Ruotsin Ylikainuun markkinat ovat juhla-aikaa kaikille Suomen puolen
hevosmiehille. Hauskaa ja rentoa on silloin elämä. Markkinoita kestää
koko viikko, väliin toistakin, ja monenlaiset ovat hommat ja hääringit.
Koko Ylikainuun kirkonkylä on markkinamiesten hallussa, mutta Suomen
puolen hevosmiehet siellä parhaina pomoina reuhaavat.
Kirkonkylä on korkeiden vaarain keskellä kuin suuren ammeen pohjalla.
Suomesta päin saavutaan sinne monen metsäjärven kautta, missä on taloja
rannoilla ja korkeat vaarat järvien ympärillä. Asutus on suomalaista
melkein Kainuunjokeen saakka. Jonkun järven rannalla sentään tapaa jo
ruotsalaisiakin, ja »ummikoita» on paljon.
Suomen puolen hevosmiehillä oli aina ollut tapana lähteä Ylikainuun
markkinoille iltasella, ajaa reuhottaa sitten läpi yötä, mellastaa
ja ryypiskellä joka järven rannalla ja aamulla sitten saapua
markkinapaikalle, jonne suoraan rajalta karttui noin viisi vanhaa
penikulmaa.
Hevoskaupalla oli pitkän aikaa ollut suuri merkitys näillä
markkinoilla. Se oli painanut leimansa niihin, ja vaikka voita, heiniä
ja muutakin tavaraa kuljetettiin kaupaksi valtaväylän varsilta, oli
hevoskauppa kuitenkin päätehtävänä.
Kun suuret malmikaivokset Pohjois-Ruotsissa olivat liikkeensä
aloittaneet ja uusi tulliasetus tullut voimaan, vaikuttivat nekin
seikat osaltaan, että Suomesta alettiin yhä runsaammin tuoda hevosia
Ylikainuun markkinoille. Hevosenostajia saapui näille markkinoille
koko laajasta Pohjois-Ruotsista, useimmat kuitenkin Jällivaarasta,
Kirunasta ja Narvikista. Ne olivat enimmäkseen ammattikauppiaita, jotka
vuorostaan myivät yksityisille vasta työpaikoilla, tukkityöläisille ja
malminvedättäjille.
Tämän talven markkinoille oli saapunut paljon hevosenostajia.
Lukuunottamatta tunnetuimpia hevoskauppiaita, jotka jo pitemmän aikaa
olivat hevosia Ylikainuulta Pohjois-Ruotsin eri seutuihin kuljettaneet,
oli nyt tullut runsaasti yksityisiäkin ostajia.
Markkinapaikka oli hevosmiesten hallussa. Kahakäteen ajettiin,
huudettiin ja hurrattiin. Joka talossa oli markkinamiehiä, eikä kukaan
kummastellut, jos näki jonkun hyvin arveluttavasti humalassa, vaan piti
ihmeenä, jos vesiselvän miehen tapasi.
Kestikievarissa, jossa tämän kertomuksen aikana vielä anniskeltiin
väkijuomia kaikenlaatuisia ja niin paljon kuin kukin jaksoi juoda, oli
hevosmiehiä enin koolla. Piha oli täynnä valjaissa olevia hevosia,
toisia ajoi pihaan ja toisia läksi pihasta järven jäälle, kylän
viereen, hevosen tapoja tunnustelemaan. Huutoja kuului, kulkuset
helisivät ja hevosmiehet huusivat tai rähisivät lujalla äänellä.
Herroja ja talonpoikia pyöri sekaisin, ruotsin- ja suomenkieltä
puhuttiin, ja naurettiin, jos sattui, ettei toinen toistaan ensi
keskustelussa ymmärtänyt.
Kestikievarin suuressa salissa juotiin harjakannuja muutamien pöytien
luona, ja toisten, pöytien ääressä vasta hierottiin kauppoja.
Kolmas markkinapäivä oli jo kulumassa. Oli aika pakkanen, ja kylästä
nousi höyry kuin kattilan pohjalta. Meluna ja rähinänä oli koko
markkinapaikka, huutoja kuului, tiu'ut soivat, kulkuset helisivät ja
hevoset hirnuivat.
Kestikievaritalon pihalla pyörähtelee Helmerikin, Heikkilän Ulrikin
nokkela renki. Punaisina ovat Helmerinkin silmät ja kovin löyhkää
hänestä väkevän konjakin haju. Mutta ei hän humalaiselta näytä, liikkuu
ja toimittelee kuin selvä mies.
Lähelle avonaista kuistia, rakennuksen seinään lyötyyn sinkilään, on
Ulrikin uljas tamma marhaminnalla pantu kiinni. Siinä seisoo kuin
odottaen, parhaisiin valjaisiin varustettuna, ja Helmeri toimittaa
sille loimen peitoksi. Miehiä kulkee edestakaisin, nousee kuistille,
laskeutuu alas. Joka-ainoalle pystyy uljas tamma silmään, moni käy
tunnustelemassa kylkeä, katsoo suuhun ja nostaa häntää...
Kaikkia se näyttää miellyttävän, tämä roima tamma. Ruotsalaiset
kiittelevät, tunnustelevat ja hyvilleen tulevat. Kysyvät Helmeriltäkin,
paljonko maksaa, mutta Helmen mainitsee vain:
»_Ulrik Heikkilä... finska sidan_», ja viittaa suureen saliin.
Siitä ymmärtävät, että se on Heikkilän Ulrikin hevonen, Ulrikin, jonka
koko maailman hevosmiehet tuntevat.
Ja lähtevät Ulrikin puheille kauppoja hieromaan. Mutta ei myy vielä
Ulrikki _tätä_ tammaa, sen tietää Helmeri hyvin. Sanoo niin korkean
hinnan, ettei kukaan osta, ja Ulrikilla on omat syynsä siihen, ettei
vielä myy. Helmeri seisoo siinä tamman luona ja katselee hevosmiesten
elämää ympärillään. Toisia lähtee pihasta, ostaja ja myyjä rinnakkain
reessä istuen ja alas järven jäälle ajaen, toisia palaa koeajosta,
ostaja ohjissa naurusuin ja hevonen höyryten kuin kuuma kiuas.
Siinä on tuttuja miehiä joukossa, Suomen puolen hevosmiehiä. Mutta
markkinahumu on korkeimmillaan, ei jouda toinen toistaan puhuttelemaan,
myyjät nimittäin keskenään.
Jo juosta vilistää Lomman Nestorin harmaja tamma pihaan, niin
että utukka reen perässä punoo, ja reenperällä istuvat ostaja,
hoikkakoipinen kainuulainen, ja myyjänä Viiklunti, huuliparta
kuuroittuneena ja kylmetyksissä kuin joulukynttilä...
Nestoria ei itseään näy, mutta Helmeri arvaa, että jostakin nurkan
takaa hän kurkistelee.
Siihen ajavat lähelle, missä Helmeri tammansa luona seisoo. Viiklunti
puhuu ruotsia ja lyö Harmia lautaselle. Helmeri ymmärtää, että kyllä
ostajakin, karppisääri kainuulainen, Harmi-tammasta pitää, mutta
moittii hintaa liian korkeaksi...
Siinä tunnustelevat vielä Harmia kumpainenkin. Kainuulainen katsoo
vielä kerran: nostaa jokaista jalkaa, hipaisee kylkeen ja sitten vielä
katsoo suuhun, hampaista iän nähdäkseen.
Koko ajan kehuu Viiklunti siinä vieressä, sen ymmärtää Helmeri, kehuu
ja kiroilee ja jo toimittaa lämpöisen loimen peitoksi Harmille, joka
höyryää hikisenä...
Vihdoin, kun ostaja yhä seisoo miettiväisenä, viittaa Viiklunti
Helmeriin, ikäänkuin että siinä on mies, joka tuntee tämän hevosen
tavat ja voiman...
Kainuulainen on ummikko, eikä Helmeri ymmärrä, mitä se häneltä kysyy,
mutta Viikluntin katseesta hän käsittää, että kehua pitää...
»Kuua tömmar... kuua tömmar», sanoo hän, viittoen Harmiin.
Se auttaa. Kainuulainen ilostuu ja näyttää innostuvan, lyö Viikluntia
olkapäälle, ja he menevät sisälle kauppoja hieromaan...
Silloin ilmestyy Lomman Nestorikin siihen Harminsa viereen ja arvelee
Helmerille:
»Ajoivat hikiseksi, ryötät.»
Mutta sitten hän iskee silmää Helmerille. Helmeri ymmärtää heti, mistä
on kysymys, ja he käyvät vähän syrjään, kuistin kalveeseen, ja ottavat
Nestorin taskupullosta hyvät ryypyt.
»Siinä on nyt viimeisen kauppa tulossa», sanoo Nestori Harmiin
viitaten. »Elä hiidessä?»
»Niin on. Tänä päivänä jo kolmas kauppa tulossa», selittää Nestori
hyvillään. »Viiklunti myypi hevosia, jotta vinkuu, eivätkä tullihurtat
voi hänelle mitään, vaikka jo monta kertaa ovat yrittäneet...»
»Joko lienee myynyt silkkimustan?» kysäisee Helmeri, sillä Musta oli
viety eri talliin; Vintturin Santerin tieto, jota Herttuassa oli
puhunut, oli ollut erehdystä, sillä alkumarkkinoista ei Viiklunti ollut
silkkimustaa kenellekään kaupannut.
»Jo eilen illalla myi», selittää Nestori. »Sinä olit jo nukkumassa, et
nähnyt...»
»Kenelle sai myydyksi?» tiedustaa Helmeri yhä uteliaampana, muistaen
silkkimustan huonoja tapoja.
»Jällivaaralaiselle... Siinä oli meillä monenlaista hommaa, mutta hyvin
kävi lopulta kuitenkin. Se ostaja tahtoi päästä koeajoon... Silloin
Viiklunti kuiskasi minulle: mene ja valjasta se tumma raudikko, joka
on mustan kokoinen ja näköinen... Minä heti ymmärsin... Viiklunti ja
Ulrikki, sillaikaa kun minä tummaa raudikkoa valjastin, kutsuivat
jällivaaralaisen tuonne saliin ja siellä juottivat niin kauan kunnes
minä tulin ilmoittamaan, että nyt on silkkimusta aisoissa... saapi
lähteä 'ruuvaamaan'. Pimeä oli, ja minä vein raudikon vähä syrjään,
ettei akkunasta päässyt valo sattumaan... Aika lailla hutikassa näytti
jällivaaralainen olevan, kun yhdessä Viikluntin kanssa lähtivät
ajamaan. Ei tuntenut, ettei ole Musta aisoissa, vaikka koko päivän oli
Mustaa tallissa koetellut ja pihallakin marhaminnasta talutellut...
Pian palasivatkin, eivät kaukana käyneetkään... ja tuohon juuri
ajettiin raudikko, ja suoraan menivät sisälle kaupan tekoon, — olivat
jo hinnan sopineet, — ja harjakannuja juomaan... Silloin me, Ulrikki ja
minä, riisuimme raudikon valjaista ja veimme silkkimustan sijaan...»
»No, voi sun saakeli...»
»Joo. Ja rekineen, neuvoineen päivineen kauppa tehtiin...
Jällivaaralainen maksoi rahat, ja vielä ryypättiin päälle... Kun
sitten aika hutikassa tulee pihalle, ei huomaa, että silkkimusta
onkin äskeisen raudikon sijassa, sillä nehän ovatkin yhdenkokoiset
ja pimeässä yhdennäköisetkin. Ja aikoo ajaa öitse seuraavaan kylään,
Jällivaaraan päin...»
»Eikä ole kuulunut takaisin?» kysyi Helmeri nyt, vähän nyreissään.
»Ei ole kuulunut. Niin meni kuin hohtimet kaivoon», arveli Nestori.
Mutta Helmeri pudisti vähän päätänsä ja veti kulmiaan kurttuun. Hän ei
näyttänyt olevan kovinkaan hyvillään Ulrikin, Viikluntin ja Nestorin
tekemästä petoksesta.
»Palaa se sieltä, jahka humalastaan selkenee», sanoi hän Nestorille.
»Silloin taitaisi olla parasta, että myyjä katoaisi markkinapaikalta...»
»Jokohan, vietävä, tekee sen, että tulee takaisin ja tahtoo kauppaa
purkamaan?» kysyi Nestori, vähän nolompana.
»Epäilemättä», vakuutti Helmeri. Silloin ilmestyivät Viiklunti ja
äskeinen Harmin ostaja, kainuulainen, takaisin salista ja menivät
Harmin luo. Kaupat oli tehty, ja harjakannuiksi oli juotu puoli pulloa
punssia, ei enempää.
Hyvillään näyttivät olevan kumpikin, sekä Viiklunti että kainuulainen...
Kainuulainen soperteli ruotsia Harmille ja taputteli kaulalle. Sitten
riisuttiin Harmi aisoista. Muuta ei ostaja kaupassa saanut kuin
päähiset ja rihmaisen marhaminnan...
»Kuua tömmar... kuua tömmar», kehui Helmeri naurusuin kainuulaiselle.
Kainuulainen näytti tyytyväiseltä kauppaansa, ja hän lähti taluttamaan
Harmia kortteeritaloonsa, joka oli kappaleen matkaa kestikievarista.
»Ei taida sekään Harmi enää hirnua Näsijärven rannalla, josta on
kotoisin», arveli Helmeri, kun näki Harmin katoavan kujan taakse.
Viiklunti ja Nestori menivät nyt vuorostaan suureen saliin, mutta
Helmeri jäi vielä pihalle, sillä Ulrikki oli sanonut, että pian
lähdettäisiin ajelemaan.
Siinä jouti hän muistamaan, että nyt oli Viiklunti myynyt kaikki
Ulrikin ja kaikki Lomman poikain hevoset, joista ei yhdestäkään ollut
tullia maksettu. Kenenkähän ansiota tuo kaikki oli? Kuka oli hoksannut
pyytää Viikluntia myymämieheksi? Ja Helmeri päätti, että jos eivät
Lomman pojat hänelle palkintoa anna, niin... on ne markkinat erisi
talvenakin...
Ulrikki kyllä oli aina hyvän työn muistanut ja ruhtinaallisesti
maksanut.
Silloin huomasi hän aivan selkänsä takana Torikan Hermannin ja Oukan
Aapelin. Heitä ei ollut vielä markkinoilla näkynyt, ja Helmeri
ihmetteli, mistä nyt yhtäkkiä ilmestyivät. Tuttavina miehinä, niinkuin
oman kylän miehet ainakin, tervehtivät he Helmeriä ja tiedustelivat,
mitä kuului...
Merkillistä oli heissä se, että kumpikin oli aivan selvänä, jota ei
ennen koskaan ollut tapahtunut Ylikainuun markkinoilla. Ja kun hetken
siinä olivat jutelleet minkä mitäkin markkinain menosta ja hevosten
hinnoista, käskivät miehet Helmerin kuistin kalveeseen ja tarjosivat
ryypyt kumpikin omasta lasistaan... Ottivat itsekin, mutta hyvin vähän,
ja tarjosivat Helmerille lisää...
Sitten alkoi Oukan Aapeli kuiskaamalla puhua Helmerille... He
olivat, supatteli hän Helmerin korvaan, Torikan Hermannin kanssa
onnistuneet pääsemään hevosineen poikki rajan tullia maksamatta ja
yhtäkyytiä ajaneet suoraan tänne markkinapaikalle... Tullimiehiä he
eivät olleet nähneet ennenkuin täällä markkinapaikalla, mutta he
olivat Tikanniemessä kuulleet, että hurttia saapuisi useampia miehiä,
Haaparannalta asti... Heillä oli kummallakin kaksi hevosta, jotka
olivat tässä naapurin Anderssonin tallissa... Nyt juuri, ennenkun he
tänne kestikievarin pihalle lähtivät, olivat he nähneet Nymanin ja
Starkin kävelevän pihalla...
Ja nyt tuli pääasia, jonka vuoksi Aapeli tässä Helmerin puoleen kääntyi
ja avuksi Helmeriä pyysi...
He olivat kuulleet, — taipaleella jo —, kuinka vikkelän konstin
Heikkilän Ulrikki ja Lomman pojat olivat hoksanneet, että olivat
ottaneet Viikluntin myymämieheksi, jolla oli oikeus ja valta myydä omia
hevosiaan vaikka kolmesataa... Nyt pyysivät he, että Helmeri, oman
kylän mies ja tuttava muutenkin, lähtisi ja pyytäisi Viikluntia, eikö
tämä ottaisi heidänkin hevosiaan myydäkseen, sillä ostajia oli vielä
paljon ja hinnat korkeat... ja Viikluntin vaivat he kunniallisesti
maksaisivat...
Niin kuiskaili Aapeli ja katsoi rukoilevasti Helmeriä silmiin, että
mitä tuo nyt miettii...
»Ja sinun vaivasi maksamme heti», vakuutti Torikan Hermanni.
Helmeri ymmärsi yskän, ja koska hän oli hyväntahtoinen mies, joka
ei kenellekään pahaa suonut, lupasi hän heti lähteä miesten asiat
toimittamaan.
»Pitäkäähän silmällä tätä minun tammaani tässä, niin käväisen
Viikluntin puheilla», sanoi hän ja nousi korkeita kuistin portaita ylös
kestikievarihuoneeseen.
Suuri sali oli täynnä höyryä ja tupakansavua, ääniä monenlaisia
ja kovaa rähinää. Miehiä istui pöytäin luona, juotavia edessään.
Oli joukossa montakin tuttua miestä, mutta Ulrikkia ja Viikluntia
ei näkynyt. Helmeri silmäili ympärilleen ja kysyi sitten eräältä
tuttavalta, oliko Viikluntia näkynyt, mutta ei sanonut nyt juuri kukaan
nähneensä.
Mutta salin viereisestä kamarista kuului naurua ja räheä-äänistä
puhelua, ja Helmerin korva otti Ulrikin äänen, joka kuului yli muiden.
Helmeri avasi oven arvelematta ja astui kamariin.
Sielläpä olivat!
Ympyriäisen pöydän luona istuivat siinä Ulrikki, Luulajan Kuvenjus,
Lomman pojat, Viiklunti ja Haaparannan Liljepäkki punssia juoden ja
hauskoja juttuja kertoellen.
Luulajan Kuvenjus, joka vasta iltaa ennen oli markkinapaikalle
saapunut, nousi heti Helmeriä kättelemään ja kysyi mitä kuului...
Helmeri kiitteli, mutta koetti joutua. Viikluntille, joka istui ovea
lähinnä, ehti hän kuiskaamaan, että Oukan Aapeli ja Torikan Hermanni
pyysivät käväisemään ulkona...
Viikluntilla oli aavistus, mitä Aapelilla ja Hermannilla oli asiaa, ja
näppärästi oli hän pystyssä ja aikoi lähteä. Mutta Luulajan Kuvenjus
oli kaatanut koko juomalasillisen punssia Helmerille ja käski ottamaan
markkinaisia...
»Onko hyvä tämä Ulrikin uusi raudikkotamma... vireä ja kävelijä?» kysyi
hän.
»On kerrassaan hyvä hevonen», vakuutti Helmeri ja kumosi punssilasinsa
pohjaan asti.
Kuvenjus nauroi ja sanoi lähdettävän pian ajamaan kilpaa Alarikin
kanssa.
Mutta kiireesti menivät nyt Viiklunti ja Helmeri ulos, ja toiset jäivät
jatkamaan punssin juontia.
»Onko niillä hevosia?» kysyi Viiklunti Helmeriltä, kun salin läpi
menivät.
»Kaksi kuuluu olevan kummallakin...»
»Onko näkynyt tullihurttia?»
»Sanoivat Nyymannin ja Tarkin olleen äsken Anderssonin pihalla.»
Kuistin edessä odottivat Hermanni ja Aapeli, ja kun näkivät Viikluntin
tulevan, niin riensivät kohti kättelemään...
Helmeri näki heidän sitten vähän aikaa keskenään kuiskailevan ja
naureskelevan ja hetken päästä poistuvan Anderssonille päin.
Helmeri jäi vielä siihen hevosensa luo seisomaan ja katselemaan
markkinaelämää.
Siellä se vain herrain kanssa Ulrikki maisteli ja hauskaa piti... Ja
Luulajan Kuvenjus ja Haaparannan Liljepäkki kumppaneina! Ei sinne
otettu heidän pöytäänsä kaikennäköisiä räkänokkia punssia juomaan!
Valinkomiehet ne olivat, joiden seurassa Luulajan Kuvenjus ryyppäsi!
Ja armosta sinne kai nyt ja Ulrikin välityksellä olivat päässeet
Lomman pojatkin! Kyllä, kun aikansa juovat, lähtevät kilpaa ajamaan,
ja pian-aikaa Kuvenjus vaihtaakin Alarikin tähän tammaan... ja Ulrikki
kiskoo taas välirahoja.
Lyhyt oli tammikuun päivä, ja alkoi jo hämärtää. Helmerillä ei
kuitenkaan ollut mitään hätää eikä minkään puutetta, vaikka pakkasessa
seisoskeli. Ei ollut enää muita hevosia hoidettavina kuin tämä tamma,
kaikki muut olivat jo myydyt... ja lapikkaat jalassa kyllä tarkeni...
Kun hän silmäsi Anderssonin kujalle päin, näki hän Viikluntin ajavan
täyttä juoksua kestikievarin pihan läpi, ja toinen, outo mies, istui
Viikluntin vieressä... Helmeri arvasi, että siinä jo oltiin uusia
hevoskauppoja tekemässä, sillä varmaan oli hevonen, jolla ajoivat,
Torikan Hermannin Laukki, jonka Tampereelta oli tuonut...
Samassa ilmestyi Hermanni itsekin Helmerin puheille ja selitti, että
Viiklunti oli saanut ostajan hänen Laukilleen, — että tuossa ajoivat jo
»ruuvaamaan»...
Ja sitten hän kuiskaili Helmerin korvaan ja odotti kysyvän näköisenä
vastausta.
»Se asia pian oikenee», vastasi Helmeri, »odota tässä vähän».
Hän meni kujalle ja sattui juuri silloin huomaamaan, että Vintturin
Santeri, Suomen puolen laukkukauppias, tuli kylästä päin pihaan, ja
Santerilla oli isonlainen, uusi aisatiuku kaulassa remmissä riippuvana.
Siinä se harvakseen helähteli miehen kävellessä...
Helmeri tiesi jo ennestään, millä asialla Santeri kulki ja mitä
varten aisatiukua kaulassaan kantoi... Se merkitsi sitä, että se,
joka Santeria kahden kesken puhutteli, sai häneltä ostaa viinaa tai
konjakkia... Torikan Hermanni ei kuitenkaan vielä, vasta kun oli
markkinoille tullut, tiennyt Vintturin Santerin liikkeestä mitään, ja
sen vuoksi hän turvausi Helmerin apuun. Mutta heti, kun näki Santerin
ja huomasi Helmerin Santeria puhuttelevan, hoksasi hän, mitä varten
aisatiuku kaulassa riippui...
— Kenen viinoja lienee myymässä, omiaan sillä ei ole, — ajatteli
Hermanni, kun näki Helmerin ja Santerin katoavan ulkohuoneiden taakse.
Hän jäi siihen odottamaan arvaten, että sieltä saisi halvemmalla
harjakaisviinoja Viikluntille ja Laukin ostajalle.
Hetken päästä Helmeri palasikin, povi pullollaan.
»Hyvinkö kävi?» kysyi Hermanni.
»Oll reit», vastasi Helmeri ja ojensi Hermannille litran vetoisen
konjakkipullon, jonka koreassa, tumman vihreässä etiketissä oli: _Fin
Champagne Cognac, Stockholm_.