Ja tieto tuli sellaisena kuin postivenhe sen myötänsä toi: huhut
ja todellisuus sekaantuivat, ja kiihottunut mielikuvitus antoi
koko asialle muodon ja koristeet: "Seitsemän, kahdeksan penikulmaa
Udsiren luoteispuolella oli eräs laivuri havainnut meren olevan aivan
viheriän ja oli purjehtinut yli useiden silliparvien, jotka lepäsivät,
kokonaisen tai puolen neljänneksen pituudelta toinen toisensa
ulkopuolella kuin hopeaiset muurit! -- Erääseen stavangerilaiseen
prikiin oli yöllä heittänyt hyökyaallon, ja sen mukana oli tullut
lihavaa, välkkyvää, isoa silliä, niin että isovenhe ja kajuutta olivat
sitä tulvillaan! -- Illoin oli täysi 'sillihehku' ulkosaaristossa --
koko taivas kuin tulessa!"
Lyhyinä huudahduksina postivenheestä saneltuna huhu lause lauseelta
ikäänkuin sytytti liekkiin seudun toisensa jälkeen.
Isäntärenki, joka ajoi hirsiä Hammernäsin metsistä, oli hänkin nähnyt
tuon ihmeen ja hoputti "Laukkia" päästäkseen pian kotiin. Hevonen oli
oikeata seudun rotua, vääräsäärinen, matala, etujalat lyhyet. Mahallaan
se ui tai ryömi melkein kuin ankerias yli mättäiden ja pensaikkojen
koleisella metsämaalla hirsi perässään, muodottoman kömpelöillä
takajaloillaan ponnistaen. Liukkaassa Hammernäsin ahteessa tuli
kysymykseen oikea voimankoetus, sillä "Laukki" oli tylsässä kengässä.
Ja kun isäntärenki ajoi pihaan, hevonen hiestä märkänä, oli venhe jo
vesillä, ja tytöt seisoivat alhaalla iljankoisella tiellä mukanaan
hänen pyhänuttunsa, niin että hän heti saisi soutaa postikonttoriin
hakemaan emännälle tulevaa postia.
Kohta sen jälkeen näkivät molemmat tuvassaolijat venheen sukeltavan
ulos lahdesta neljän airon voimalla -- airot taipuivat kuin pajunoksat.
He eivät ajatelleet silliä ja sillinkimmellystä, vaan kirjettä, josta
heidän onnensa oli riippuvainen.
Tämän päivän piti todellakin muodostua ratkaisun päiväksi Hammernäsissä.
Jos oli olemassa talo, joka voitiin mainita mallitalona, mitä tulee
perinnäiseen hoidonpuutteeseen ja kaikkeen, mitä vuonojen varsilla
sopii nimittää maanviljelyksen laiminlyömiseksi, niin se talo oli
varmaankin ukko Juhlin. Tuolla lepäsi lanta tallin ja navetan vaiheella
ilmalle ja auringolle ja kaikenlaisille säille alttiina läpi vuoden.
Samaa luonnollista järjestelmää noudattaen se levitettiin läjäpäihin
pellolle, ja muu työ uskottiin taivaallisen isän suomille sateille ja
tuntureilta liriseville puroille, jotka niitylle valuen tekivät maan
vesiperäiseksi.
"Ilmaa ja valoa navettoihin! -- Puhtautta? -- Lopuksi kai on porsaatkin
pestävä!" mörisi Jan Juhl.
Paljon nälkiintyneitä lehmiä ja paljon samanlaisia torppareita merkitsi
hänen mielestään oivallista, hyvinvoipaa taloa. Että ruokakin voi olla
rahaa ja että torpparit, miten huonosti heitä ruokittiinkin, söivät
hänet kuiviin -- nuo olivat tosiasioita, joille hän vain pudisti
päätänsä, sillä "jos niin olisi laita, niin talo olisi syöty jo hänen
isoisänsä aikana."
Helppoa ei ollutkaan ymmärtää, miksi ei niin ollut käynyt, elleivät
selitykseksi kelvanneet ne alinomaiset lainat ja ulkotilusten myynnit,
joista nimismies Haarstadille koitui niin suurenmoinen voitto.
Bergenistä ja Hammervikenin maakauppiaalta saadut tavarat maksettiinkin
sopimusten mukaan nimismies Haarstadin välityksellä.
Viime vuosina Jan Juhlilla oli sentään ollut vaikeuksia, kun hänen
kauppiaansa Bergenissä ei enää tahtonut suostua uuden välttämättömän
lainan vaatimiin kiinnitystä koskeviin toimenpiteisiin.
Kesken neuvottelujen ukko Juhl kuoli. Ja tämä painostus se lepäsi
jälkeenjääneiden yllä epämääräisenä, rasittavana rauhattomuutena.
Sen kirjeen, jonka isäntärenki tuona päivänä toi postikonttorista,
lukivat äiti ja tytär lukittujen ovien takana. Hiljaista ja puolipimeää
oli heidän siellä istuessaan, kummankin sängyllään makuukamarissa,
-- kuolemantapauksen jälkeen he olivat siirtyneet samaan huoneeseen.
Tällöin vasta suru näytti heille paljastavan oikean olemuksensa. Pesän
velat olivat melkoiset! Hammernäs joutuisi kevätpuolella vasaran alle
ja ensi syksyyn mennessä olisi heidän luovuttava talosta. Suurimpia
saamamiehiä oli heidän naapurinsa, Haarstadin nimismies.
Ottilia lähti alas itkettynein kasvoin ja punertavin silmin --
palvelusväen ei sentään pitänyt niitä nähdä -- hakemaan Rejeriä.
Sitten he istuivat kaikki kolme yliskamarissa myöhään iltaan,
kunnes loppuunpalanut talikynttilä äkkiä sammui. Rejer hiipi omaan
makuuhuoneeseensa, missä hän päästi valloilleen koko sen kiihkoisan
surun, jota hän siihen asti ei ollut uskaltanut ilmaista.
Kalleinta mitä hän tiesi maailmasta oli Hammernäs, hänen syntymässä
saatu perintötilansa! Sen ympärille hänen itsetuntonsa oli keskittynyt.
Sen perijänä häntä oli kohdellut ja imarrellut, niin kauan kuin
hän muisti, sekä paikkakunnan että talon väki. "Juhlin poikana",
Hammernäsin prinssinä ja kruununperillisenä, häntä oli kasvatettu ja
juhlittu samanikäisten keskuudessa ja muuallakin, minne hän sattui
menemään, häissä ja missä hyvänsä.
Ja nyt oli kaikki mennyttä... hänellä ei ollut enää osaa eikä arpaa
koko talossa! Honka ja rakennukset, torpparit ja lehmät, venhe vajat ja
lampaat -- jokainen pikkuesine, jossa hän aina oli kuvitellut näkevänsä
lähtemättömän nimimerkin _Rejer Jansen Juhl_, kaikki tuo oli hänen
jätettävä, oli hiivittävä vieraana matkoihinsa!
Pari kesää hän oli käynyt koulua kappelisaarnaajan luona papin lasten
keralla, ja opettaja oli vakuuttanut Rejerillä olevan niin harvinaisen
hyvän pään, että hänet välttämättä oli lähetettävä Bergeniin
opiskelemaan. Mutta Rejer ei tahtonut. Ja siinä oli isä samaa mieltä,
kuten hän yleensäkin taipui pojan päätöksiin, joskin vastustellen --
äidin puolelta tuli pelkkää hemmottelua. Sen sijaan ukko oli miettinyt
valmiiksi, että olisi viisasta sijottaa poika naapurin, nimismies
Haarstadin konttoriin. Siten hän ilman muuta saisi etuoikeuden virkaan
ja istuisi kerran Haarstadissa nimismiehenä. Mutta Rejer ei tahtonut
sitäkään Niin oli heidän suhteensa viime vuosina käynyt kireäksi. Isä
ei koskaan puhunut pojalle asiasta, mutta hän oli päättänyt viedä
tahtonsa perille, ja Rejer puolestaan oli suvun koko itsepintaisuudella
päättänyt päinvastoin.
Nyt näytti sittenkin siltä, että hänen olisi pakko lähteä sille
tielle, jolle ei halunnut -- sille tielle, jota vihasi! Sen sijaan,
että pääsisi Hammernäsin herraksi, hän saisi istua Haarstadissa
konttorituolilla.
Julkinen hälinä voitiin kyllä välttää ennen huutokaupan pitoa.
Mutta sitten olisi Hammernäs kuin vuonoon uponnut häneltä ja hänen
omaisiltaan. "Jospa Jumala soisi, että hänkin voisi upota samalla
kertaa -- pois kaikesta häpeästä!"
Lounaistuuli kohisi ja vinkui uuninpiipussa, ravisteli ryskyen vanhaa,
hataraa rakennusta, ajoi raskasta, lumensekaista sadetta ruutuja vasten
ja alkoi sitten uudelleen vinkunansa ja vihellyksensä.
Poika parka makasi miettien ja sureksien, kunnes nukahti. Ja unessa
näkyi vähitellen yhä selvempänä, yhä värikkäämpänä ja loistavampana,
punaisena, sinisenä ja hopeanhohtoisena ihmeellinen kala, jonka
suomukset olivat kuin pelkkiä kahdeksankillingin rahoja. Välkähdellen
se ui Hammernäsin lahdessa edestakaisin ja katseli siellä riippuvia
pieniä verkontapaisia.
Rejer nukkui pitkään aamulla. Mutta kun hän heräsi, oli kasvoissa
erikoinen ilme -- Juhlien tapa oli pitää suutansa niin, hiukan
yhteenpuserrettuna, niin että leuka sitäkin enemmän lisäsi
suoraviivaisten kasvojen ulkonäköä, joka lähinnä muistutti terävää
aluksenkeulaa.
Hän seisoi hetkisen ullakkoeteisessä katsellen ja valikoiden yhtä
ja toista turkisvaatekasasta. Sitten hän lähti renkitupaan, missä
suutari Jo haasteli leveästi sillihuhujen johdosta ja neuloi täydessä
joulukiireessä, sianharjakset vieressään pikipytyssä.
"Voitko tehdä merisaappaat isän isoista -- näistä?"
Hetkistä myöhemmin hänen pitkä vartalonsa pimensi ruoka-aitan oviaukon.
Aitassa äiti parhaillaan oli antamassa kyökkipiialle tunkkaisia
jauhoja, voita ja silliä. Rejer ei sanonut mitään sill'aikaa kun äiti
ajoi jauhoja hinkalosta, käveli vain hiljakseen vihellellen, katsahteli
eri tynnöreihin ja laski katosta riippuvien kinkkujen lukua.
Tytön mentyä hän puhkesi puhumaan:
"Vehnäjauhoja sinulla ainakin on riittämään asti, samoin perunoita
ja reikäleipää ja savustettua lihaa. Mutta ryynejä ja silavaa...
häpeämättömästi ne ovat tyhjentäneet kinkkuvarastoasi, äiti!"
"Taidat olla oikeassa, poikani!" Hän kaatoi jauhoja vieläkin yhden
annoksen.
Reijer tarkasti suolalihatynnöriä.
"Pahastipa on pytty alentunut, äiti! Aivanhan ne ovat syöneet sinut
kuiville. -- Ja nyt, kun niin kovin tarvittaisiin!"
Äiti tuskin sieti kuulla sellaista puhetta. Hän oli koko ajan hiukan
ihmeissään seurannut pojan käyttäytymistä; nyt hänen valtava vartensa
suoristui ja hän istuutui aivan uuvahtaneena jauhohinkalon reunalle.
"Niin, sinä olet liiankin oikeassa, Rejer! En ole koskaan nähnyt tätä
aittaa muuten kuin täysinäisenä, mutta nyt meille täällä alkavat toiset
ajat." Hän huokasi, niin että aitta olisi voinut särkyä.
"No, älähän ole huolissasi, äiti! Vielä sitä Hammernäsistä otellaankin,
ennenkuin tuo Haarstadin vanha juonittelija saa talon käsiinsä, vaikka
ruoka-aitta tyhjennettäisiin, niin ettei jää kuin seinät! Minä lähden
sillinpyyntiin isolla kirkkovenheellä ja ehkä kuusihankaisella myös.
Täytyy hankkia väkeä. Mitä vain saan rahapalkkaa tai saalisosuutta
vastaan; tädin jättämät sata taalaria saavat luistaa!"
Juhlin emäntä katseli aivan ällistyneenä poikaansa; suuret, laihat
kasvot, joita reunusti lakin yli solmittu huivi, ilmaisivat pelkkää
ihmetystä, ja tanakka käsivarsi hapuili hetkisen taaksepäin ikäänkuin
etsien tukea hinkalosta. Vihdoin, joskin hitaasti, hänelle selvisi,
mitä pojan sanat merkitsivät, ja hitaasti, hiukan kummastelevin
katsein, hän pudisti päätänsä, ihmeissään siitä, että noin haaveellinen
ajatus oli voinut syntyä yhdenkään Juhlin aivoissa.
Tahtomatta antautua pohtimaan moisia hurjia suunnitelmia hän jälleen
huokasi -- huokaus muistutti vanhan puurakennuksen painumista.
"Poikani! Sinä olet nuori -- nuori!"
"Minä! -- Minä olen jo pitempi kuin isä! -- Ja minä haluaisin nähdä
sen, joka soutaa minun ohitseni -- meidän talossa... Sinä ehkä luulet,
että Anders, isäntärenki?"
"Minä luulen, että sinä olet vielä hoikka ruovonkorsi, poikani!"
"-- Mutta sitkeä, äiti, sitkeä kuin koivuinen vitsa!"
"Rejer, Rejer, isä näkee meidät! Mitä luulet, että hän olisi nyt
sanonut?"
"Että on hirveän tyhmää antaa koko elinaikansa venheitten maata
lahoamassa venhevajassa."
"Entä paikkakuntalaiset? Kun näkevät sinun, hänen ainoan poikansa,
lähtevän matkaan, rikkoen kaikkia hyviä tapoja? Sinä et tiedä itse,
mitä puhut, Rejer. Sinä, nuori, kokematon sisärantojen poika, lähtisit
merelle keskellä talvea... tällaisella säällä!"
Samassa tuuli tempaisi aitanovea ja paiskasi heitä vasten kokonaisen
ärjyaallon lumiräntää, ikäänkuin havainnollistaakseen lausuttuja sanoja.
"Minä tiedän vain, että muuten menetämme Hammernäsin."
"Mutta ethän sinä joudu juuri puille paljaille sen vuoksi, Rejer."
"Sinä tahdot saada minut nimismiehen konttorituoliin!"
"Päästäkseen kerran Haarstadin jälkeen Aa-vuonon nimismieheksi,
kannattaa kyllä kumartaa."
"Kumartaa! -- Ei, ei ennenkuin selkä kolmeksi katkeaa!" huudahti hän
äkkiä, kalpeana ja aivan suunniltaan. "Sitten saatte nimittää yhtä
kappaletta Rejeriksi, toista Janseniksi ja kolmatta Juhliksi ja katsoa,
onko niistä yksikään koukistunut."
Juhlin emäntä säpsähti. Hän tunsi suupielessä ja ylpeän nenän varrella
olevan piirteen -- se vain oli eroa, että hänen miehensä nenä aina
punertui silmälasien yläpuolelta poskipäitä kohti. Tuo piirre sanoi
hänelle, että hänen, nuoren, hoikan ruovonkorren, tarkotuksena oli
rynnistää, kunnes murtuisi -- ja että hänen asiansa oli vain taipua.
Jauhohinkalon laidalla istumassa näkyi yhä vielä äidin jykevä,
kumartunut hahmo ja kuului kolmas huokaus, samalla kun aitan ovi rämisi
rajuilman käsissä ja Hammernäsin honka epätoivoisesti ojenteli käyriä
oksiansa lounaismyrskyssä.