I.

Ukko Juhl Aa-vuonolta. -- Sillikuningas -- Seudun kuningas.

Pitkin vuonoja levisi huhu ihmeellisestä saaliista, kalasta, joka

oli jos jonkinlainen -- toiset sanoivat sen olevan yhdeksän, toiset

kahdeksantoista kyynärää pitkän, toiset vieläkin pitemmän. Se oli saatu

Karmsaaren tuonpuoleisesta rannasta, selkä oli kiiltävän sininen,

sinipunainen ja purppurainen kuin säihkyvä sateenkaari, vatsapuoli

hohtavan valkoinen kuin hopea, ja päässä sillä oli tulenväristä kruunua

muistuttava merkki.

Väitettiin, että se oli sillikuningas ja että se ennusti kuulumattoman

runsasta kalansaalista.

Aina kun jokin venhe saapui mereltä päin, kokoontui väki, isot ja

pienet, iljankoisille, puoleksi lumen peittämille kukkuloille,

mistä parhaiten saattoi nähdä yli vuonon -- suippolakeissaan ja

paitahihasillaan, hame tai nuttu yllään, sellaisina kuin he olivat

työstään lähteneet. Oli aivan kuin sunnuntai-iltapäivänä, paitsi

että tällöin ei kukaan ajatellut, miltä puku näyttää lähempien ja

etäisempien naapurien silmiin. Arvailtiin ja väiteltiin, ennustettiin,

uskottiin ja otaksuttiin...

Paisuvat huhut olivat ikäänkuin valaneet tulta vereen, jonkinlaista

kultakuumetta, josta mielikuvitus kiihottui ja alkoi rajusti liikehtiä.

Pari kolme vuotta oli sillinkalastus ollut masentavan huono, ja nyt

tuli kysymykseen, ryhdyttäisiinkö siihen jälleen panemalla peliin ne

kolikot, joita pienistä maatilkuista vaivoin oli saatu irti. Torpparin

olisi myytävä tai pantattava lehmänsä ja puoli omaisuuttansa saadakseen

öljyvaatteet ja eväslaukun, vuokratilallisen ja talonpojan pitäisi

myydä hevosensa, ottaa kiinnityslainoja ja tyhjentää viimeisetkin

apuneuvot voidakseen varustaa väkeä ja venheitä, vuokrata verkkoja

ja selkänuottia; kaikkien olisi pakko äärimmilleen käyttää kauppiaan

suomaa luottoa. Toiset olivat kahden vaiheella, toiset juttelivat

innokkaasti puolesta ja vastaan, mutta lausunnoista kuului täällä kuten

tuollakin, että hillittömiä toiveita jo oli kiertämässä.

"Se merkitsi sittenkin jotain, kun kaikki 'helminauhat' ajelehtivat

vuonossa ennen mikkeliä -- aivan kuin kirkkaat, punaiset sillinsilmät,

rivi toisensa vieressä; se merkitsi sillinsaartoa!"

"Että jotain tulee sillikuninkaan jäljessä, sen voi kyllä melkein kuka

hyvänsä ymmärtää. Ole varuillasi, kun pihakoira alkaa haukkua..."

Ilmassa tuntui olevan yhä enemmän sähköä, se vaikutti pyörryttävästi.

Mitä syvemmälle vuonoihin huhu kulkeutui, sitä ihmeellisemmäksi

se muuttui kansan suussa, niin ihmeelliseksi vihdoin, että kun se

niemenkärkiä kiertäen tunkeutui ahtaisiin sillivuonoihin, niin siitä

oli tullut "tulinen merkki taivaalla" -- kala, jolla oli pitkä raippa

jatkonaan!

Vasta Hammernäsin paikkeilla sillikuningas haihtui olemattomiin,

muuttui pelkäksi ilmaksi -- siellähän muuten yleensäkin kaikki

suuret ulkoapäin tulevat huhut hiljenivät ja häipyivät. Ukko Juhl

näet kerta kaikkiaan vastusti sitä, että maakansa puuhaili merellä,

että lähdettiin "kuin hupsut" monen penikulman päähän "myrskyjä ja

hengenvaaroja hakemaan." Ja kun Hammernäsin ukko pudisti päätänsä

jollekin asialle, niin sitä ei koko paikkakunnalla uskonut kukaan, joka

tahtoi viisaasta käydä.

Tuon "villitsevän huhun" vaimentaminen ja seudun pelastaminen

uhkaavasta onnettomuudesta olikin oikeastaan Jan Rejersen Juhlin

viimeinen työ tässä elämässä, sillä ei ehtinyt kulua kahdeksaa päivää,

kun hän kuoli sydänhalvaukseen istuessaan parhaillaan tupakoimassa

Hammernäsin hongan juurella.

Hammernäsistä ulottuu Aa-vuonon nimellä mainittu seutu syrjäisenä

ja piiloutuneena itäänpäin kohti tuntureita, ensin ahtaana

vuononhaarakkeena, mutta kauempana, kappeliseurakunnissa,

lumivalkoisten, sinertävien harjanteiden reunustamana.

Täällä oli vielä vanhoja tarinoita ja sävelmiä, kirjotusten somistamia

oluthaarikoita ja puuleikkauksilla koristeltuja merkillisiä vanhoja

aittoja, mutta myöskin eristettyä, vanhanaikuista väkeä, kasvoissa

silmäänpistävän karkeat piirteet ja ankaran mietiskelevä ilme,

perheitä, jotka lakkaamatta olivat sukulaistuneet. Kallotieteilijä

olisi naisväen pään etuosasta keksinyt aikain painon alla taipuneita

katonharjoja muistuttavan vaon tai syvennyksen.

Ylhäällä tunturipuroissa uiskenteli lohenmullo yli-ikäisenä ja

isopäisenä -- pää oli kolmasosa koko ruumiista ja kasvoi sammalta --

sillä nuoriso ei koskaan kalastanut eikä laji uusiutunut. Ahtaissa

laaksonotkoissa ja laidunloukoissa, joissa kaikissa oli liiaksi varjoa

ja liian vähän aurinkoa, käyskeli pieniä ja surkastuneita lehmiä, jotka

terävine ulkonevine lonkkaluineen olivat satavuotisen nälkäruokinnan

ja umpisulkuisten navettain johdonmukainen tulos. Melkein joka

kolmas lehmä oli toissarvinen tai nupo; rodun vanhuus teki ne

haperasarvisiksi. Kansa väitti seikan johtuvan siitä, että ne puskien

taistelivat laidunmaista manalaisten lehmien kanssa. Täällä piikaiset

pelottelivat toisiansa keskellä kirkasta kesäpäivää juttelemalla,

miten lapsi oli kadonnut kynnyksen alle peikon mukana tai miten joku

oli maannut viidakossa heille nauramassa, ja kuiskailivat pelokkaina

teräksestä ja manauksista noituutta vastaan.

Hevostenkin päät näyttivät vanhoilta, harmailta ja pitkiltä.

Vääräsäärisinä ne laahautuivat eteenpäin, vetäen narisevain, raskaiden

puupyöräin varassa liikkuvia rattaita -- akselit olivat kiinni pyörissä

ja pyörivät nekin, kuten Abrahamin ajalla. Niin, hamaan sikoihin

asti osotti täällä kaikki rodun rappeutumista. Pitkäsäärisinä,

pitkäkärsäisinä, laihoina ja vauhkoina ne syöksähtelivät kuin

kilpajuoksijat rakennusten välillä ja ympärillä. Eipä ihmettelemistä,

että ne raudankovat, eltaantuneet, kymmenen tai kahdenkin kymmenen

vuoden ikäiset savustetut liikkiöt, jotka kalleuksina riippuivat

aitoissa, olivat juuri noista otuksista peräisin.

Tässä seudussa ei riimusauva vielä ollut mikään voitettu

almanakkakanta. Sen mukaan yhä kaikessa rauhassa jaettiin vuoden työt

sekä kesä- että talvikuukausina, ja monet kiskoivat omantunnontarkasti

venheensä jokirannalle pyhäinpäivänä, marraskuun ensimmäisenä, "jolloin

laivakulun piti loppuman."

Laakson alemman osan olisi oikeastaan pitänyt päättyä suolattomaan

veteen, kuten monen sisaruslaakson laita oli, sillä sellainen seutu

kaipaa lukkoa. Sen sijaan oli tämän osaksi tullut pieni kapea vuonon

haara, joka ulottui isoon vuonoon ja päättyi avoimeen valtamereen,

kaukana, kaukana seudun aatospiirin ulkopuolella.

Mutta sellainen seutu, kuten sanottu, kaipaa kipeästi lukkoa.

Ja juuri sellaisena hyödyllisenä lukkona ja salpana istui sen

loppupäässä ukko Jan Rejersen Juhl Hammernäsissä, kuten hänen isänsä ja

tämän isä häntä ennen, kunnes hän tällöin syksyllä joutui pois.

Pitkin laaksoa kävi huokaus, kumea kuin tyhjän tynnörin syvyydestä:

"Nii--in, oli se vahinko -- ukko Juhl, niin, niin!"

Hän kuului Juhlien laajalle haarautuneeseen sukuun, ei siihen, jossa on

kaksi "u":ta ja merisankari, vaan siihen, joka kirjottaa nimensä h:lla.

Eräs suvun jäsenistä, merimies, joka oli koonnut itselleen rikkautta

Hollannissa ja Bataviassa asti, oli puolitoista vuosisataa sitten, tai

kenties jo ennemminkin, hankkinut itselleen Aa-vuonossa useita taloja,

kokonaisen tilan. Ja ihmeellistä oli nähdä, kuinka paljon pitkiä,

voimakkaita, laihoja Juhl-hahmoja teräväpiirteisine, suoraviivaisine

kasvoineen ja vaaleine hiuksineen ja samoin pitkiä, kauniita,

vaaleatukkaisia vaimoja oli seudun muuten tumman ja lyhytkasvuisen väen

seassa.

Sittemmin oli suku elänyt lisääntyen ja jakaantuen ja iskeytyen kiinni

näihin nurkkiin, kunnes se taasen kokonaan katosi nimettömään yhteiseen

kansaan tai jähmettyi ja jäykistyi, kuten ne Juhlit, jotka nyt ainakin

viime vuosisadalta lähtien olivat pysytelleet Hammernäsissä.

Niin, ukko Juhl! Tuossa seisoi pitkä, harmaa yksikerroksinen rakennus,

katonharja keskeltä sisäänpainuneena, uloimmissa keittiöpuutarhan

puoleisissa ikkunoissa pienet, hoidottomat lyijypeitteiset ruudut,

molemmin puolin ulko-ovea hiukan isommat, äskettäin hankitut ruudut

valkoisine iskosreunoineen. Viheriän nurmikon yllä häilyttelivät

tuulessa oksiaan muutamat yksinäiset, sitkeät, soukat koivut.

Mutta muuten oli siellä vain vaivaiskasvullisuutta, koukeroisia leppiä

ja koivuja tunturimäkien molemmilla rinteillä ja vinoiksi kasvaneita

koivu viidakoita, jotka ikäänkuin kyykistyivät kukkuloilla puhaltavaa

tuulta piiloon. Rakennusten alapuolella oleva rinne, josta kerran oli

suunniteltu suurta, herraskartanomaista hedelmäpuutarhaa, virui nyt

käyräkasvuisine, happamine puineen, pienine viinimarjapensaineen,

kehnoine karviaismarjapensaineen ja humalan ja nokkosten peittämine

luhistuneine huvimajoineen, jossa kanat munivat ja kaakattivat.

Mäellä oli korkea, luiseva honka, joka ojenteli käyriä oksiaan ja

haarojaan vasten tuulta. Rungon ympärille oli muinoin rakennettu

penkki, ja siinä oli ukko Juhlin tapana istua tuntimääriä tupakoimassa

ja siirtyilemässä nähdäkseen seudun venheitä, jotka soutivat tai

purjehtivat kauppiaan luo vastakkaiseen niemeen ja sitten, saatuaan

asiansa selviksi, jälleen takaisin.

Ihmiset tiesivät, että hän siellä istui ja tunsi heidät jokaikisen,

piti varansa ja sai aina tietoonsa, miten tilien laita oli tuolla

toisella puolen. Paljoakaan ei paikkakunnalla tapahtunut ilman isä

Juhlin neuvoja ja hyväksymistä.

Tuolla ylempänä seisoi rakennus kuten ennenkin, mutta omistaja, seudun

lukko, oli poissa. Ja seutu souteli ohi ihmetellen ja odottaen, mitä

tämän jälkeen tapahtuisi.

Hautajaiset pidettiin suurella kunnialla, peijaispidot, joista

puhuttiin laajalti vuonolla, kuten aina, kun jonkin Juhlin peijaisia

vietettiin. Sitten oli tullut kovin hiljaista. Että Hammernäsiä ei

enää omistanut ukko Jan Rejersen, vaan nuori Rejer Jansen Juhl, tuota

pohtivat ajatukset sekä ylhäällä talossa että alhaalla seudussa.

Oltiin aivan likellä joulua. Jäätävä itätuuli ja pakkanen oli yht'äkkiä

vaihtunut lounaistuuleksi ja suojasääksi, niin leudoksi, että räystäät

tippuivat ja aseteltiin puusoikkoja kourujen alle -- piti saada

sadevettä pesua ja lipeäkalaa varten.

Vanhan rakennuksen hirsistö ja haalenneet ikkunapielet saivat

omituisen vettyneen suojailmavärinsä, nuoskassa lumessa seisoivat

hajallaan koivuviidat käyrine, valkoisine, vääntyneine runkoineen

ja oksineen, jotka olivat niin mustat ja synkät kuin uuninluuta tai

koulumestarin raippakimppu. Karjapiika, vanha Jörun, joka oli kotoisin

tunturiseuduilta, nimitti tätä ennen joulua sattunutta säänvaihdosta

paistikassuojaksi.

Paistikkaita kaulitsi ja leipoikin nyt panimohuoneessa varsin ahkerasti

Vigepladsenin torpanvaimo; kynttilät oli valettu, joulukala pyydetty

ja jouluolut, joka ehkä kyllä oli hieman vähemmän väkevää kuin

tavallisesti, kuten leskenoluen kohtuuden mukaan pitääkin, oli jo

valmiina ja tynnöriin laskettuna.

Tuvassa istui leski ja keri, kerinpuut lähellä uunia, jonka punaisesta,

halkeilleesta tulisijasta hämärässä alkoi näkyä loistetta ja

liekehtimistä.

Hänen uljas vartalonsa osotti, että hän kuului kauimpana laaksossa

asuvaan voimakkaaseen, levottomaan Ramstad-sukuun -- kasvojen varmat

piirteet olivat ikäänkuin puuhun leikatut, ja harmaantunutta päätä

peitti liina. Juhl oli nainut hänet, orpanansa, sukuvaistosta.

Suuressa, puolipimeässä, matalassa huoneessa, jonka orret olivat

taipuneet omasta painostaan, oli nahkapäällyksinen sohva ja sen

yläpuolella pieni peili, lyömäkello puukaappeineen toisessa nurkassa,

missä riippuivat piiput rikkipurtuine suukappaleineen, ja toisessa

paikkakunnan mallin mukainen, maalatuilla ruusuilla koristettu ruskea

kaappi. Ikkunain välissä seisoi kokoonlaskettu ruskea saranapöytä ja

sillä ompeluksia; yksinkertaisia honkatuoleja, niiden joukossa muutamia

nahkalla päällystettyjä korkeine selkänojineen, oli pitkin seiniä

suorissa riveissä, aivan kuin sotilaat -- maalaamaton lattia leveine,

oksaisine honkapalkkeineen ja pitkine hiekan täyttämine, tummine

rakoineen jäi vapaaksi harjotuskentäksi, jota seinältä silmäilivät

virttyneet, perityt taulut, kärpästen pilkuttama, kellastunut,

sotalaivaa esittävä kuparipiirros nimeltä "Kenraalikuvernööri

Swardecroon, Batavia 1720" ja toinen, joka esitti Karl Johania

Dennewitzin luona.

Pitkä naishenkilö, joka keri uuninpuoleisessa loukossa, istui selkä

painuksissa kuin roteva työhevonen, joka vetäessään kuormaa mäkeä ylös

hetkisen lepuuttaa toista sivuaan ja toista jalkaansa. Silloin tällöin

hän huokasi, ja kaiku kuului vastaavan ikkunan luota, missä hänen

kuusi- tai seitsemänkolmattavuotias pitkä ja hoikka tyttärensä istui

neulomassa päivän viime hämärteessä, pää ikkunan pieleen nojautuneena.

Sanaakaan ei vaihdettu, kerinpuut vain alkoivat taas suristen pyöriä;

molemmat tuvassaolijat istuivat niinkuin koko seutukin odottamassa,

että jotakin tapahtuisi. Pian kai he saisivat kuulla varatuomarilta,

miten oli kuolinpesän laita; tiedonhan piti tulla ennen joulua.

Kummallakin oli omat epäilyksensä. He olivat molemmat ymmärtäväisiä

luonteita, mutta eivät olleet uskaltaneet ajatella niin kauan kuin

puoliso ja isä eli ja ajatteli heidän edestään -- ja nyt he istuivat

edelleen puhumatta toisilleen mitään. Mutta ajattelematta he eivät enää

voineet olla.

Posti tuli tähän vuoden aikaan vain kerran viikossa vuonoa ylöspäin,

ja tämä oli viimeinen postipäivä ennen joulua. Ukko Juhl tosin ei

koskaan hakenut postia ennenkuin pari päivää myöhemmin, kun samalla oli

asiaa kauppiaaseen, mutta naiset eivät olleet yhtä kärsivällisiä nyt,

jäätyään omiin valtoihinsa. He laskivat tunteja.

Lyömäkello nurkassa valmistihe surisevin äänin ja löi puoli kolme.

Mitä se oli?

Tuo levottomuus, tuo juokseminen ja huutaminen alhaalla talojen

ympärillä ilmaisi kyllin selvästi, että jotain täytyi olla tekeillä.

Suutari Jo kurkisti renkituvasta naskali suussa ja lauta sivullaan.

Vanha Jörun ilmestyi navetan ovelle, pari punaisiin, paikattuihin

liiveihin puettua tyttöä tirkisteli keittiön rappusilta, ja nokisesta

vajasta, josta oli kuulunut vasaran iskuja, tuli paitahihasillaan

seitsemän- kahdeksantoistavuotias, pitkä, roteva, vaaleatukkainen

poika, joka katseli ympärilleen. Hän oli saanut nokea kasvoihinsa ja

paljaisiin käsivarsiinsa öljyisestä pyssynpiipusta, jonka reikää hän

porasi suuremmaksi.

Hänet voi helposti tuntea talon pojaksi kampaamattoman tukan alta

näkyvistä terävistä, suoraviivaisista sukupiirteistä ja nenästä, joka

tarkasteli maailmaa jonkinlaisella synnynnäisellä ylpeydellä. Se kuten

itse Hammernäs näytti olevan sellainen ulkonema, jonka ohi ei helposti

päässyt tekemättä selvää itsestään: siinä oli jotakin synnynnäisen

korskaa ja kysyvää, kuten koko kasvoissa.

Postivenhe oli juuri tullut näkyviin niemen puiden tuolla puolen.

Venheessä oli kuusi airoa ja kolme miestä, jotka soutivat niin

kiivaasti, että melkein makasivat tuhdoilla kokan syöksyessä halki

vaahdon eteenpäin. Keulaan pystytetyssä tangossa oli kangaskappale

lipun tapaisena. Venhe suuntautui vinosti yli vuonon kohti

postikonttoria.

"Silli! Silli näkyvissä!" huusi suutari, heitti äkkiä laudan kädestään

ja ryntäsi ulos villaröijyssään ja nahkaesiliinassaan. "Niin aikaisin!

-- Ennen joulua! -- No nyt saa itse kukin pitää hiukan kiirettä!

Nyt saa Nedrevaagenin isäntä panna verkkonsa kuntoon, ennenkuin oli

ajateltukaan. Niin, nyt saavat karjapiiatkin tuolla ulkona olla mukana

auttamassa minkä ennättävät, Jörun! -- parasta laskea elukatkin

rantaan!"

Niin oli tuo venhe ihmeellisine tankoineen viimeisinä kolmena

vuorokautena herättänyt elämää ja liikettä joka paikassa pitkin vuonon

vartta. Ihmiset tulivat ulos tuvistaan, seisoivat ja tirkistelivät sitä

kätensä alitse.