Kestikievarin kamarissa, missä Ulrikki herrain kanssa punssia maisteli,
oli ollut hauskaa koko päivä. Hevosista oli juteltu, päivitelty ja
kehuttu, ja aika oli siinä kulunut niin, etteivät arvanneetkaan
lyhyen päivän niin pian loppuvan. Luulajan Kuvenjuskin, vaikka oli
vähäviinainen herra, piti näillä Ylikainuun markkinoilla tapanaan
maistella tavallista enemmän, hurrailla ja huvitella hevosmiesten
kanssa. Ja vaikkei hänellä näille markkinoille ollut minkäänlaista
asiaa, ei hän saattanut totutusta tavastaan luopua ja olla markkinoille
tulematta, niin oli innokas hevosmies. Pitkin päivää oli hän nytkin
katsellut markkinoille tuotuja hevosia, olisiko semmoista, joka hänen
silmäänsä miellyttäisi. Useaa hevosta hän jo oli käynyt ajamassakin,
mutta ei ollut yksikään täysin häntä tyydyttänyt. Minkä väri oli ruma
ja harja liian lyhyt, millä oli liian lyhyet jalat, mikä taas oli liian
kovasuinen ja »alapäinen», mikä ylen lihava ja kankea ja millä mikin
vika, jota ei vaatelias herra suvainnut.
Alarikilla, uljaalla juoksijaoriillaan, oli hän markkinoille saapunut,
pitkässä matkareslassa loikoen, niinkuin muutkin hevosmiehet. Hän
tahtoi viettää hauskaa hevosmiehen elämää näillä markkinoilla viikon
päivät, muut huolensa ja hommansa syrjään sysäten. Ja tämä tuotti
hänelle sanomatonta iloa ja nautintoa.
Hupaista oli ollut koko päivä ja yhä riitti. Niillä hevosmiehillä,
jotka onnistuivat Kuvenjuksen suosioon pääsemään, oli markkinain aikana
juomista ja syömistä kuin rikkailla faraoilla ennen. Heikkilän Ulrikki
oli jo pitkät ajat Kuvenjuksen suosiossa ollut, ja joka vuosi hän
Ulrikilta hevosen osti, joskus kaksikin.
Koko ajan he nytkin olivat jaastaneet ja tinkailleet hevosista.
Kuvenjusta oli suuresti miellyttänyt Ulrikin raudikko tamma, joka
kuistin luona vieläkin valjaissa seisoi, Helmerin hoivaamana. Hän oli
käynyt sitä ajamassa, mielistynyt siihen, ja nyt siinä hieroskelivat
kauppoja. Mutta ei ollut Ulrikkikaan kiireessä myymään eikä Kuvenjus
ostamaan, jaastoivat, joivat punssia ja puhuivat muista asioista
väliin. Ei ollut kiirettä, markkinoita riitti vielä.
Mutta iltapuoleen, kun yhä punssin juontia jatkettiin: ja
Kuvenjuksellekin nousi vähin kulmiin, tuli tinka siitä, kumpiko oli
nopeampi juoksija, Alarikkiko vai tämä Ulrikin raudikko tamma. Ulrikki
väitti kiven kovaan, että jos hän vain itse on ohjissa, niin tamma
riittää Alarikille... Kuvenjus taasen oli varma päinvastaisesta...
Ja siitä riitti kiistelyä, oltiin joskus oikein tosissaan olevinaan, ja
taas maisteltiin.
Lomman pojat, jotka nyt hevoskaupoiltaan joutivat, olivat saaneet
kutsun tulla Kuvenjuksen kamariin, ja näytti siltä, että näillä
markkinoilla Lomman pojatkin olivat päässeet Kuvenjuksen suosioon.
Maistella piti, ja Kuvenjus käski olla »kuin kotonaan».
Mistä oli Kuvenjus, tarkkatuntoinen ja ylpeä herra, nyt juuri näillä
markkinoilla Lomman poikiin mieltynyt?
Lomman pojat saivat kiittää hevostaan, pientä Piiua, jonka
Kuvenjukselle Torniossa myivät. Tämä pienoinen, ruskea ja
käpsäjalkainen tamma oli Kuvenjusta sanomattomasti miellyttänyt. Se oli
pirteä kuin orava, lauhkea ja ihmisrakas, ja semmoinen menemään, että...
Ja Kuvenjus kertoi, että hänen rouvansa ja lapsensa olivat ihan
hullaantuneet Piiuun. Rouva, joka aina oli rakastanut juoksijoita
ja uskalsi istua minkälaisen hevosen rekeen hyvänsä, oli aivan
hurmaantunut Piiuun. Olipa kerran kiusoitellut miestään, ettei
riitä Alarikkikaan Piiulle... ja niin oli tullut kova väittely, ja
lopulta lähdettiin ajamaan, rouva Piiulla edellä, Kuvenjus Alarikilla
perässä... Pitkin Luulajan katuja laskettiin menemään, jotta vinkui...
Piiu juoksi kuin riivattu, rouva ajoi tahallaan äkkimutkia, katua ylös,
toista alas... Alarikki oli kankeampi käänteissä... Piiu sai väliä ja
rouva ehti ennen kotipihalle kuin Kuvenjus Alarikilla... Sitä riemua,
mikä kotona syntyi, kun lapset riensivät Piiua hyväilemään!...
Niin kertoi Kuvenjus, punssin ja markkinain innostamana. Ja hän löi
Lomman Nestoria olalle ja vakuutti:
»Minä en myisi sitä Piiua, vaikka saisin viisituhatta kruunua!»
Ei hänellä tosin ollut mitään moitetta Alarikkiakaan vastaan. Se
oli kaunis, hyvä ajaa ja juoksi vinhasti. Hänelle oli jo Luulajassa
tarjottu korkeata hintaa Alarikista, mutta hän ei ollut myynyt.
Niin oli siinä pitkin päivää hevosista, entisistä, puheltu ja juotu
punssia. Mutta Ulrikki näki tottuneella hevosmiessilmällään, että
Kuvenjusta miellytti raudikko tamma paljon enemmän kuin tämä tahtoi
tunnustaakaan. Ulrikki arvasi sen siitäkin, että Kuvenjus vähä-väliä
otti asian puheeksi, verraten raudikkotammaa Alarikkiin ja päinvastoin.
Ja kun yhä siitä samasta asiasta jahkailivat ja tinkailivat, molemmin
omaansa kehuen, innostui Lomman Nestori ja ehdotti, että lähdettäisiin
ajamaan kilpaa...
»No, se sopii... Ja lyömme veikkaa!» innostui Ulrikkikin.
Jo riemastui Kuvenjuskin, ja kun hauskimmillaan olivat humalassa,
päättivät lähteä ajamaan kilpaa järven jäälle.
Lomman pojat ja Haaparannan Liljebäck vielä kehoittivat.
Maisteltiin sen asian vahvikkeeksi, ja Kuvenjus sanoi:
»Miksei sillä ole tuolla tammalla oikeata nimeä? Sille pitää panna
nimi! Vai onko sillä nimeä? _Hva' sa'!_»
»Ei tullut kysytyksi sen nimeä», myönsi Ulrikki vähän hämillään, sillä
Kuvenjus oli ankara herra.
»Jo te olette tolvanoita», ärähti Kuvenjus. »Oikeita lorveja, vaikka
nimi pitäisi olla pääasia, kun hevosen ostaa...»
Haaparannan Liljebäck nauroi Kuvenjuksen innolle, mutta Kuvenjus
kivahti:
»_Visst fan ä' de' de'_!»
Ja hän katsoi Liljebäckiin tuimasti.
Mutta Lomman Nestori, joka tiesi, mistä Miukin Matti oli
Tampereen-matkalla sen ostanut, sanoi:
»Se on Teiskosta, Tampereen puolesta kotoisin.»
»Teisko! Teisko!» ihastui Kuvenjus ja leppyi heti. »Sehän on mainio
nimi! Teisko! _Jävlar i mej!_ Olkoon Teisko! Se on hyvä nimi!»
»Hyvä nimi on», myönsivät toiset.
Kuvenjus ihastui siitä nimestä niin, että nauroi, tarttui
punssilasiinsa ja vaati kaikkia kilistämään.
_»Skål för Teisko!»_
Kaikki tarttuivat lasiinsa, ja niin juotiin Teiskon malja.
Ja nyt päätettiin lähteä kilpaa ajamaan. Kumpikin omallaan.
Vedonlyönnistä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä se puoli asiasta
unohtui. Semmoinen määrä tehtiin, että kummankin piti käydä mutkin
kylän päässä, ja ken ensiksi takaisin ehtisi, sen hevonen oli
joutuisampi juoksemaan.
»Vaan jos sinä ajat laukkaa», epäili Kuvenjus Ulrikkiin katsoen ja
pudistaen päätänsä. »Te olette semmoisia velikultia, ettei teidän
kanssanne...», sanoi hän sitten, mutta se oli paremmin kehumista kuin
moittimista.
»En minä aja laukkaa», lupasi Ulrikki naurusuin, mutta Kuvenjus tiesi,
ettei semmoisiin lupauksiin ollut hevosmiesten kesken kilpa-ajossa
luottamista.
Siihen älyttiin toki semmoinen keino, että Lomman pojat, Ville ja
Nestori, menisivät välille vahtiin ja Helmeri kylän päähän, jossa asti
kumpaisenkin oli määrä käydä ja siitä takaisin pyörtää.
Mutta sitten yhtäkkiä huomasi Kuvenjus, ettei Viiklunti ollutkaan
joukossa.
»Viikluntin täytyy tulla todistajaksi», päätteli hän. »Viiklunti on
jäävitön todistamaan.»
Ulrikki ja Lomman pojat esittelivät, eikö Haaparannan Liljebäck
kelpaisi todistajaksi. Jäävitön hänkin oli.
Mutta Kuvenjus sanoi, ettei Liljebäck ollut kylliksi hevosmies,
ymmärtääkseen tämmöisiä asioita.
Nestori läksi hakemaan Viikluntia ja Ville valjastamaan Alarikkia,
jolla oli erityinen talli, Kuvenjusta varten kestikievarista varattu jo
ennen markkinoita.
Kuvenjus ja Ulrikki jäivät vielä väittelemään, turkit päällä ja
lähtövalmiina. Haaparannan Liljebäck, joka ei äskeisiin hevosmiesten
puheisiin ollut ottanut osaa muuta kuin hymähtämällä hyväksyvästi
silloin kun maisteltiin, alkoi nyt tolkuttaa Ulrikille ja
Kuvenjukselle, että oli joutavaa nyt pimeän tullen lähteä kilpaa
ajamaan... Somempaa olisi, että nyt täällä sisällä pidettäisiin hauskaa
ja vasta huomenna päivän valjetessa alkaisi kilvoittelu. »Ei. Nyt
ajamme», vakuutti Kuvenjus, ollen kovassa ajohengessä.
»Nyt me ajamme», sanoi Ulrikkikin. »Ja tämä on asia, joka ei kuulu
muille; omallaan ajaa kumpanenkin.»
Liljebäck nokkausi Ulrikille, — oli jo ennen päivemmälläkin
suutahtanut, — ja rupesi nyt puhumaan ruotsia Kuvenjukselle, Ulrikkiin
merkitsevästi katsellen.
Ulrikki suuttui siitä ja alkoi haukuskella Liljebäckiä »Nälkä-Kalleksi»
ja »viinaporvariksi»...
_»Vet hut!»_ karjaisi Liljebäck Ulrikin korvaan.
»Elä kilju siinä!» kivahti Ulrikki punaisena kuin kukon heltta. »Kenen
asialla Vintturin Santeri kulkee aisatiuku kaulassa, sanopa... va'
saa'...»
Liljebäck kiukustui nyt vuorostaan ja nimitti Ulrikkia »haraksi».
Siitä olisi saattanut nousta kovempikin meteli, sillä miehet olivat
siksi humalassa, mutta Kuvenjus komensi maanmiehensä pois kamarista...
»Pois, ulos!...»
»Tänne tunket kutsumatta juomaan!» evästi Ulrikki Liljebäckiä.
Mutta kun Liljebäck oli poistunut, kaatoi Kuvenjus vielä pikarit
täyteen ja sanoi, että nyt otetaan piiskaryypyt vielä ja sitten
lähdetään...
»Antaa sen Liljebäckin olla ja mennä menojaan», sanoi hän Ulrikille
rauhoittavasti. »Ei se ole hevosmies ollut koskaan... eikä ymmärrä
hevosista enempää kuin lehmästä...»
»Niinpä menköön... viinaporvari», arveli Ulrikki.
Olivat juuri ulos lähdössä, kun Helmeri tulla tupsahti kamarin ovelle
ja hätäisellä äänellä sanoi:
»Nyt on piru irti. Tullihurttia on piha puolillaan.»
Kuvenjus ja Ulrikki seisahtuivat hämmästyneinä, kysyvän näköisenä
kumpikin, ja odottivat Helmerin kertovan.
»Ajakaa ne helvettiin!» ehti Ulrikki sanomaan.
»Niin. Ajakaa ne helvettiin! Mitä niillä on siellä pihalla
nuuskimista!» tuumi Kuvenjuskin.
»Ilmestyivät kuin maasta nousseina juuri silloin, kun me aloimme Lomman
Villen kanssa valjastaa Alarikkia kappireen eteen...»
Sen enempää ei Helmeri ehtinyt siinä kamarin ovella sanomaan. He
rymistivät ulos, vauhdissa läpi salin, juoksussa kuistia alas, suoraan
pihalle...
Toisella puolen pihaa kuului kiivasta keskustelua. He riensivät sinne,
Ulrikki ja Helmeri edellä, Kuvenjus perässä...
Alarikin ympärillä, joka oli valjastettu kappireen eteen, kuhisi
tullimiehiä kuin soipaa sotaa. Siinä olivat joukossa Nyman ja Stark
sekä ne kaksi Haaparannan tullimiestä, jotka olivat tavanneet Helmerin
menossa Haaparannalle ja jotka Helmeri oli reestä pukannut pois, ajaen
menemään ja eksyttäen jäljiltään.
Siitä asti olivat kostoa hautoneet ja vihdoin, monien vaikeuksien
takaa, saaneet selville koko asian...
Ja nyt kun tiesivät, että Alarikki oli tullitta tuotu Ruotsiin, nyt
aikoivat tehdä takavarikon ja ottaa hevosen pois...
Siinä syntyi hirmuinen hälinä, poru ja kiroileminen. Kuvenjus selitti
ja sadatteli ruotsiksi, Ulrikki rämisi kuin silppukone ja koetti
käheällä äänellään huutaa minkä jaksoi. Helmeri vakuutti ja vannoi,
ettei hän ollut se mies, joka Alarikkia oli ollut kuljettamassa, ja
todistajiksi mainitsi hän Lomman pojat...
Mutta turhaan he rähisivät ja huusivat. Haaparannan tullimiehet
tunsivat varmasti Helmerin samaksi mieheksi, joka heille niin
hävyttömän kepposen teki, ja Alarikin samaksi hevoseksi, jolla Helmeri
ajoi ja katosi kuin maan alle...
Koko markkinain ajan olivat he Alarikkia hakeneet, käyneet joka talon
tallissa ja nyt viho viimein löytäneet...
Ulrikki vannoi, ettei hän ollut Alarikkia koskaan nähnytkään, vielä
vähemmän omistanut, ja Kuvenjus vakuutti, että hän oli hevosen ostanut
ruotsalaiselta mieheltä.
Mutta tullimiehet pysyivät uskossaan, he tiesivät koko asian alusta
loppuun asti. He eivät enää antaisi itseään hevosmiesten pettää.
»Saadaan nähdä!» kiivasteli Kuvenjus. »Minä näytän toteen, sillä
käräjäasia tästä nousee!...»
»Sepä nyt tietty», vakuutti Ulrikkikin. »Semmoinen prosessi tästä
tulee, että tuntevatkin tullimiehet käräjiä käyneensä...»
Se uhkaus näytti tullimiehiin vähin vaikuttavan. He olivat ennenkin,
melkein samanlaisissa tilanteissa, ottaneet hevosia taiteensa, mutta
kun asia oli tullut oikeuteen, olivat he joutuneet tappion puolelle.
Se oli ollut kallista kokemusta. Ja epäselvältä näytti asia nytkin.
He kyllä, Haaparannan tullimiehet, tunsivat varmasti Alarikin samaksi
hevoseksi, joka heiltä aivan silmäin edessä katosi, mutta he eivät
tienneet, miten Kuvenjus oli sen omistajaksi joutunut. Olihan Kuvenjus,
kuten nyt vakuutti, voinut sen ostaa ruotsalaiselta mieheltä, ja
silloin he eivät voisi Kuvenjukselta sitä ottaa takavarikkoon...
»Kyllä asiasta selvä tulee», rämisi Ulrikki, kun huomasi, että
tullimiehiä alkoi arveluttaa.
»Minä kyllä näytän toteen omistusoikeuteni», sanoi Kuvenjus. »Tehkää
vain peslaaki! Siinä on hevonen, mutta tietäkääkin, ettei _minun_
hevostani pidetä lainassa ilmaiseksi...»
Siihen kokoontui muitakin markkinamiehiä Alarikin ympärille rähinää ja
tinkaa kuuntelemaan.
Nyman ja Stark kehoittivat tekemään takavarikon, mutta Haaparannan
tullimiehet miettivät vielä...
Ja kova oli suusota, joka kuului kauas pimeässä pakkasilmassa. Punssi
haisi, sikaarit röyhysivät ja hevosmiehet rähisivät, ja väliin kuului
kova kiljaiseminen, kun hevosen ostaja ajaa hurautti pihan läpi tulista
juoksua...
Alarikki seisoi siinä miesjoukon keskellä kuin puristuksissa ja alkoi
levottomana kuopia kovaksi tannerrettua pihamaata... Helmeri oli
ohjissa, mutta Haaparannan tullimiehet pitivät Alarikin päällisistä
kiinni.
Silloin juoksi mies kiivasta vauhtia Anderssonista päin tullimiesten
luo ja kuiskasi jotakin Nymanin korvaan. Helmeri ehti tuntemaan, että
se oli Vintturin Santeri, salakapakoitsija, mutta hän ei puhunut
tuntemisestaan mitään. Ja yhtä nopeasti kuin oli tullimiesten luo
ilmestynyt, katosi Santeri kujasta ulos.
Samassa lähtivät Nyman ja Stark sekä Rannankylän kaksi tullimiestä
juoksemaan sinne päin, mistä Vintturin Santeri oli äsken rientänyt.
Mutta Haaparannan tullimiehet jäivät Alarikin luokse, pitäen päitsistä
kiinni...
»Mikäs tämä homma nyt on?» kysyi Kuvenjus ihmeissään, kun näki
tullimiesten juoksevan Anderssonille päin.
Haaparannan tullimiehetkin hölmistyivät, ja toinen jo yritti lähteä
Nymanin jälkeen, hellittäen kätensä Alarikin päitsistä...
Silloin Alarikki yhtäkkiä nousi takajaloilleen, kun Helmeri tempasi
lujasti ohjista. Tullimiehet poukkosivat päähisiä pitämästä kauas
syrjään, toinen selälleen, ja toinen huusi:
_»Beslag! Beslag!»_
Mutta Alarikki potkaisi tuliseen laukkaan, aisan pää pukkasi Ulrikin
silmään... ja siinä samassa silmänräpäyksessä olivat sekä Helmeri että
Alarikki kadonneet pihalta jonnekin kylälle päin...
Haaparannan tullimiehet lähtivät, toinnuttuaan hämmästyksestään,
juoksemaan sinne päin, minne luulivat Helmerin kadonneen, huusivat apua
ja puhalsivat pilliinsä kuin riivatut...
Ulrikki, Lomman Ville ja Kuvenjus jäivät pihalle eivätkä ymmärtäneet,
kuinka kaikki oli tapahtunut. Kuvenjus nauroi, ja Ulrikki oli olevinaan
vihassa, että mikä sitä hevosta noin säikäytti. Mutta eivät hekään
vielä oivaltaneet, mistä tämmöinen sekamelska yhtäkkiä syntyi. He eivät
olleet tunteneet Vintturin Santeria, joka Nymanille kävi kuiskaamassa...
»Mihin hiiteen se Helmeri ajoi? Ja miten pääsi niin äkkiä lähtemään?»
kysyi Kuvenjus.
»Helmeri kyllä on tallessa ja hoitaa asiansa, ja luulenpa, että on
Alarikki nyt...»
»Mihin ne tullihurtat juoksivat?» kysyi vuorostaan Lomman Ville, joka
hänkään ei vielä ymmärtänyt onnen potkausta.
Silloin juoksi Lomman Nestori Anderssonista päin heidän luokseen. »Hyvä
on!» läähätti hän. »Joko Helmeri pääsi pakoon Alirikilla?»
»Jo meni kuin lintu, hurtat pirskosivat syrjään, kun Alarikki nousi
takajaloilleen... Mitä te oikein...? Voi saakeli... Saitteko pettää
hurttia?» sanoi Ulrikki omasta ja muiden puolesta.
He kokoontuivat Nestorin ympärille. Kuvenjuskin alkoi huomata, että
tässä oli tullimiehiä petkutettu, vaikkei hän osannut aavistaakaan,
kuinka se oli tapahtunut.
Mutta Nestori ei tässä pihalla asiaankuulumattomien kuullen ruvennut
mitään selittämään, vaan käski kaikkien tulla sisälle, ja hiljaa puhuen
hän varoitteli, ettei saanut kukaan lujalla äänellä puhua.
Kaikki lähtivät hiljaa supatellen Kuvenjuksen kamariin, mutta Lomman
Ville jäi ulos pihalle Teisko-tamman luo, sillä sitä ei uskallettu
siihen vahditta jättää, kun oli pimeä ja mustalaisia paljon liikkeellä.
Mutta kun he pääsivät Kuvenjuksen kamariin, käski Kuvenjus Lomman
Nestorin aukaista uuden punssipullon, ja kovin uteliaana hän tahtoi
tietää, miten tämä kaikki oli tapahtunut ja miten oli tullihurttia
saatu pettää...
Ja Nestori, aukaistessaan pulloa, alkoi selittää: He olivat, Helmeri
ja hän, kun hänen oli mentävä Viikluntia hakemaan todistajaksi
kilpa-ajoon, nähneet tullimiehiä liikkeellä, mutta kun eivät mitään
pahaa aavistaneet, olivat he, Ville kolmantena, ottaneet Alarikin
ulos tallista ja ruvenneet valjastamaan. Silloin äkkiä olivat
tullihurtat ilmestyneet heidän ympärilleen... Haaparannan tullimiehet
olivat tunteneet sekä Helmerin että Alarikin ja uhanneet ottaa
hevosen takavarikkoon. Silloin ehti Helmeri kuiskaamaan hänelle,
Nestorille, korvaan: »Juokse pian Anterssoniin ja palkkaa Vintturin
Santeri sanomaan hurtille, että siellä paraikaa suomenpuolelaiset
myyvät hevosia, — että siellä on Viiklunti, Oukan Aapeli ja Torikan
Hermanni...»
»Minä juoksin, minkä jaksoin, ymmärtäen Helmerin tarkoituksen... Vasta
Parkin pihalla kohtasin Vintturin Santerin, työnsin hänelle viisi
kruunua kouraan ja selitin, mitä hänen oli tehtävä... Santeri on
nokkela ja hyvä hoksaamaan... niinkuin näitte...»
»Ha, ha, ha», ratkesi Kuvenjus nauramaan, vaikka oli määrä, että piti
olla ja puhua hiljaa. »Te olette saakelin sukkeloita aina hoksaamaan,
te Suomen puolen hevosmiehet... ha, ha, ha... Kuinka sitten? Kuinka
sitten?»
Nestori jatkoi:
»Santeri, vanha tullikavaltaja ja hurttain ainainen vihollinen, ymmärsi
heti, mistä oli kysymys, ja kätkien aisatiukunsa ja pannen Parkin
rengin turkin päällensä lähti hän juoksemaan tänne kestikievariin
päin... Minä piilousin itse Anterssonin kuistin nurkkaan, nähdäkseni
uskovatko hurtat Santerin ilmoitusta ja tulevatko peslaakin tekoon, kun
Viiklunti ja suomenpuolelaiset muka myyvät hevosia... Ei aikaakaan,
niin juoksevat hurtat, Nyymanni ja Tarkki eillimmäisinä, ja ryntäävät
miesvoimalla Parkin pirttiin... Silloin minä arvasin, että nyt on
Helmeri yrittänyt, mitä on yrittänyt, ja läksin siitä juoksua takaisin,
nähdäkseni kuinka oli käynyt... Ja hyvin oli käynyt...»
Maistoivat punssia, Kuvenjus nauroi ääneensä, ja hökerteli Ulrikkikin.
Nestori jatkoi:
»Mutta pian sieltä tulevat takaisin tullihurtatkin Parkista... olkaamme
varovaisia... Sillä kyllä sieltä ei Viikluntia eikä suomenpuolelaisia
löydy, ja kun palaavat, niin...»
»No, eikö Viiklunti ollutkaan Parkissa hevoskauppoja tekemässä?»
kysyi kummissaan Kuvenjus, joka nyt vasta alkoi älytä, kuinka peräti
sukkelasti Helmeri ja Nestori olivat tullihurttia pettäneet.
»Eikö mitä!» naurahti Nestori. »Viiklunti miehineen on toisessa päässä
kylää, ja sitäpaitsi on Viiklunti jo myynyt sekä Aapelin että Hermannin
hevoset!»
»Ha, ha, ha», nauroi Kuvenjus, jotta kamari kaikui. »Lisää punssia!
Juokaa, pojat!»
Näin hauskaa markkina-aikaa ei Kuvenjus muistanut koskaan ennen
viettäneensä. Näin reilua ja tapausrikasta!
»Skool, pojat! Se Helmeri! Se Helmeri! Jaa, se on rahan väärti mies!»
sanoi hän.
Mutta juuri kun olivat parhaassa ilossa, rymistivät Nyman ja Stark
Kuvenjuksen huoneeseen ja alkoivat kiivaasti kysyä, mihin Alarikki ja
Haaparannan tullimiehet olivat pihalta kadonneet.
»Ovat kai tehneet peslaakin, niinkuin uhkasivat», vastasi Kuvenjus
tyynesti.
Mutta Ulrikki, vaikkei huone ollutkaan hänen hallussaan, alkoi
hätistellä tullimiehiä ulos, haukkuen suut, silmät täyteen. Ja kun
eivät aikoneet poistua, tarttui Ulrikki tuoliin.
»Helvettiin täältä lappakaa», kirosi hän. »Hoitakaa asianne rajalla,
elkääkä tulko tänne markkinapaikalle _ihmisten_ kanssa mellastamaan...»
Jo täytyi Nymanin ja Starkin poistua. Kiroten ja uhaten he painoivat
oven kiinni, aavistaen, että heitä olivat taaskin hevosmiehet nenästä
vetäneet.
Tullimiesten poistuttua alkoi hauskuus uudelleen. Kuvenjus nauroi,
kiitti Ulrikkia, taputteli Lomman poikia olkapäälle ja kysyi:
»Mutta mihin maailmaan se Helmeri ajaa Alirikilla? Kun eivät vaan
saavuttaisi Helmeriä...»
Ulrikki nousi ja kuiskaili pitkän aikaa Kuvenjuksen korvaan. He
nauroivat molemmin, mutta toiset eivät kuulleet muuta heidän
keskustelustaan kuin »Herttua» ja »isäntä».
Lomman pojat ymmärsivät kuitenkin jo niistäkin sanoista, että Ulrikki
uskoi Helmerin ajaneen Alirikilla rajalle päin, ehkä Herttuan taloon...
Kun aikansa siinä maistelivat ja äsken tapahtuneesta rohkeasta
hommasta puhelivat, alkoi Kuvenjus esitellä, että koska kilvan ajosta
ei tullutkaan asiain näin kääntyessä mitään, lähdettäisiin miehissä
ajelemaan pitkin kylää ja markkinapaikkaa... Nyt piti olla iloisena
joka miehen, kun näin reilusti oli käynyt ja parhaat markkinapäivät
olivat kulumassa!... Ja markkinoita ei ollut kuin kerran vuodessa!
Se puhe kelpasi muillekin ja valmiit oltiin lähtemään. Ja niin
lähdettiin. Kuvenjus ja Ulrikki istuutuivat kumpainenkin Teisko-tamman
rekeen, ja ajajaksi pääsi Ville, asettuen kuskipallille.
Nestori tapasi pihalla Oinas-Matin, oman kylän miehen, jolla vielä oli
hevonen myymättä. Hänen rekeensä pääsi Nestori, ja oli reessä muitakin
hevosmiehiä, kaikki käkenä hutikassa, huutaen ja hurraten...
»Annapas nyt juosta sen Teisko-tamman, että nähdään, minkälainen vauhti
sillä näin pimeässä on», käski Kuvenjus. »Niin, annapa astua», käski
Ulrikkikin. Ville vihmasi ohjapuolella Teiskoa kyljelle, ja nopeasti
juosten Teisko alkoi mennä vilistää, Oinas-Matin miehineen ajaessa
laukkaa perässä.
Ulrikki esitteli, että ajettaisiin toiseen päähän kylää, Limperiin,
missä hevosmiehet saivat mielin määrin mellastaa ja missä hän arveli
Viikluntinkin nyt olevan.
Kuvenjus suostui siihen? koska hän ennen kaikkea halusi olla
hevosmiesten parissa ja heidän kanssaan rähistä.
He ajoivat Lindbergille, mutta lopputaipaleella otti Kuvenjus ohjat ja
Villen piti siirtyä Ulrikin viereen.
Talossa he tapasivat Viikluntin, joka nyt, kun oli saanut myydyiksi
sekä Oukan Aapelin että Torikan Hermannin hevoset, oli naukkinut
itsensä tukkihumalaan ja rallatteli polkkaa Lindbergin pöydän päässä,
— ja Aapeli ja Hermanni, hutikassa kumpainenkin, tanssata toikkaroivat
lattialla.
Siihen riemuun joutuivat Kuvenjus, Ulrikki ja Lomman pojatkin.