Juhlin venheen suuri löytöretki.
Tuntuihan se Rejeristä ja Aa-vuonolaisista hieman ahdistavalta
ja ihmeelliseltä, kun pääsivät Bommelhukiin asti ja tunsivat
aavan meren koskettavan venheen laitaan -- rumana, lyijynvärisenä
talviharmaudessaan ja puolen maston korkuisia maininkeja nostattelevana
-- etenkin kun lyhyt, vähävaloinen talvipäivä alkoi peittyä hämärään.
Kenenkään päähän ei pälkähtänyt epäillä Juhlin kirkkovenheen
kestävyyttä, sillä sitä oli koputeltu nuijalla yltäpäältä ja
tarkasteltu halkeamain varalta päivää vasten kotona venhehuoneessa.
Pieni harteikas ja vääräsäärinen Martin Vigepladsen, joka tohtoroi
kaikkia Aa-vuonon vanhoja venheitä ja sen vuoksi oli merimiehen
maineessa, istui kokassa antaen jokaisen hyökylaineen tullessa
varotusmerkkejä. Keulapuolella seisoi mies, joka niitä leipoi airolla
tasaisemmiksi.
Vanha hardangerilainen kirkkovenhe harvinaisen leveine, ohuine ja
vuotavine laitoineen teki tehtävänsä; vanhanaikainen raakapurje kohotti
kokkaa ja puski sen aaltoihin kiskoen venhettä kuin hevonen.
Iso viisihankainen kirkkovenhe, jonka tuhdoilta töllisteli ja
tirkisteli joukko sisämaan naamoja, herätti huomiota, sitäkin
enemmän, kun se alinomaa poikkesi maihin kysymään, veikö tämä reitti
kalastuspaikoille.
Aikamoista pilaa ja naurua kuului Aa-vuonolaisesta, joka "aukaisi
eväsarkkunsa jokaisen niemen nenässä" ja "kuljetti omenia ja
lampaanruhoja kaupunkiin."
Mitä kauemmaksi Rövseriin päin he ehtivät, sitä sankemmaksi paisui
venhejoukko; airoja ja purjeita käytettiin yht'aikaa -- kaikilla oli
kiire...
Nahkapukuiset olennot nousivat räntää valuen tuhdoille seisomaan
ja huutelivat toisilleen sillistä ja sillin näkemisestä -- siitä,
missä ja miten pitkän matkan päässä rannikolla silli oleili,
yksityisistä "sillisäikeistä", joita oli Ruijan seidin mukana näkynyt
Udsirevuonossa, mutta että oikea iso parvi vielä puuttui, ja minne sen
nyt luultiin suuntautuvan... ja nimet sellaiset kuin Feiö, Veavaag,
Ferkindstadsaaret, Brandesund, Stolmen ja Udsire sinkoilivat ilmassa
lausuttuina kaikilla Stavangerin ja Bergenin välisillä murteilla,
suurista verkkovenheistä, jotka tulivat pitkien matkojen takaa,
kolmisoutuisiin pikku venheisiin.
Rejeriin ja hänen Aa-vuonolaisiinsa koko tämä elämä vaikutti
jollain tavoin pyörryttävästä Heistä tuntui melkein siltä, kuin
olisivat juoneet viinaa, oltiin puoleksi kirkonkokouksessa, puoleksi
markkinoilla -- kaikki keinuen aalloilla, jotka olivat kotimäkien
korkuisia ja joiden yläpuolella liiteli meren kirkuvia lintuja.
Minne asti ehdittiinkään, aina kohisivat hyökylaineet venheen toista
kylkeä vasten, ja ulkokarit näkyivät olevan täynnä isoja mustia
merimetsoja, jotka istuivat arvokkaina pitkissä jonoissa, kuivaelivat
siipiänsä ja vartioivat merta -- nekin silliä odottaen.
Kalalokki huuteli valittaen karien äärillä, joku musta kaakkuri tai
pilkkasiipi kiiti merelle päin yli aallonharjan. Raiskat ja lokit
lentelivät hajallaan ja levottomina sateisen raskaassa, sumuisessa
ilmassa -- ne nähtävästi yhä odottivat. Ruokkeja ja kiisloja ui siellä
täällä aallokossa sukeltaen omaan varovaiseen tapaansa. Yksinäisellä
luodolla istui merikotka vahtimassa.
Tuhansien hankain synnyttämä meteli yhä kasvoi, kun lähestyttiin
kalastuspaikkaa, missä väkeä oli odottelemassa sillin saapumista.
Melu kävi korviasärkeväksi, vauhtia lisättiin, venheet kilpailivat --
oli päästävä ensimmäisenä maihinlaskupaikkaan, hankittava yösija maissa
ja vältettävä airojen toisiinsa murtuminen ahtaassa laituriväylässä.
Mitään julkista valvontaa ei ollut vielä olemassa, majotusalukset
olivat melkein tuntemattomia, jokainen piti puolensa niin hyvin kuin
osasi, hankki paikan venheelleen, miten taisi, herätti niin suurta
kunnioitusta kuin suinkin saattoi.
Aa-vuonolaiset olivat sitkeitä soutajia ja lisäksi he tiesivät Juhlin
pojan olevan mukana -- kyllä _hän_ paikan hankkii!
Rejer seisoi uljaana kokkaköysi kourassa. Hänen tunteensa oli
suunnilleen sama kuin toistenkin -- miten tiheässä kirkkovenheitä
olikin Aa-vuonon rannassa, aina ne Juhlin venheen saapuessa tilaa
tekivät.
Satama oli täpösen täynnä suurta ja pientä mastoa, ja ranta kaikkialla
tulvillaan venheitä tiheissä riveissä, isommat ankkurissa ulompana,
pienemmät niiden takana maihin kiskottuina.
Kahden nuottavenheen ja suolaamoon johtavain kiviportaiden välissä hän
keksi oivallisen paikan, parhaan koko laiturissa -- ihme, ettei se
ollut vallattu.
Sinne he suuntautuivat, ja kaikki Aa-vuonolaiset tekivät kuten Rejer,
tervehtivät kotoiseen tapaan:
"Hyvää päivää... Onpa ruma ilma tänään!"
Ylhäällä ranta-aitan ovella seisoi nauramassa nuori kalanperkaajatar
punainen isohuivi vyötäryksillään.
Rejer heitti köyden muutamille laiturilla seisoville miehille. Ne
vetivätkin varsin ystävällisesti venheen luoksensa, mutta kun pääsivät
keulaan käsiksi, niin tyrkkäsivät äkkiä hänen hämmästyksekseen rajusti
ulvoen venheen laiturin sivuitse ja vasten ulkopuolella olevaa
venheriviä. Sieltä nousi kuin noiduttuna airoja, seipäitä ja kankia,
miehet metelöivät ja haukkuivat kuin riivatut työntäen vain venhettä
eteenpäin. Parista takana olevasta jahdista kuului vihellystä ja
luikkaamista, ja ranta-aitan ovella seisova kalanperkaajatar nauroi
kohti kurkkua.
Tällä kertaa Rejer hänet havaitsi.
Kaikkeen tähän häväistykseen ei käynyt mitään sanominen; yhtä
neuvottomina oltiin vain jälleen laiturin ulkopuolella.
Muu ei auttanut kuin yrittää soutaa venhe voimakkaasti rantaan aivan
samaan kohtaan kuin äskenkin.
Kalanperkaajatar tuli uteliaana ranta-aitan oviaukkoon nähdäkseen,
miten tuossa kävisi.
Aa-vuonolsiset alkoivat soutaa, mutta törmäsivät köyteen, joka oli
heitetty laiturilta nuottavenheisiin. Hyökkäys torjuttiin uudelleen...
Huutoa ja pilkantekoa. Rejer kuuli jälleen kalanperkaajattaren naurun.
Laihana ja hentona, niin että olisi luullut tuulen vihreää paikattua
hametta liehuttaessaan vievän koko ihmisen, hän piteli kiinni
nostoköydestä voidakseen kumartua etemmäksi, samassa polkien köyttä
raskailla kömpelöillä kengillään. Päähineen alta pisti näkyviin
vanukkeinen musta tukka, jota hän vapaana olevalla käsivarrellaan koki
siirtää pois likaisilta kapeilta kasvoiltaan. Silmät leikkivät ja suu
sovittelihe, valmiina lähettämään kaunopuheisuuttaan alhaalla oleville.
"Onko teillä voita myydä? Tai vanhaa juustoa tuolla verkkojen alla?
Ettekö voi ymmärtää, että tämä on kauppiaan oma paikka?... Sinä --
sinä pitkä sisävuonolainen neninesi -- jos osaatte airoilla räpylöidä
harmaille venhehuoneille saaren taa, ennenkuin nuottavenhe tulee
tuolta ulkoa, niin siellä on vielä maihinlaskupaikkaa. -- Sinä
nenävuonolainen! Älähän seiso tuhdolla töllistelemässä... Ei sinun
ollenkaan tarvitse tervehtiä... Niin, souda! -- souda!"
Aa-vuonolaiset olivat jo kääntäneet venheensä. He ponnistivat jaloin
venheenkaarta vasten ja soutivat lahden poikki voimainsa takaa,
niin että olivat vähältä törmätä lasketuin purjein saapuvan ison
nuottavenheen keulaan.
Rejerin hetkellinen jähmetys ja töllistely oli johtunut siitä, että tuo
laiha, kalpea kalanperkaaja oli niin ihmeellinen nähtävä; se oli jotain
aivan toista kuin Aa-vuonon kömpelöt, hitaat maalaispiikaset.
Maihinlaskupaikan he löysivät, vieläpä huoneenkin eräästä majapaikasta.
* * * * *
He olivat ulkona pyyntipaikan vilinässä, mihin kokoontui sadoittain
venheitä, purjeellisia ja purjeettomia, jahteja, kaljaaseja ja prikejä,
jotka toivat suolaa toivoen saavansa ostaa tuoretta silliä -- kaikki
loiskutellen, läikytellen ja keinuen vieri vieressä, kosteassa ilmassa
ja rauhattoman, harmaan meren pinnalla, niin tiheässä, että monessa
paikoin käveltiin venheiden ja alusten yli kuin siltaa pitkin.
Joka kerta, kun lounaisen puuskat hiukan haihduttivat sumu
verhoa, näkyivät kaikki saaret täynnä ihmisiä, jotka tähystelivät
lyijynharmaata merta, sateenharmaata taivasta ja kivenharmaita, kaljuja
luodokoita.
Meren linnut tekivät kaarroksen yli rantahyrskyjen ja suuntautuivat
uudelleen suoraan ulospäin, ikäänkuin olisivat aikoneet halkaista
näköpiiriä peittävän merisumun saadakseen sillin näkyviinsä.
Kohta kun alkoi hämärtää, kuuli Rejer aika ajoin soittoa ranta-aitalta,
ja kun tuli pimeämpi, näkyi harmaa, sumuinen valaistus, joka levisi yli
hyöriväin ja pyöriväin ihmispäiden aina ranta-aitan eteissillalle asti.
Täällä suolaamossa oli elämää ja liikettä: ryypättiin ja remuttiin ja
tapeltiin ja tanssittiin perkaajatyttöjen kanssa ranta-aitan lattialla.
Kaikki pyrkivät sisään.
Rejerin pitkä, nuorekas vartalo näkyi jo hyvässä matkassa. Hän
tunkeutui eteenpäin vilinässä, terävät kasvot ojentuneina ikäänkuin hän
olisi niillä avannut tietä, ilme synnynnäisen huolettomana, joten hän
hetkiseksi todella sai liikunta-alaa.
Kauan ei sentään kestänyt, ennenkuin voimakas, ryhmyinen koura
takaapäin iskeytyi hänen takkinsa kaulukseen ja tempasi hänet jälleen
takaisin. Rejerin kiukku tämän Juhlia kohdanneen mitä hävyttömimmän
hyökkäyksen johdosta oli sanomaton. Mutta siinä ei ollut aikaa harmin
nielemiseen, sillä iskuja ja sysäyksiä satoi joka suunnalta.
Siinä meni mekontasku! Sen hän kosti potkaisemalla; samantekevää,
kuka sai maistaa kantarautaa. Mutta seurauksena oli uusi niskaan
tarttuminen ja sitten pari ankaraa potkua, jotka siirsivät hänet kauas
eteenpäin kohti erästä nuorta, mustatukkaista merimiestä, joka seisoi
lyhdynvalossa häntä vastaanottamassa:
"No... no, antakaa hänen olla rauhassa. Ettekö näe, että hän on vasta
poikanen!... Mitä sinä täällä teet, penikka?"
Tuo viimeinen huudahdus puri kipeämmin kuin koko häpeämätön
käsittely, jonka alaisena hän oli ollut pimeässä käytävässä.
Kaikkein vähimmin Rejer tahtoi näyttää poikaselta, hän, joka oli yli
puolenyhdeksättätoista vuoden ikäinen ja kotoisen arvovaltansa nojalla
johti kokonaista venhekuntaa.
Hän pujahti pois avuliaan merimiehen läheisyydestä ikäänkuin olisi
polttanut itseään ja liukui niin huomiota herättämättä kuin suinkin
mahdollista seinän sivuun, mustain ihmisryhmäin taakse.
Pullot kiersivät miehestä mieheen, ja ranta-aitan lattialla kävi tanssi
taukoamatta. Polskaa, kädet toistensa vyötäisillä, valssia ja Hampurin
polkkaa. Viulut ja merisaappaiden töminä kilpailivat keskenään.
Patsaihin kiinnitetyt merirasvalamput lekuttivat vedossa, katto-orsista
riippui pari purjenuoran kannattamaa sarvilyhtyä valaisten käryisessä
ilmassa liikkuvia punaisia naamoja, joista hiki kihoili päähineen alta.
Paloviinan höyryt ja tupakan savu, märkien vaatteiden ja vanhan sillin
haju, kostea suola, joka jalkain alla murskaantui märäksi ja likaiseksi
seokseksi, kääri kaikki tukahuttavan raskaaseen viinasumuun, jonka läpi
esineet vain himmeinä erottuivat. Melu ja puheensorina kaikui korvissa
alinomaa. Peremmällä pimeässä häämötti suolahinkaloita ja tyhjiä
tynnöreitä.
Muutamia kirjanpitäjiä ja verkkopäällysmiehiä istui punssipulloineen
kumotun tynnörin ääressä pelaamassa korttia sillistä, joka vielä viipyi
kaukana merellä. Toisinaan he virkistäytyivät pistäytymällä tanssimaan.
Rejer sai ankarasti taistella ujouttansa vastaan, kun oli liikuttava
niin läheltä noita istuvia hienonhienoja kauppapalvelijoita. Häntä
vaivasi mitä arin herkkätunteisuus, kasvuiän hoilakka vartalo ja
kehittymätön ääni olivat hoidettavina, ja hän tunsi itsensä kaikkialla
liian pitkäksi ja näkyväksi. Siksi hän kävi niin käyränä kuin suinkin
ja piti jäykän järkähtämätöntä ilmettä kuin mikäkin tullitarkastaja.
Ehkä viimeksimainitun seikan vuoksi häneen kiintyivät juuri ne katseet,
joita hän halusi välttää. Urimoidessaan tynnöripaikan ohi hän kuuli
takaansa:
"Tuo, jolla on nenä ja villahuivi, mikä janne se on?"
Samassa kasaantui niin paljon väkeä, ettei Rejer päässyt liikahtamaan;
hän kuuli tai oli kuulevinaan sorinan seasta: "Jan Juhlin poika
Aa-vuonolta... hänen asiansa ovat menneet päin hongikkoon!"
Rejerin poskia poltti ja ohimot jyskyivät. Hän ei ollut täysin varma,
oliko hän todellakin kuullut tuon lopun, vai oliko hänen omatuntonsa
sen lisännyt. Eihän huhu sentään ollut voinut vielä tänne ehtiä.
Hän ei uskaltanut kääntyä katsomaan; vilahdukselta hän vain
havaitsi tiedon antajaksi paksun lihavan pelaajan -- se oli eräs
verkkopäällysmies vuonolta pari kolme peninkulmaa Hammarnäsistä merelle
päin.
Tuo "menneet päin hongikkoon" synnytti ahdistavaa tunnetta. Hän yritti
uskaliaasti keikauttaa päätänsä.
Jos olikin totta, että Hammernäsin Juhlien asiat olivat huonolla
tolalla, niin vielä siitä sentään oteltaisiin hiukan -- mutta kyllä olo
sittenkin kävi tukahduttavaksi... painostavaksi...
Hän oli jo päättänyt lähteä ranta-aitasta, kun väkijoukon äkillinen
liikahtaminen paljasti hänelle sen ahtaan pyöreän tilan, jossa
tanssijat liikkuivat.
Pitkä ja hoikka tyttö riippui reippaan, lyhytkasvuisen ja tanakan
merimiesnuttuun ja kiiltonahkahattuun puetun päällysmiehen
käsivarrella... Tukka oli pörröinen, silmät sysimustat -- hän tunsi
heti kalanperkaajattaren. Tyttö tanssi sulavasti, mutta hänen asentonsa
ja kalpeutensa toivat alinomaa mieleen väijyvän ja hyppäykseen valmiin
kissan. Ilme oli hämmästyttävästi sellainen, ja Rejer tunkeutui
tahtomattaan lähemmäksi.
Vaikea oli tietää, mitä tuo pitkä, hieno kauppa-apulainen oli hänelle
tehnyt, mutta kun hän varmoin ilmein tuli ottamaan tyttöä tanssiin,
niin tämä puhkesi häpeämättömään nauruun, käänsi selkänsä ja lähti
tanssiin suolaamon tynnörintekijän mukana.
Rejeriä suututti, totta puhuen, että tuollainen huolimattomasti puettu
kalatyttö varkaansilmineen rohkeni käyttäytyä niin häikäilemättömästi.
Kotona pidettiin sentään hyviin tapoihin kuuluvana tehdä eroa ihmisten
kesken.
Otsa oli matala, leveä ja kahvinruskea; ivallinen ilmeleikki teki
kasvot melkein vastenmielisiksi -- kyynär- ja olkapäät terävät,
selkä, niskan ollessa kumarassa, melkein ontelo. Vartalo soukka ja
laiha! Ja sittenkin tyttö olemuksellaan yhä enemmän kiihotti hänen
uteliaisuuttaan, niin ettei hän voinut katsettaan siirtää.
Vaistomaisesti Rejer siirtyi sille paikalle, mihin tytön joka kerta
täytyi pysähtyä, ja tarkasteli häntä kierros kierrokselta, tanssi
tanssilta.
Täällä oli liian paljon myrskyisän uutta!
Niin, kyllä he polkkaa osasivat tanssia, tyttö ja samoin hänen
viejänsä, tumma perämies, jonka Rejer oli kohdannut käytävässä. Se
kävi hienosti, kepeästi ja vaivattomasti. Liivit olivat uumilta
avautuneet... hän oli hoikka ja lanteeton kuin ankerias.
Tyttökään ei näyttänyt olevan välinpitämätön hänen lakkaamattomalle
tarkastelemiselleen ja tuijotukselleen. Tutunomainen silmäys, jonka
Rejer sai, veti veret pojan kasvoihin, ja taasen ohi tanssiessaan tyttö
nyökkäsi hänelle.
Rejerin teennäinen, arvokas ilme oli mennyttä; ne katkerat ajatukset,
joita hänen sydämensä äsken oli ollut tulvillaan, katosivat kuin tuhka
tuuleen.
Tanssin hetkeksi tauotessa hän näki parin joutuvan loukatun
kauppa-apulaisen läheisyyteen. Ikäänkuin havaitsemattaan tämä puhalsi
nysänsä tyhjäksi, niin että tupakanporot lensivät vasten perämiehen
kasvoja ja rintaa. Perämies aivasti ja sylki ja oli joutua raivoihinsa,
mutta ei saanut siihen aikaa, sillä heidän vuoronsa tuli ja tyttö veti
hänet mukanaan tanssiin. Perämiehen sääret ja jalat polkkailivat yhtä
vilkkaasti kuin ennenkin, mutta kun hän tavan takaa kääntyi silmäämään
kauppa-apulaista, näkyi ilmeestä varsin selvästi, ettei hän ollut
naurutuulella. Hän oli vakaasti päättänyt maksaa takaisin samalla
mitalla, ja alinomaa näytti siltä, että miehet iskevät yhteen. Tyttö
yritti kuitenkin sitä estää. Hänen mustat kissansilmänsä säkenöivät
kiukkua yli perämiehen käsivarren joka kerta, kun he liitivät ohi.
Äkkiä kauppa-apulainen heitti lakkinsa perämiehen jalkoihin. Hän
kompastui ja yritti turhaan nousta; kauppa-apulainen oli jo hänen
kimpussaan... Melua, pähinää, töminää ja ankaraa kasautumista.
Kävi ilmi, että kauppapalvelijalla oli apumiehiä. Siinä oli kolme
yhtä vastassa, ja keskellä rytäkkää pyöri kalatyttö notkeana kuin
koulupoika, saadakseen vapautetuksi perämiehen.
Rejer tuli hänen avukseen. Hän tarttui pyöriskelevää perämiestä
kaulukseen aivan samoin kuin tämä oli tehnyt hänelle käytävässä ja sai
hänet heilahtamaan, niin että hän melkoisella vauhdilla halkaisi taajan
väkijoukon muodostaman piirin. Piiri sulkeutui hänen jälkeensä ja
tappelu taukosi.
Naurusta ja ilosta Rejer ymmärsi äkkiä joutuneensa suosion esineeksi --
tavallaan voittajaksi!
Hän havaitsi kalanperkaajattaren tunkeutuvan väkijoukon läpi huivi
työnnettynä kauas takaraivolle, niin että tukka ikäänkuin kuohui
esiin. Tavan takaa hän kääntyi katsomaan kauppapalvelijaa, ja silmissä
välkkyi sinisenmustia salamoita. Ovessa hän nyökkäsi Rejerille, joka
oli jälleen kiihtyneessä mielentilassa ja melkein huumaantunut niin
äkillisestä asioihin puuttumisesta. Melkeinpä hän oli näytellyt miehen
osaa!
Liidutun tynnörin ääressä myytiin viinaa. Sen ympärillä räyhäsi joukko
miehiä, mällit poskissa ja naamat punaisina.
Hän kaivoi esiin kuparirahan, nielaisi karskisti ryypyn ja kiiruhti
pois -- ahtaaseen kolkkaan. Ja majapaikassa, missä hän käytti itselleen
kuuluvan makuusijan miettiäkseen illan tapahtumia -- hänen tunnelmansa
ylevyys teki nukkumisen mahdottomaksi.
Luodolla liikuskelemmen kaikkien niiden nahkapöksyjen seassa,
jotka siellä myrskyssä ja lumisateessa kävivät tähystelemässä,
tuli ajanpitkään ikävystyttäväksi. Rejerin silmät suuntautuivatkin
kieltämättä useammin sataman toisella puolella olevaa ranta-aittaa kuin
ulkoapäin tulevaksi odotettua silliä kohti. Hän oli keksinyt, että
kalatyttö yhä useammin seisoi ranta-aitan parvella ja katseli siihen
maihinlaskupaikkaan päin, jossa he olivat. Tyttö varmaankin ihmetellen
mietiskeli hänestä yhtä ja toista!... Mitään sellaista kuin hän oli
tehnyt perämiehelle, ei tyttö varmaankaan ollut aavistanutkaan... mutta
eipä hänellä ollutkaan oikeata käsitystä Aa-vuonolaisista, siitä,
millaista väkeä he oikeastaan olivat!...
Silliä ei kuulunut vieläkään -- ei siis mitään tekemistä!
Siellä he seisoskelivat, sillitytöt ja muu vaimoväki, nuoret ja
vanhat, ulkona eteissillalla tai tuulen suojassa ranta-aitan kupeella
jutustamassa. Joukko miehiä verrytteli sääriään tömistelemällä ja
kolistelemalla ja osti kahvia. Rejer ei voinut olla silloin tällöin
tekemättä itselleen asiaa sinne. Mutta kovin likelle työntyminen
osottautui antautumiseksi kujanjuoksuun, jonka kestäessä tulvimalla
tulvi enemmän tai vähemmän sukkelia huomautuksia "sisävuonolaisesta".
Monenkertaisiin päällysvaatteisiin kääriytyneitä eukkoja, jotka
istuivat kahvia myömässä kohvettunein sormin, ympäröi alinomaa parvi
nuoria merimiehiä ja sillinpyytäjiä, ja heidän joukossaan näkyi
jutteleva ja leikkiä laskeva perkaajatyttökin, ellei hän istunut
jollakin tyhjällä sillitynnörillä heilutellen pitkiä sääriänsä ja
palelevia jalkojansa koputellen. Aina oli hänen ympärillänsä naurua ja
iloa.
Ilma oli yht'äkkiä alkanut kirkastua. Sumu näytti hopeanhohtoiselta
puuvillalta, ja siellä täällä puhkesi pilviin aukkoja aina
syvänsiniseen taivaslakeen asti. Näytti tulevan kylmä, ja tuuli puhalsi
idästä.
Äkillinen säänmuutos herätti uutta elämää, uutta liikuntoa, uutta
toivoa.
Karit, alukset ja ranta vilisivät ihmisiä. Seisoskeltiin
ryhmäkunnittain juttelemassa ja kestitsemässä toisiaan alhaalla
venheitten ääressä ja ylhäällä aittain ja tupain seinustoilla:
viinapullo ja tupakkarulla sukelsivat esiin. Siinä esitettiin uutisia
ilmasta, sen suomista toiveista, sen vaikutuksesta silliparven suuntaan
ja satoja mahdollisuuksia ja todennäköisyyksiä, joita oli pohdittava...
Vasta tällaisen sään vallitessa silliä täytyi tulla!
Ilma tyyni ja iltapäiväauringon paistetta yllä märkäin karien --
ei sadepisaraakaan enää. Aivan kuin olisi yht'äkkiä tullut jokin
juhlapäivä!
Rejer näki naisväen soutaman venheen suuntautuvan sitä rantaa kohti,
jossa hänen venhekuntansa oleili. Meluten ja toistaan tyrkkien ne
menivät halki saaren vastarannan lahdelle, jossa oli muutamia isompia
aluksia ankkurissa. Vain kalanperkaajatar jäi hetkiseksi toisten
jälkeen ja tuli Rejerin luo puoleksi maihin vedetyn venheen ääreen.
"Kuulehan, Aa-vuonolainen", alkoi hän äkkinäisin nykäyksin, "tänä
iltana tanssitaan sillin tuliaisia! Saavuthan sinäkin?" Hän asettui
aivan kokan viereen, ja katse liukui nopeasti pitkin venhettä,
ikäänkuin hän olisi halunnut heti saada selon kaikesta, mitä siinä oli,
pysähtyi hetkiseksi arkkuun, jonka avain oli lukossa, ja kääntyi sitten
Rejeriin:
"Tuota paksua hopeaketjua, joka riippuu liiveissäsi, käytätkö sitä
venheen kiinnittämiseen -- vetoköytenä?" alkoi hän kiusotellen.
"Annahan minun koetella sitä!"
Hän ihaili sitä erinomaisesti, antaen sen kerran toisensa jälkeen
liukua sormiensa välitse, joissa pitkin ulkopintaa näkyi valkoinen
arpi, luultavasti perkausveitsen jäljeltä.
"Niin, kun ollaan rikkaita", hän huokasi, "niin käydään naisten
koruissa; -- minä saan kantaa vääntöveistäni purjenuorassa!" Rejer
huomasi, että hänen kaulaansa tosiaan kiersi nuora, joka katosi
isonhuivin peittoon. Kun Rejer jatkoi itsepintaisesti vaitioloa,
keskeytti hän äkkiä ja kysyi: "Oletko perämiestä nähnyt?"
"En."
"Hän on skudesnäsiläisessä _Pontevassa_. Teit hyvin, kun autoit häntä
-- minä en luullut, että se kävisi sinulta niin sukkelasti."
"Ky--yllä, Aa-vuonolla!"
"Hänen nimensä on Lind, hän on toinen perämies... Vai niin, etkö ole
nähnyt häntä?" Hän nauroi ivallisesti: "Häntä katsomaan ne kyllä
juoksevat kaikki tytöt Matruusilahteen tänä päivänä. -- Niin, en minä
tietenkään!"
Ei, sen Rejer hyvin ymmärsi.
"Mutta hänpä onkin paras tanssija Bergenin koko lankulla, vaikka sinne
tulee merimiehiä koko maailmasta!"
Rejer myönsi väitteen oikeaksi jonkinlaisin kokenein ilmein, vaikka
hänen käsityksensä "lankusta" olikin sangen epämääräinen.
Perkaajatar istuutui kallistuneen venheen reunalle ja jatkoi: "Jos
sinä menet häntä käskemään, niin hän tulee aittaan tänä iltana, sillä
sinähän autoit häntä!... Siinä oli monta hänen kimpussaan, minä en
voinut käsivartta liikuttaa seuraavana päivänä, vain siitä syystä, että
pidin niitä loitolla." -- Hän teki havainnollistavan liikkeen laihalla
käsivarrellaan ja jatkoi päätään heiluttaen: "Sillä vaikka olenkin vain
köyhä tyttö, on minussa sen verran kunniaa, etten tee niinkuin toiset
ja lähde häntä tanssiin kutsumaan. Minun puolestani hän saa tehdä, mitä
tahtoo, en minä hänestä välitä. Voit varsin kernaasti sanoa senkin
hänelle. Kauppa-apulaisen suhteen hän saa olla levollinen; minä en
tanssi yhtäkään tanssia hänen kanssaan!"
Rejerin kasvojenilme oli mitä vakavin; hän piti suuressa määrin itseään
imartelevana, että perkaajatyttö noin uskoi hänelle asioitaan, niin,
hän tunsi kerrassaan sydänseutujensa pehmenevän havaitessaan, miten
oikein hänet oli ymmärretty. Hän nyökkäsi luoden myöntävän, merkitsevän
katseen kohti Matruusilahden mastonneniä ja kysyi sitten matalin,
tutunomaisin äänin, niinkuin henkilö, jonka jo sopii käyttää ystävän
oikeuksia:
"Minkä tähden sinä olet niin vihainen kauppa-apulaiselle -- mitä hän on
sinulle tehnyt?"
"Tehnyt minulle? Hän?" Hän lensi seisomaan kuin raketti. "Oh, hän
luulee vain voivansa polkea minut jalkoihinsa kuin sillinsisälmykset!
Minä tiedän kyllä, mitä hän sanoi Kirsti Brislingille niin kovalla
äänellä, että kaikki sen kuulivat -- sille sinipuseroiselle, joka
tanssii niin rehevästi -- että minä olen joka huutokaupassa Bukkevuonon
ja Smörshavnin välillä!... Silloin tulisi hänen hienoudessaan pitää
itseään liian hyvänä minunlaiseni kanssa tanssimaan eikä panna niin
pahakseen, jos minä hiukan pyörin jonkin perämiehen kanssa, jota hän ei
siedä."
Siinä oli ilmeleikkiä, olkapäiden, käsivarsien ja koko ruumiin eleilyä
ja liikehtimistä...
Sillä aikaa kun reipaskatseiset silmät ja nopea kieli keksivät yhä
uusia katkeroitumisen ilmauksia, kiroili Rejer sydämessään sitä
kysymystä, jonka oli tullut tehneeksi ja joka oli kokonaan häirinnyt
heidän alkamansa miellyttävän kanssapuheen. Hän koki tyynnyttää
vierastaan lausumalla yhtä lämpöiset kuin itsetietoisetkin sanat:
"No, antaa hänen vain tulla; kun meitä on kaksi, niin kyllä me hänet
kurissa pidämme!"
Venheen vierellä seisova, isoonhuiviin ja viheriään hameeseen puettu
vartalo ikäänkuin köyristi selkäänsä, ja mustain hiussuortuvain
ympäröimiin kasvoihin ilmaantui kokonainen rivi valkoisia hampaita
hänen alkaessaan kielevästi kertoa:
"Ja sitten hän on yrittänyt antaa minulle haukkumanimiä täällä --
nimitellyt minua... sanonut minua tattarin sukuiseksi! Mutta sen
hän valehteli, sillä minä olen syntynyt Strudshavnissa ja isäni oli
kunniallinen röraasilainen peltiseppä, siitä on minulla papinkirja
todistuksena."
"Stiina!... Musta Stiina!" Ylhäältä merimerkin luota huuteli ja
viittoili pari hänen naistoveriansa, jotka olivat palanneet häntä
haeskelemaan. "Musta Stiina hoi!"
"Kyllä, kyllä minä tulen!" huuti hän vihlaisevan kirkkaasti käsiensä
välitse ja juoksi pois joutamatta Rejeriä hyvästelemään.
Rejeriin välähti salamana, että hän oli juuri tattari, pahinta, mitä
kotona Aa-vuonolla tiedettiin ihmisestä sanoa.
Siinä hän seisoi sekä häpeissään että suuttuneena. Niin vähältä hän oli
ollut unohtaa, kuka hän oli ja kuka tuo toinen -- että hän oli Rejer
Jansen Juhl... ja tuo! -- Hän tarttui vikkelästi kellonperiin. "Ei,
kyllä oli parasta olla hiukan varuillaan, muuten saattoi joutua sekä
varkaitten että lurjusten kanssa tekemisiin!"
Tanssiin hän ei mene. Se kaikui hänessä loppukertona hänen
vaellellessaan saaren harjannetta kauniina ehtoopäivänä.
Hän näki naisväen alhaalla satamassa soutavan alukselta toiselle.
Päästyään skudesnäsiläisen _Pontevan_ luo he kiipesivät köysitikapuita
pitkin, istuutuivat parraspuulle ja söivät tai näpertelivät jotakin,
aivankuin käräjiä pitävä varisparvi...
Äkkiä he ryntäsivät ylös ikäänkuin säikähtyneinä ja alas venheeseen
takaisin. Kapteeniko niitä ajoi pois? Kalanperkaajatar seisoi
viimeisenä köydestä pidellen ja toinen jalka tikapuilla; näytti siltä,
kuin hän olisi käytellyt kieltään toisten puolesta...
Aivan oikein! Kapteeni siellä oli, hän ei suvainnut lirkutusta laivansa
kannella ja tuli nyt aivan reunalle. Mutta nainen piti puolensa,
kunnes viime hetkessä häilähti venheeseen. Tuhto oli pitkässä matkassa
alaspäin, mutta hän tuli jaloilleen kepeästi ja reippaasti. Hänen
kapeissa lanteissaan oli jotain pehmeätä, kevyttä ja liukasta.
Rejer neuvotteli itsensä kanssa, olisiko vai eikö olisi mentävä
tanssimaan, kunnes oli aikoja sitten tullut pimeä.
Ei ollut ollenkaan hupaista kävellä alkavassa tähtiyössä, kylmä kun
oli, kävellä viidentoista kahdenkymmenen miehen voimalla asunnon
ympärillä tömistellen ja saappaitaan toisiinsa takoen viluissansa ja
tähystellen tuonne vastarannalle, missä valot loistivat ja peli ja
tanssi olivat täydessä vauhdissa.
Niinä hetkinä, joina hän siellä kuljeksi, kävi hänen sydämessään ankara
taistelu laihasta, likaisesta villasukkiin ja paikattuun hameeseen
puetusta sillipiiasta. Olikohan siellä perämies?... Tanssikohan hän
hänen kanssaan?...
Tuo viimeinen ajatus sai hänet hiipimään alas rantaan toisten painuessa
sisään mennäkseen makuulle ahtaisiin vuoteisiin, joissa levättiin
kylki kyljessä kuin sillit. Muutamia minuutteja myöhemmin Rejer seisoi
tanssivia ympäröivässä piirissä hengästyneenä, pitkänä ja punaisena.
Siinä tanssittiin sillin tuliaisia, kuten tapa vaati, tanssia
jymistettiin, niin että permanto notkui.
Hän näki perämiehen ja sillinperkaajattaren. Ne tulivat täyttä vauhtia
suoraan tanssista. Perämies seisoi juuri pyyhkimässä nenäliinaansa
hikisiä kasvojaan, kun huomasi Rejerin:
"Kas sinäkö siellä... hoi, sinä siellä!" hän huusi ja viittilöi.
Rejer ei vastannut. Kevyesti ja notkeasti vetäytyessään pois perämiehen
luota hän yht'äkkiä sytytti Rejerin täyteen lieskaan. Molempain
hartiain voimalla hän työntyi eteenpäin, tyrkki, pujahteli ja raivasi
tietä läpi väkijoukon ehtiäkseen ennen kuin paksu verkkopäällikkö
punaisine kaulahuiveineen, jonka liikkumissuunta näytti olevan sama
kuin hänen. Hän kuuli takaansa perämiehen äänen: "Hoi -- hoi hoi! --
hoi, sinä siellä!"
Mutta Rejer ei välittänyt mistään tällä kertaa, ei vaikka olisi
poikaseksi ja penikaksi nimitetty -- hän näki laihan vartalon edessään,
ja äkkiä tempautuen eteenpäin hän huusi:
"Tuletko tanssiin, Stiina?"
"Tekeekö sinunkin mielesi nyt yrittää?" puhkesi hän ihmeissään puhumaan
samalla seuraten Rejeriä tanssiin -- se oli oikeata rheinländeriä.
Ja sitten sitä mentiin, niin ettei kumpikaan tahtonut enää lattialta
poistua. Rejer tanssi kuin humaltuneena; hän näki vain ikäänkuin sumun
seasta, kuinka nainen nyökkäsi ja hymyili nuorelle tummatukkaiselle
aliperämiehelle, joka kerta kun he tanssivat ohi. Siinä hän seisoi
heitä katsellen upeana värillisessä paidassaan ja silkkinen kaulahuivi
löyhästi kaulaan sitaistuna.
Rejer ei myöntynyt, ennenkuin sai lupaan seuraavankin rheinländerin ja
tanssitoverin itsensä alas rappusten luo, missä myytiin piparkakkuja ja
rinkilöitä sekä kirjoja, viisuja ja tutkistelmia.
Kauempana pimeässä verkko vajan seinustalla, missä väkeä seisoi mustana
muurina ja mistä tanssiin saapui monta punaista, ilahtunutta naamaa,
kaupittiin jotain punssin nimellä mainittua. Hetken päästä he seisoivat
rappusilla, ja Rejer kestitsi naistansa kulpposeen kaadetulla juomalla.
Mitään esittäytymisvaikeuksia ei nyt enää ollut...
Portaitten alapäässä istui kaupustelija, joka päivisin kuljetti koko
sekatavarakauppaansa selässään, niin leveänä, että tuskin pääsi
hänen ohitsensa kulkemaan. Porraskaiteeseen hän oli tuhrannut kiinni
talikynttilän ja houkutteli nyt ostamaan punaisia lompakoita, peilejä,
tuppipuukkoja, heilojen kaulaliinoja ja valokuvilla kaunistettuja
nenäliinoja -- ja ojensi juuri sillä hetkellä esiin kamman, jonka
kyljessä oli kuvastin.
Rejer veti esiin kukkaronsa ja osti sen kuudellatoista killingillä.
Sitten tarjosi kauppias hänelle sinistä kaulaliinaa -- "vain
viisikymmentä kahdeksan killinkiä" -- hän ymmärsi, että Rejer oli
väljällä tuulella tänä iltana.
Rejer aikoikin hetken epäröityään hellittää rahat -- hän ajatteli
rheinländeriä ja että se olisi hänen kaulallaan heidän tanssiessaan
-- kun perämies tuli ja sieppasi sen ja heitti Stiinalle sanoen: "Ei,
tämän sinä saat minulta, Stiina!" Maksuksi hän ojensi pientä hopearahaa
liivintaskusta, ikäänkuin tuollainen kauppa ei olisi hänelle mitään
merkinnyt, ja hyppäsi reippaasti rihkamalaatikon yli heidän luokseen
portaille:
"No, Stiina, sinähän sait oikean rheinländerin! -- Niin, minä olin
saada takkiini viimein", lisäsi hän, nyökäten niin hienosti, että Rejer
kerrassaan mielistyi häneen. Sitten hän kiitti kättä lyöden siitä,
"että hän oli niin hyvin varpannut hänet rytäkästä sillä kertaa."
Siinä oli aitoa, reipasta merimiehen kurssia; melkein kuin hän olisi
antanut takkiin sen sijaan, että oli ollut itse saamaisillaan.
Viedessään naistaan tanssitupaan hän nyökkäsi Rejerille: "Stiinassa on
vauhtia, ei hän sovi täkäläisille merisaappaille." Ja lisäsi vielä:
"Mehän tapaamme täällä iltaisin", lähtien sitten tanssimaan.
Rejer tunsi itsensä jälleen sangen ylpeäksi ajatellessaan tätä uutta
tuttavuutta: Portailta hän näki Stiinan tanssimassa perämiehen sininen
liina kaulallaan, kunnes kesken tanssin huudettiin, että ranta-aitta
suljetaan ja että huvi on lopussa.
Lukuunottamatta rippikouluaikaa, jolloin Rejerin oli vallannut
jonkinlainen koko naisnuorisoon _en masse_ kohdistuva ystävyyden
huume, hän oli ollut ankarasti rakastunut vain kerran ennen elämässään
-- karjakko Jörunin sisarentyttäreen, joka oli nimismiehellä
palveluksessa. Hän oli yhdeksänneljättä ikäinen, suuri, leveä ja pyöreä
kuin amme, tukka oli keltainen, hampaat valkoiset ja kasvot pyöreät,
punaiset kuin syksyn kuulla, kun se painuu viljapellon taakse.
Hän oli tähystellyt Haarstadiin päin nähdäkseen hänen aamuin ja illoin
menevän navettaan kiuluineen, ja oli itkenyt vuolaita kyyneleitä, kun
ei voinut ollenkaan ajatella naimisiinmenoa, koska kohtalo oli tehnyt
hänestä Juhlin ja siten erottanut heidät toisistaan ylipääsemättömällä
muurilla! On itsestään selvää, että hänet oli kasvatettu liiankin
järkevästi tajuamaan, mikä hänen asemassaan sopi, mikä ei; hän ei
siis horjunut silmänräpäystäkään tulevaisuutta kuvitellessaan, mutta
siitä huolimatta hänellä kyllä saattoi olla kärsimystä ja taisteluja
taisteltavinaan.
Ja nyt hän ei tahtonut päästä uneen perkaajatytön vuoksi, ruskeain
kasvojen vuoksi, joita ympäröi musta takkuinen tukka ja joista musta
silmäpari näytti tuiskivan tulta!
Hän ja aliperämies saapuivat siitä pitäen tanssipaikalle joka ilta;
hoikka kalanperkaajatar, jolla oli liina sidottuna vyötäisille, veti
häntä puoleensa kuin magneetti. Tuo eloisa ajatus ja nopea kieli, tuo
elohopeamainen vilkkaus, joka tajusi, näki, tiesi, tarkotti kymmeniä
asioita siinä ajassa, jonka hän tarvitsi yhtä varten, sai hänet
tuntemaan itsensä kömpelöksi ja kehnoksi, mutta herätti hänessä mitä
suurinta ihailua.
Ja olihan joutohetkiä riittämään asti -- silliä saatiin nähtävästi
odottaa kauan.
Kylmäin tultua oli maa joka aamu valkoisen kuuran peittämä, ja
kaikkialle muodostui iljankopaikkoja ja jääriitettä. Venheet olivat
sisältä valkoisia, köydet ja purjeet jäässä, villakäsineet ja
merivaatteet olivat jäykät, niin että paukahtelivat puettaessa.
Meri lepäsi tyynenä kalpeassa auringonvalossa, siellä täällä näkyi
pakkassumua, ja rannempana kuljetti virta kirkkaassa, kylmässä vedessä
lukematonta maneettijoukkoa, suurista, punaisista, ripsireunaisista
alkaen aina pieniin purppuransinisiin asti, jotka luovat veteen niin
heikon ja läpikuultavan vivahduksen kuin kuu päiväiseen aikaan. Ne
sanalla sanoen täyttivät kulkureitit, riippuivat liukkaina ja limaisina
ankkuri- ja vetoköysissä, ja paljon ja vakavasti tarkotettuja manauksia
kohdistui tuohon merenvaivaan, kun kalastaja nosti airon lappeella
tuota hyytelömäistä massaa heittääkseen sen rantakiville. Maneettien
syy oli, ettei silliä tällä ilmalla kuulunut!...
Siellä sitä makailtiin uudenkin sään aikana ja kärsittiin ravinnon
puutetta. Ei edes keittosilliä, jota jokainen oli laskenut saavansa!
Mutta että silli lepäsi valtavina joukkoina kuin muuri ulompana
merellä, se oli edelleenkin järkkymätön mielipide, ja yhtä ehdottoman
varmaa oli, että se uisi saaristoon, kunhan virta ehtisi ajaa maneetit
pois tieltä. Kotiin palaaminen nyt olisi hulluutta. Oli vain kestettävä
-- odotettava, keiteltävä jauhoja säästellen ja saituroiden ja
odotettava.
Tuntui siltä, kuin olisi ihmiset vallannut hiljainen, tuskallinen
ahdistus, jota oli peitettävä hilpeydellä, joka oli juhlittava, juotava
pois.
Kalastuspaikan elämä muuttui yhä hurjemmaksi. Puukotukset, tappelut,
varkaudet ja aluksiin murtautumiset kuuluivat päiväjärjestykseen, niin
että esivalta viime aikoina oli asettunut sinne ja pitänyt kuulustelun
toisensa jälkeen.
Vielä viikko, niin moneltakin eväät loppuisivat.
Se kului saman jähmetyttävän, hiljaisen, ankaran pakkasen vallitessa --
ja samana maanantaina souti sataviisi venhettä kotiin.
Venheen perässä saattoi nähdä sairaan tai tuhdolla miehen, jonka
kasvoista näkyi, että hän enää vain riippui airossa.
Monellakaan ei ollut muuta neuvoa kuin nähdä nälkää ja soutaa
vastatuuleen, kunnes voimat pettivät, vain soutaa -- ilottomaan kotiin,
jossa oli uhrattu viimeiset varat hänen matkaansa varten ja paraillaan
ehkä istuttiin toivorikkaina häntä odottaen jauhojen huvettua
olemattomiin.
Saaret olivat mustanaan ihmisiä, jotka katselivat menijöitä vakavin,
arvelevin ilmein; useimmista tuntui, että jonakin viikon päivänä
saattoi olla hänen vuoronsa.
Viulunsoittoa ja tanssia tosin jatkettiin ylhäällä suolaamossa,
mutta ei kuulunut enää äänekästä remua, ei ollut entistä vallatonta,
hurjaa, meluavaa hauskuutta eikä suurisuista huutelua aluksissa ja
satamassa olevain kesken, ei samaa vauhtia soudussa, ei uhkamielistä
ilkivaltaisuutta -- vain raskas, synkkä hiljaisuus vallitsemassa.
Aa-vuonolaistenkin eväsvarat olivat lopussa. Aikoja sitten he olivat
keittäneet lientä viimeisen silavakimpaleen luusta ja säästelivät
sitten parhaansa mukaan jäljellä olevia jauhoja. Mutta he olivatkin
väkeä, joka oli tottunut elämään vähällä -- Juhlin torppareita! Mukaan
otettua lihaa ja silavaa he olivat pitäneet oikeana sunnuntairuokana,
ja nyt, palattuaan takaisin vesivelliin, he tähystelivät vain sitäkin
innokkaammin, olisiko kapasilli tulossa -- sehän oli, Juhlin pojan
sanojen mukaan, vain kolmen, neljän peninkulman päässä merellä päin;
heidän oli vain painettava penkkiä ja odotettava.
Isäntärenki Anders, jonka Juhlin emäntä oli lähettänyt mukaan ja
joka oikeastaan piti järjestyksestä huolta, joskin hänen oli Rejeriä
toteltava, oli sitä vastoin käynyt yhä arvelevammaksi ja oli viime
päivinä yhä jäykemmin vaatinut: silliä tai kotiin, niin että Rejerin
täytyi käyttää kotoisen arvovaltansa täyttä voimaa saadakseen hänet
pysymään aisoissa.
Hän sai kuulla sanoja, joita ei ollut helppo kumota: että hän
oli tehnyt väärin viemällä heidät tänne ja rikkomalla koko sen
järjestyksen, jota ukko Juhl, hänen isänsä, oli pitänyt seudulle
soveliaana. Nyt saatiin nähdä, ettei Aa-vuonon talonpojan pitänyt
kalastella! Mutta kun nuoriso pääsee määräämään, niin...
Siinä valiteltiin ja huokailtiin vaimojen ja lasten puolesta.
Rejer ei vastannut sanaakaan. Hän kuljeksi yksin saaren ulkorantaa
maneetteja tuijotellen ja miettien.
Tosiaankin näytti siltä, kuin olisi isäukko ollut oikeassa
nimittäessään tätä joutilaiden levottomuuden kylväjäin keksinnöksi,
sellaisten henkilöiden hommaksi, jotka eivät pelkää syöstä
lähimmäistään onnettomuuteen. Hän ajatteli, miltä näyttäisi, kun Juhlin
poika palaisi kirkkovenheessään sillinpyynnistä koko seudun naurun ja
pilkan esineenä.
Hammernäs mennyttä! Hän kuuli selvään, kuinka hevoset hirnuivat ja
vuohet määkivät häntä pilkaten -- eihän hänellä ollut siellä enää
mitään tekemistä, Haarstadin konttorituoli se oli kuin häntä varten
sorvattu.
Niinkö sen siis piti päättyä! Hän vavahteli sisäistä uhmaa. "Ei,
mieluummin!" Leuka työntyi eteenpäin Juhlien tapaan; se merkitsi, että
isäntärenki sai odottaa, kunnes hänen suolensa alkaisivat soida. Itse
hän tahtoi nähdä nälkää, vaikka siihen sortuisi -- kaikki saivat tyytyä
pienennettyyn annokseen.
Oli sentään eräs seikka, jota Rejer ei ottanut huomioon: hänen oma,
määrätön ruokahalunsa. Hän oli vielä kasvantaiässä ja kieriskeli
yöllä valveillaan pelkän ruoan ajatuksen vuoksi. Hän ei ollut koskaan
aavistanut, että nälkä tuntui sellaiselta. Hän koetti siitä vapautua
ajattelemalla perkaajatarta, jota hän ei ollut nähnyt muutamaan
päivään. Se onnistuikin! Hän näki Stiinan edessään -- rinkeleitä tai
piparkakkuja pureksimassa! Hän yritti yhä uudelleen kiertää hänet
näkyviin toisenlaisena, mutta kauraleipä ja voi työntyivät kohta
jälleen etualalle.
Nälkäisenä hän paneutui levolle ja kuljeksi päivät rauhattomana
saarella päästäkseen vaivastaan -- olihan siellä rannan leväin joukossa
ainakin sinisiä simpukoita, joihin sopi turvautua. Nälkä oli kehittänyt
hänen keksintäkykyänsä, niin että hän ajatteli jotakin lokkien
pyydystämisen tapaista -- ilmassa saattoi liikkua lihaa aitan täydeltä
-- mutta hän tunsi väkensä liian hyvin; ei maksanut vaivaa tarjota
Aa-vuonolaisille sellaista epäpuhdasta ja syötäväksi kelpaamatonta; he
kuolisivat mieluummin nälkään.
Sää oli jälleen alkanut muuttua harmaaksi, suojaiseksi ja rumaksi.
Lounainen puski yhä kasvavalla voimalla, mustanharmaita pilviä ajelehti
ilmassa, ja meri kohoili viheriänä ulompana.
Harmaassa aamun kajasteessa tuli eräs nuottavenhe kohisten
satamaan, suolavaahdon pärskyessä, vettä puolillaan ja kolme reiviä
isossapurjeessa.
Heti sen jälkeen syntyi kaikkialla elämää ja liikettä. Valo toisensa
jälkeen syttyi aluksiin, ja väki kokoontui suolaamon luo.
Siellä näytettiin nelikollista silliä, joka oli saatu pohjoispuolelta,
Stolmenin luota. Niiden selässä oli merkki, ikäänkuin verkonsilmukan
jättämä -- se oli oikeata lajia! Tässä oli kouraantuntuva todistus...
silliparvi löydetty!...
Nuo viimeiset sanat lensivät kuin purkautuva sähkökipinä yli kaikkien
saarten.
Siinä oli lähtömerkki koko väkijoukolle, kaikille tuhansille ihmisille,
ja päämääränä oli Stolmen -- se merkitsi, että tämä pyyntipaikka
huomenna tai ylihuomenna on ihmisistä tyhjä kuin paljas kämmen. Niitten
venheitten joukossa, jotka tuona aamupäivänä lähtivät ulos sumuiselle
merelle myötäisessä tuulessa, purjeet syvään reivattuina, oli myöskin
Juhlin kirkkovenhe.