikkailua, joka leikkii onnella ja
odottamattomalla, leikkii vaaralla. Se on hiljaisina, toimettomina
aikoina luonut saturunouden, ja nyt se ajaa ihmisiä toimintaan niin
hyvin sillin ja meren kuin taiteen ja runouden aloilla.
* * * * *
"Rejer Juhl! Hoi! Ohoi! Hoi!"
Oltiin Skudesnäsin satamassa Hänen ystävänsä aliperämies huuteli
käsiensä välitse _Pontevan_ takakannelta. Rejer oli jo nähnyt tuon
viheriäksi maalatun likaisen prikin erään varastohuoneen laiturissa,
kuten näytti, vielä puolessa suolalastissa.
"Mitä sinä täällä teet?" kysyi hän Rejerin tultua lähemmäksi.
"Hopeakuorma mukana, vai kuinka? Sinullahan on silliverkot meressä.
Kuulehan, poika, älä vain ryhdy suolakeinotteluun, silli on tiessään.
No, odotahan, tässä tulee kohta päivällisloma."
Aliperämies Lind oli harvinaisen kaunis mies, pitkäkasvuinen ja
solakka, silmät tummat ja tukka sysimusta.
"Täällä on herneitä ja silavaa keittiössä", sanoi hän, kun Rejer oli
tullut kannelle. "Sinä varmaankin tarvitset jotain lämpimiksesi."
Rejer ei ollut mielestään pitkiin aikoihin syönyt sellaista ateriaa
kuin nyt aliperämiehen seurassa kajuuttapöydän ääressä.
"Talonpoikaiskomento -- talonpoikaislaivuri -- talonpoikaisalus! Mutta
nyt minä siitä kohta pääsen!" mutisi perämies. "Koiranvirkaa näillä
vesillä!"
"Eipä silti, Rejer Juhl, eipä silti; minä pidin siitä koko tuhannen
riivatusti. Vauhtia sitä miehessä olla pitää. Älä hellitä, rynnistä,
rynnistä yli kaikkien esteiden! Mutta hiukan, hiukkasen älyä pitää
olla mukana, muuten sinä joudut naimisiin, ennenkuin havaitsetkaan,
poikaseni! Ja silloin on se leikki lopussa. -- Hän... sillityttö...
Musta Stiina, kertoi minulle kaikki samana iltana... hänellä oli puukko
sinun koreissa vitjoissasi! Mutta olitko sinä pähkähullu? Mies, jolla
on hallussaan kokonainen talo, ja sellaista sukua kuin sinä! Juosta
suoraa päätä kosimaan! No, nyt sinä kaiketi lähdet Bergeniin juhlimaan?
Minä lähden sinne myöskin. Sen tähden minä sinua huusinkin."
Rejer työnsi hernevadin luotaan.
Perämies loi häneen tutkivan katseen.
"Et sinä minusta näytä sellaiselta, että saalinkiasi surkeilisit. Et
kai sinä niin hullu ole, että aina vain rakastuksissasi sureksisit.
Siihen tautiin, on vain yksi lääke: rakastua toiseen. -- Kuinka vanha
sinä olet?"
"Kohta yhdeksäntoista."
"Niin, koski se minuunkin, kun olin sinun iälläsi, neljä viisi vuotta
sitten."
"E--he--hee!" nauroi Rejer suojelevan vakuuttavasti. "Sen hullutuksen
minä soudin irti ihostani samana yönä. E--he--hee, mutta..." hän mietti
ankarasti, uskoisiko asiansa perämiehelle, jonka olemuksessa oli
jotakin hyvänsuopaa, aitoa ja luottamustaherättävää.
"Sinä näytät sellaiselta kuin olisit jonkinlaisissa kiipeleissä etkä
tahtoisi asiaa ilmaista. Etkö tiedä, mitä tekisit rahoillasi?"
Rejer otti esiin lompakkonsa, jossa oli yksi ainoa keltainen kymmenen
riksin seteli.
"Siinä koko omaisuuteni."
"Ei se ole niinkään vähän. Tasan kymmenen riksiä enemmän kuin minulla
-- tämän silliprikin kurjalla palkalla saa itsensä pysymään vettä
korkeammalla tuskin kahtena iltana viikossa. Minä rupesin tähän vain
siitä syystä, etten joutuisi puille paljaille sill'aikaa kun _Alert_ on
Bergenissä korjattavana. Se on kallis kylä -- raapii miehen paljaaksi
tuossa paikassa! Viisainta haihtua, ajattelin, ennenkuin alkavat
laskuja lähetellä. -- No niin, Juhl, sinulla on kymmenen riksiä. Et kai
sinä niitä paiskaa menemään täällä Skudesnäsin satamassa. Eihän täällä
mitään ole."
"E--en minä -- minä", sanoi Rejer äkkiä, "minä en tiedä, mihin
ryhtyisin. Lähden Bergeniin päästäkseni johonkin, mihin hyvänsä. Minä
haluan pois kotoa", lisäsi hän hiljaisella äänellä ja katseli lattiaan,
"kotitalo on minulta mennyt."
"Va--ai niin? Vai sillä lailla?" virkkoi perämies jokseenkin
ällistyksissään ja siirtyi tahtomattaan lähemmäksi. "Vai niin, niinkö
ne asiat ovatkin?... No", huudahti hän hypähtäen seisomaan, "enkös
olisi pannut veikkaa sieluani ja ruumista sen mukana, että jotain
sellaista piili sinun karheassa harjassasi ja isossa, korskeassa
nenässäsi! Sinä tietysti karkaat kotoa... Hm!" hän yritti viheltää ja
kävellä kajuutan lattialla, mutta luopui siitä heti, sillä huone oli
niin ahdas, että hänen täytyi kumartua -- "tietysti... karkaat. Niin,
näetkös, Juhl, samoin tein minäkin... realikoulusta... No niin, mitä
sinä nyt aiot tehdä?"
"Päästä pois vain."
"Ryynejä ja rusinoita myymään?"
Rejer ei vastannut. Äänessä oli ollut ivaa.
"Kauppapöydän ääreen venymään?... Tuollainen suuri mies, joka on ollut
isänsä poika kaiken ikänsä!" Perämies pudisti päätänsä. "En minä pidä
sitä otollisena! Mieluummin sittenkin riippumaan raakapuulle, poika!...
se on sentään ilmavampaa! Vai mitä?"
Hän pisti kummankin peukalonsa liivinsä kainaloreikiin ja keinutteli
voimakasta, notkeaa vartaloansa. "Merelle... me--relle... me--relle!
Tietysti, poika!"
Neuvo miellytti Rejeriä aivan suunnattomasti, puhumattakaan siitä,
että se tuntui hänestä imartelevalta. Hän oli jo pitkän aikaa ihaillut
perämiehen vapaata merimiesolemusta, hänen hienoja lauseparsiaan ja
sanankäänteitään ja hänen merenraikasta, kevyttä käytöstapaansa. Hän
urahti jotakin kurkullaan, mutta siitä ei vielä selvinnyt, oliko
kysymyksessä kielto vai myöntö.
"Miten merikivun laita?" tiedusteli perämies. "En ole koskaan tuntenut."
"Niin -- tietysti se on aluksi koiran virkaa."
"Ei haittaa yhtään!"
"... saat totella ja pitää suuren nokkasi koreasti piilossa parin
ensimmäisen matkan aikana -- pistää sen tuppeen."
"Kyllä minä pidän varani."
"Sinä olet liian pitkä, se on sinulle onneksi. Ei kukaan halua
tuollaista mastopuuta kajuuttapojakseen. -- Kuulehan", kysyi hän äkkiä,
"luuletko osaavasi keittää herneitä polttamatta niitä pohjaan -- ja
ryynivelliä ja kahvia? Jos saat pari viikkoa harjotellaksesi tuolla
Bergenissä?"
Rejer murahteli jotakin vaatimatonta itsestään.
"Tietysti sinä osaat! _Alertille_ tarvitaan uusi kokki, niin että
sinä lähdetkin mukaan Välimeren matkalle ja etenet keittämällä, niin
hyvin kuin osaat, ensimmäisen kerran. Kymmenen riksiäsi saat käyttää
rikataksesi itseäsi hiukan uuteen uskoon. Sillä jos sinä saavut
tuollaisessa pitkässä sarkanutussa, jonka selässä on luunapit, niin ne
kiskovat sinut märssyraa'an alle koko sataman katseltavaksi."
Rejer oli istunut hetkisen tuijotellen hernevatiin ja ajatellen uutta,
odottamatonta tointa, jonka hän ehkä tulisi saamaan.
Äkkiä hän siirsi katseensa perämieheen. "Samapa tuo, loiskuttelipa sitä
herneitä tai vettä -- merelle minä tahdon!"