Silliä ja lemmenoikkuja.
Näköalaa rajottavien ulkoluotojen läheisyyteen oli kokoontunut joukko
verkkokuntia ja nuottavenheitä.
Luodot näkyivät mastometsän ympäröiminä, ja niillä vilisi ihmisiä
mustanaan.
He odottivat kuumeisen rauhattomina silliparven suuntautumista
maihin päin -- näkivät valaiden vesisuihkut kaukana parven takana ja
lintujoukon sen yläpuolella.
Verkkopäällysmiesten oli tarkoin saatava selville, lähtikö silliparvi
kulkemaan saarten itä- vai länsipuolta, ehtiäkseen ensimmäisinä
oikeille sulkupaikoille ja vallatakseen ajoissa salmet ja lahdelmat.
Meren lakeudella näkyi peninkulmaisena rivinä toistatuhatta verkko- ja
nuottavenhettä hohtavine purjeineen ja niiden seassa jahteja ja
pursia, puukengän mallisia kaljaaseja, leveitä, tanakoita prikejä,
hienorakenteisia, keinuvia kuunareita, jotka kaikki suuntautuivat
pohjoiseen päin käyttäen kaikkia purjeitaan, ikäänkuin olisi ollut
kysymyksessä kilpapurjehdus.
Ne tulivat ulkosatamista, joissa olivat maanneet myrskyltä suojassa.
Aivan kuin valkea purjemuuri rakentui yli meren!
Yht'äkkiä näkyi pitkä venherivi kääntyvän toiseen suuntaan. Se oli
aivan selvää -- täytyihän siihen olla jotain syytä -- annettiin
innokkaasti merkkejä kaikin tavoin. Useat jahdit kääntyivät samalle
taholle. Sieltä täytyi sillin olla tulossa!... Hetkistä myöhemmin
ilmestyi näky, joka sai aikaan sen, mitä ei Aa-vuonolaiselle
milloinkaan ennen ollut tapahtunut -- hän näet ei ollenkaan muistanut,
että oli päivällisaika. Koko meri tuolla ulompana oli pelkkänä
vesisuihkuna, ja siellä kävi kiivas takaa-ajo! Silli oli poistunut
syvältä vedeltä ja pyrki nyt -- linnut yläpuolellaan ja valaat takanaan
-- lukemattomin joukoin matalikoille kutemaan.
Parven jäljessä, niin kauas kuin silmä kantoi, kulki valasjoukko
suihkuttaen niin, että olisi luullut höyrykoneita olevan käynnissä.
Sillivalas siellä ahdisteli silliä maihin.
Meri tyyntyi ja vihertyi yhä enemmän, se kiehui ja porehti --
sillien hengitellessä! Ja yht'äkkiä näkyi niiden ympärillä ja niitä
ahdistelemassa valtavia ruijanseitiparvia, tuhansia ja taas tuhansia.
Venheet joutuivat yhtäkkiä keskelle silliparvea. Aina harmaisiin
usvapilviin asti täytti koko ilman oikea lintumyrsky, kirkuva,
korviasärkevä avaruuksien sotajoukko, joka kohoili ja laskehti poimien
sillejä, nielaisten ne ahnaasti ilmassa, tempoen ja repien niitä
toisiltaan, niin että satoi silliä ja venheitten mastot raivasivat
tietä lintupilven halki.
Viekkaat räiskät noudattivat luontoaan ja varastivat suurilta, ahnailta
lokeilta huolimatta itse poimia sillejä merestä. Tiira noudatti
samoin luontoaan ja noukki keskellä sekaannusta ja vilinää niin
sievästi ja kevyesti kuin olisi levännyt kaikessa rauhassa tyvenessä
vedessä. Ruokit sitä vastoin syöksyivät villissä kiihkoisassa kilvassa
vaahtoilevaan ryöppyyn keskellä tonnoja, pyöriäisiä ja valaita,
jotka ruiskuttivat ja ajoivat takaa sillejä, niin että meri kuohui
valkoisena. Sieltä täältä sukelsi esiin liiallisen syönnin rasittama
seiti, joka sai turhaan ponnistella päästäkseen jälleen syvemmälle ja
välttyäkseen lokin iskuilta.
Se oli silliparven etummainen kiilautuma. Se liukui yhä tiheänä kuin
muuri pitkin vuonon keskustaa sisäänpäin pitkinä mustansinisinä
joukkoina, tuskin kyynärän syvyydessä kölistä laskien. Toisinaan
valtasi venheissä olijat epämieluisa tunne, aivan kuin olisi sillivuori
kohottanut alusta, airot melkein koskettivat kalaparvea, peräsin sitä
halkoi, ja joskus tuntui valas varovasti liukuvan heidän alitseen.
Verkonlasku ei käynyt päinsä. Valaat, tonnot ja seidit vain repivät
verkot.
Silli kulki edelleen rantaa kohti, lintupilvet yläpuolellaan ja kaikki
meren nieleväiset takanaan. Siellä se törmäsi verkkoseinään -- useissa
paikoin oli satoja toisiinsa yhdistettyjä verkkoja poikki vuonon, rivi
rivin jäljessä, niin että koko vedenpinta näytti pelkältä poiju- ja
kohorykelmältä. Jos sitä olisivatkin ahdistaneet ja ajaneet vain kaikki
meren ja ilman petolinnut, niin se olisi jo kääntynyt.
Mutta kysymyksessä oli biljoonain sillien lemmenleikki, luonnonvoima,
väkevä kuin myrsky ja meri, valtava kuin luode ja vuoksi.
Ja luonnon hillittömän Eroksen ajamina sillijoukot puskeutuivat
verkkoihin täyttäen ne, niin että mereen muodostui helmiäisenvärisiä
seiniä -- ja yli verkkojen jatkui kulku kohti karkeahiekkaisia,
levääkasvavia matalikkoja ja kutupaikkoja.
Sulku toisensa jälkeen asetettiin seuraavina päivinä syvemmälle
vuonoon, lahtien, poukamain ja salmien suulle.
Pitkin rannikkoa, sisäänkulkupaikkain ulkopuolella, soudattivat
verkkopäällysmiehet itseään pienissä neliairoisissa venheissään kuin
kenraalit ikään, kukin venhekuntansa etunenässä. He tirkistelivät
vesikiikarilla ja tekivät luotauksia toisten seisoessa kareilla
komentamassa, erikoisin sovituin merkein. Kohta kun luotinuoran
vavahteleva liikunto osotti silliparvea, soutivat venhekunnat pitkin
ahtaita salmipaikkoja hillittömässä kilvassa, niin että keula puski
vasten keulaa aallokossa ja hangat ja venheenlaidat murtuivat.
Purjepuomeja ja airoja kohotettiin lyömistä varten, haukkumasanat
sinkoilivat, verkkopäällysmiehet saivat huutaa äänensä sorruksiin
keskellä merilintujen kirkunaa, ennenkuin köysi oli maissa, nuotta
järjestyksessä ja saalis hyvässä turvassa.
Elämä oli hurjaa: sotkeutuneita verkkoja katkottiin, vatain yli
purjehdittiin, niin että ne hajosivat, kymmenittäin pyydyksiä joutui
epäkuntoon, ja sen johdosta syntyi kiukkua ja tappelua.
Päivät kuluivat kuin humalassa. Silliä, jota oli niin sankasti, että
airo pysyi pystyssä, nostettiin haavilla, vietiin suoraan merestä
ostajan jahtiin, jonka lastihuoneeseen se katosi.
Muutamia päiviä myöhemmin oli Juhlin torppareilla rahoja hallussaan;
he uivat hopeassa -- joka miehellä viisikolmatta hopeariksiä, jotka
ostojahdissa oli maksettu.
Juhlin poika sai asiakseen heidän puolestaan lähettää rahat kotiin
kalastuspaikan postikonttorista vakuutetuissa kirjeissä ja punaisten
sinettien suojassa. Rejer lähetti sitä paitsi omaan laskuunsa sata
riksiä niistä kahdestasadastakahdestatoista, jotka muodostivat
hänen puoliosuutensa. He nauttivat riemuvoitosta, jonka rahain
perilletulo heille hankkisi kotiseudulla, ja tunsivat itsensä
suuriksi uranuurtajiksi ja löytöretkeilijöiksi. Ja kalastushan oli
vasta alullansa! Jokaikisellä tuhdollaistujalla oli kunnianhimoiset
suunnitelmansa, Rejerillä ei suinkaan vähimmin. Hänessä oli kehittynyt
voimakas oman viisauden ja taidollisuuden tunto sen jälkeen, kun hän
keksi ruveta osakkaaksi suureen verkkokuntaan.
Niin, Hammernäsistä uneksittiin monia unelmia sinä iltana, jolloin
Rejer kävi viemässä rahat postiin. Kun hän saisi perintötilansa
lunastetuksi, niin hän muodostaisi kotipaikalla suuren verkkokunnan,
lähtisi joka vuosi sillinpyyntiin ja ostaisi sitten Juhlin vanhoja
tiluksia toisen toisensa jälkeen, kenties yhden joka nuotanvedolla! Hän
tunnusteli alinomaa povessaan olevaa lompakkoa... Eikö hänellä ollutkin
kokonainen pääoma taskussaan? Mitä Aa-vuonolla voitiinkaan tietää koko
tästä suuresta ja ihmeellisestä elämästä? Hopeainen neljän killingin
raha oli kuin pyhä esine, suoranainen aarre siellä kotopuolessa.
Mutta täällä! Täällä siitä ei välitetty enempää kuin lompakkoon
liimautuneesta sillinsuomusta. Täällä oli hänen oikea toimialansa --
tuo vakaumus paistoi selvästi Rejerin silmistä.
Olihan hän näihin asti elänyt kuin läävään suljettu nauta. Huh!
Ahdistavaksi hänelle kävisi oleskella Hammernäsissä yhdeksän pitkää
kuukautta joka vuosi alinomaisessa yksitoikkoisuudessa ja pitää huolta
ajotöistä ja kynnöstä ja säästellä sekä kolikoita että ruokaa. Ikävää
se olisi, yksinäistä ja kuollutta kaiken sen jälkeen, mitä hän oli
saanut nähdä ja kokea -- elämän, hilpeyden, juttelun ja tanssin!
Ruskeihin kasvoihin kuuluva, leikkivä musta silmäpari ilmestyi alinomaa
keskelle hänen mietteitänsä. Siinä oli tulta ja eloa koko Aa-vuonoa
varten!
Hohoi! Hän huokaili ja tunsi rinnassaan kamalaa kipua.
Rejer ei taistellut ensi kertaa uhrin taistelua korkean sukunsa vuoksi.
Kaikesta taskussa olevasta äveriäisyydestä, kaikista suuruudenunelmista
huolimatta hän istui kuun paisteessa alakuloisena ja perin onnettomana,
koska oli erottava _hänestä_.
_Hän_ ja sillinpyynti -- siinä oli hänellä kaksi uutta
elämäntapahtumaa. --
Uudella pyyntipaikalla olivat kaikki ankarassa, kuumeentapaisessa
työssä.
Venheet, laiturit, alukset ja ihmiset olivat sillinsuomujen peitossa.
Sillinsuomut peittivät merenpinnan hopeaisena kimalteena, sillinsuomuja
oli kaikessa, mitä katse tai käsi kohtasi.
Tyttöjä ja akkoja, nuoria ja vanhoja oli pitkin luotoa perkaamassa
silliä, joka soikoissa kannettiin ranta-aitan edustalla olevalle
tasanteelle, missä se suolattiin kahden tynnöririvin välissä --
toisella puolella olivat tyhjät, toisella täysinäiset.
Rejer suuntasi ensi työkseen kulkunsa kauppapuotiin, josta
rahakirjeet lähetettiin. Hänen kulmikas, korkea vartalonsa keinahteli
itsetietoiseen tapaan, kun hän raivasi tietä läpi ihmisparvien. Hän
tunsi itsensä nyt verkkopäällysmieheksi ja käyskeli harkitsevan ja
asiantuntevan näköisenä polttaa tuprutellen mehuisaa lehtitupakkaa
lyhyessä porsliininysässä. Ihmiset seisoivat tihein joukoin -- pelkkää
meriväkeä partoineen ja öljylakkeineen; kasvoja ei pimeässä ollenkaan
erottanut. Kerrottiin kalastuspaikan nyt olevan niin tulvillaan
väkeä, että ihmisten täytyi öisin nukkua seisaallaan tuvissa ja
moni venhekunta sai yöpyä venheensä oljille pari ryijyä ja purje
peitteenään. Mutta kukapa nyt sellaisesta välitti! Sillikuume tuntui
maatessa ja nukkuessakin, niin että nukkuminen olisi käynyt päinsä
vaikka pelkällä tuhdolla.
Rejer kulki levottoman kiireesti. Hänen katseensa liikkui ylt'ympäri
haeskellen saadakseen selville, oliko _hän_ todellakin tullut mukana.
Tasanteella ranta-aitan edessä työ yhä jatkui. Sillitynnörejä
vyöryteltiin ja lastattiin erääseen alukseen, ja joukko vaimoväkeä oli
silliä perkaamassa kynttiläin ja lyhdyn valossa kilpaillen miesten
kanssa, jotka latoivat ne tynnöreihin ja suolasivat -- lasti oli kohta
täysi, puuttui vain muutamia tynnöreitä.
Perkaajain joukossa vilahteli hoikka, pitkä naishenkilö, jolla oli
huivi päässä ja vyötäryksillä. Hän näytti kumartuvan, suoristuvan ja
liikkuvan vilkkaammin kuin muut.
Rejer jäi äkkiä seisomaan liikkumatta kuin kynttilä, kaikki aistit
jännitettyinä. Hänessä kävi taistelu, tuntui ahdistavalta, aivan kuin
olisi jokin ääni varottanut -- kuin olisi ollut kysymyksessä Rubiconin
yli meno...
Naisen vartalo näkyi milloin lyhdynvalossa, milloin varjossa... Eihän
haittaisi ainakaan, jos kävisi katsomassa!
Rejer kulki yhä lähemmäksi. Miten nopeasti ja kätevästi tuo perkaus
tapahtuikaan -- hän heitti soikkoon ainakin kaksi silliä sill'aikaa kun
toiset saivat yhden valmiiksi -- ja siitä huolimatta hän jutteli koko
ajan pitäen iloa yllä. Nyt hän kantoi erään toisen tytön kanssa pois
täysinäisen soikon ja toi tullessaan uuden täytettävän. Se kävi häneltä
kuin leikinteko. Hän pudotti soikon maahan ja heitti siihen ensimmäisen
sillin. Varmaan hän oli ihmeen notkea ja paljoa, paljoa voimakkaampi
kuin miltä näytti. Toisten joukossa ei ollut yhtään, joka olisi kyennyt
hänen kanssaan kilpailemaan, siitä oli Rejer varma!
Samassa luiskahti silli hänen kädestään liukuen pitkin siltaa pimeään,
missä Rejer seisoi. Salamannopeasti Rejer sieppasi sen ja pisti
takintaskuun sellaisenaan, märkänä, liukkaana ja suomuisena.
Hetkisen kuluttua hän oli lähempänä, melkein perkaajattaren vieressä,
ja oli juuri alottelemassa välinpitämätöntä keskustelua, kun eräs
tynnörien ääressä seisova henkilö, jonka suun seudussa hehkui jotain --
nähtävästi sikari -- puhkesi puhumaan:
"Sinulla näyttää olevan kiirettä tänä iltana, Stiina. Hei vain, miten
silli lentää! Kyllähän sen ymmärtää, että sinä pidät kiirettä -- kello
lyö kohta tanssiin! Jos sinä tuota vauhtia pitäisit koko päivän, niin
luulisin sinun suoriutuvan aluksesta yksin!"
"Jos olisikin seitiä tai turskaa, niin miksei -- kauppa-apulaisen
kokoisia -- mutta tässähän on vain pikkusilliä!"
Rejer nauroi ääneen. Hän oli vielä äänenmurroksessa ja sai vastineeksi:
"Mikä pässi se siellä määkii?" Sanat heitettiin pimeässä umpimähkään
häntä kohti.
"Stiina ei ole ensinkään armollinen tänä iltana", jatkoi
kauppa-apulainen kiusotteluaan, "hän tietää, että perämies istuu tuolla
odottamassa."
"Perämies!" -- hän iski puukonpäällä soikon laitaan, "hän
kävelee käsillään ja tanssii sittenkin kilpaa niitten paksujen
aitanniskapölkkyjen kanssa, joilla Te lattiaa tömistätte!"
"Ja lisäksi hän niin reimasti tarjoo piparikakkuja ja kahvia", arveli
kauppa-apulainen.
"Miksei -- -- kun on tehnyt työtä koko päivän kello neljästä aamulla,
niin ei sitä jaksa illalla hinata jauhosäkkiä mukanaan tanssiin."
"Mitäs sinä, Stiina, luulet hänen sanovan, hänen, tohtori
Frederiksenin, mustalaisen, tattarin, hevostohtorin, hänen, joka ei
ainoastaan nylje koninraatoja, vaan pistää ihmisiäkin? Minä luulen,
että sinä ja aliperämies saatte olla varuillanne."
Stiina kimmahti yht'äkkiä suoraksi joustavasti kuin teräsvieteri ja
sinkautti veriset sillinperkeet suoraan hänen kasvoihinsa.
"Sanoppas se vielä kerran, niin saat lisää!" huusi hän raivoissaan.
"Tämän sinä vielä maksat!" puhkui kauppa-apulainen samalla siirtyen
uhkaavasti lähemmäksi. Perkaajatar vältti liikkeen kiertämällä soikon
toiselle puolelle. Kun kauppa-apulainen oli tarttumaisillaan hänen
vyötäisiinsä takaapäin, huudahti hän äkkiä kiukusta itkien: "Koetahan,
jos uskallat!" ja kohotti kalapuukkoa hurjin elein.
Kauppa-apulainen pysähtyi hämmästyneenä.
"Niin, koeta, jos uskallat!" huusi Rejer tunkeutuen yht'äkkiä heidän
väliinsä.
Kauppa-apulainen katsoi häntä suoraan silmiin:
"Va-i niin -- -- Rejer Juhl! Tuo vararikontekijä! Sinun olisi parempi
maksaa, mitä olet velkaa, ja olla sekaantumatta tähän asiaan."
Väkeä kerääntyi kohta heidän ympärilleen. Näytti olevan tulossa
tappelu. Kauppa-apulainen pauhasi edelleen:
"Niin, niin, yhdeksänkymmentäseitsemän riksiä korkoineen meillä on
saatavaa sinun isäsi pesästä -- vaatetavaroista. Taitavatpa olla ne
vaatteet, jotka ovat ylläsi!" -- Hän nauroi ivallisesti, ja Rejer tunsi
ihmisten uteliaina tuijottavan häntä kasvoihin saadakseen kunnolla
nähdä vararikontekijän.
Häntä oli kohdannut kuolettava häväistys. Hänen ylpeytensä nousi koko
sillä voimalla, joka oli Juhleille ominainen. Miehen silmäin väliin
iskeminen ei olisi mitään auttanut.
Äkkiä hän veti lompakon taskustaan ja kysyi kuuluvin äänin, saisiko hän
maksaa -- nyt heti, tässä paikassa!
"Kiitos tarjouksesta -- meillä on kassa kaikkialla, missä rahoja
saadaan!" vastasi kauppa-apulainen oudoksuen; hän oli heti yhtä
kylmäverinen kuin ennenkin. Rejer piteli vapisevin käsin punaista
sadanriksin seteliä lyhdynvalossa; kauppa-apulainen kutsui pari
tynnörintekijää todistajiksi -- hän tunsi, ettei mieliala enää ollut
hänen puolellaan -- ja hiipi pois.
Rejeriä huimasi -- hän luopui viimeisestä sadanriksin setelistään --
mutta se häntä vahvisti, että oli niin paljon näkijöitä. Perkaajatar
kuului lausuvan ääneen ja ihastellen:
"Kelvollisempaa miestä en ole vielä nähnyt!"
"Vararikontekijä!... Vararikontekijä!" toisteli Rejer pilkaten
itsekseen käyskellessään edestakaisin pimeässä. "Vararikontekijä!"
Hän muutti ainoan kymmenriksisensä siihen osastoon, jossa sadanriksin
seteli oli ollut, ja meni sitä tehdessään lähemmäksi valoa -- ei
haitannut, vaikka ihmiset uskoisivatkin siellä olevan useampia satoja
riksejä. Ja jos hän ei ollutkaan kelvollinen, niin ainakin hän aikoi
pian näyttää, että hänestä sellainen tulee! Hän suoristi niskaansa kuin
leijona.
Huudot ja äkkiä alkanut naisväen kovaääninen keskustelu ilmaisivat,
että viimeinen kantamus vihdoinkin oli saatu alukseen ja että päivän
työ oli lopussa. Ryhmittäin riensi väki pois laiturilta, kulkien rantaa
pitkin eräälle venhehuoneelle, josta näkyi valoa. Siellä tarjoiltiin
kahvia.
Rejer kulki kiireesti jäljessä. Sydän jyskytti kurkussa, sillä Stiina
käveli yksinään vähän matkaa hänen edellään. Hänen kärsimänsä karkean
loukkauksen herättämä tunne paisui Rejerissä. Häntä, köyhää ja
turvatonta, jonka oli ansaittava elatuksensa, saivat kaikki häväistä.
Eikä hänellä ollut ketään puoltajaa... Oli sentään yksi!
Seuraavassa silmänräpäyksessä Rejer jo oli hänen vieressään -- niin
äkkiä, että hän katsahti ihmeissään tulijaan. Kasvoissa näkyi vielä
kiihtymyksen ja kyynelten jälkiä. Miten kaunis hän olikaan!
"Sti... Stiina!" puhkesi Rejer puhumaan. "Kas tuossa -- tuossa --
ota vitjat, kuuletko!... Niin, niin -- kuulehan -- ota vain ne! --
Älä sure! Minä olen ajatellut sinua koko ajan sitten viimeisen --
kesken sillinpyynnin -- vain sitä, etten ole saanut sanoa hyvästi
-- -- ja sitten minä ajattelin, olisitko vielä täällä. Et voi uskoa,
kuinka pelkäsin, että olisit jo poissa! Kukaan ei ole sellainen kuin
sinä -- ei kukaan muu tyttö! Sinun laistasi ei ole koko maailmassa!
Minä tuntisin sinut heti kuinka pitkän matkan päähän hyvänsä,
vain vartalosta! Ja miten keveästi sinä astelet -- -- samoin kuin
tanssitkin!...
"Näetkös, minä olen Rejer Jansen Juhl; Jan Juhl Aa-vuonolta on isäni.
Saat uskoa, että Hammernäsin perillinen -- ja näetkös, se olen minä,
se -- hän voi saada kenen hyvänsä paikkakunnalta. Mutta -- minä olen
lähtenyt sillinpyyntiin haluni mukaan, vastoin tapoja ja tottumuksia,
niin että Rejer Juhlissa on miestä ottamaan vaimokseen kenen hyväksi
näkee, vaikka koko paikkakunta kiljuisi kurkkunsa vialle! Minä
viisi välitän, vaikka nimittäisivätkin sinua Mustaksi Stiinaksi ja
tattariksi! Tehkööt, miten heitä miellyttää... se ei haittaa mitään...
ei vähääkään, jos vain lähdet mukanani Hammernäsiin... sillä muuten
minä en välitä enää mistään... ilman sinua on nyt joka paikassa
mahdotonta!"
Stiina oli levittänyt molemmat silmänsä ja tuijotti häneen; koko hänen
hoilakka vartalonsa teki torjuvan liikkeen.
"Kenenkään ei pidä sanoa minusta Frederiksenille, että minä olen teille
antanut mitään aihetta -- enempää Teille kuin kauppa-apulaiselle tai
aliperämiehellekään -- kun Frederiksen pääsee jälleen vapaaksi! Hän
istuu vain eräästä puukotuksesta vankilassa. Mutta hän on minun armaani
Jumalan ja kunniani nimessä! Hän joutui vankeuteen kahdeksi vuodeksi,
kun puukotuksesta tuli ruumiinvika, ja syksyllä hän on istunut täyden
määrän."
"Minä ajattelen Teidän hyväänne, Juhl", hän alkoi nyyhkyttää, "tämän
tarjouksen jälkeen... ja noiden kauniiden hopeavitjainkin vuoksi, niin
että sanon Teille ja varotan... sillä hänellä on heti puukko valmiina,
kun suuttuu. Niin että kyllä Te nyt itsekin voitte ymmärtää, ettei
meidän kesken naimisiinmenosta mitään tule, ei mitään!" Samassa hän
sujutteli hopeavitjat varovasti taskuunsa.
Rejer tunsi saaneensa iskun -- päähän, otsaan vai rintaanko, sitä hän
ei tietänyt. Hän seisoi vain suu puoliavoinna tuijotellen soukkaa,
lanteetonta tyttöä, joka jutteli ja nyyhki pimeässä ja milloin näytti
horjuvan, milloin taas oheni langaksi hänen silmissään.
"Vai niin -- no niin, minä ymmärrän!" toisti hän koneellisesti ja
nauroi ajatuksetonta naurua. Älynsä ulkoreunalla hän sentään alkoi
tilannetta käsittää -- tuijottaa ikäänkuin pohjattomaan pettymyksen
kuiluun.
Pois täältä on päästävä! huuti hän itselleen tultuaan veneen luo, eikä
siinä toisten mikään auttanut: heidän oli lähdettävä.
Sinä yönä hän souti itsensä läpimäräksi.