Sillaikaa kun vakinaiset rajavartijat olivat Ylikainuun markkinoilla,
oli Rannan- ja Lommankylässä ylimääräisiä rajavartijoita valvomassa,
ettei tullittomasti saataisi tuoda hevosia rajan yli.
Mutta niitä tuotiin sittenkin markkinoille. Ja vaikka markkinapaikalla
oli toistakymmentä tullimiestä vartioimassa ja hevoskauppoja
nuuskimassa, eivät he olleet onnistuneet tekemään yhtään ainoata
takavarikkoa — ja markkinat jo olivat sivu puolivälin, paljon kauppoja
jo tehtyinä.
Tullimiehet kyllä nyt alkoivat älytä, mitä varten Viiklunti suurena
herrana markkinoilla hurraili, mutta he eivät voineet hänelle mitään.
Kun sitten Haaparannalta saapui kaksi tullimiestä, alkoivat he miehissä
hakea Alirikkia, jonka varmaan tuntisivat ja tiesivät Suomesta,
Torniosta tuodun yli rajan tullia maksamatta. He onnistuivatkin saamaan
tietoonsa, että sellainen uljas ori oli nyt Luulajan Kuvenjuksen
hallussa. Ja Kuvenjus oli kortteeria kestikievarissa.
Alkoivat nyt miehissä siinä vaanimaan, toivoen viimeinkin saavansa
takavarikon...
Mutta hullusti kävi siinä hommassa.
Haaparannan tullimiehet olivat, Helmerin kadotessa Alirikilla pimeään,
lähteneet takaa-ajamaan. He olivat saaneet hevosen, jolla laukkauttivat
perässä, sillä he saivat tietää, mihin päin Helmeri oli Alirikilla
ajanut. Hirveästi heitä kaiveli. Uljas ja kallis hevonen oli viety,
— joka heillä jo oli juuri valmiina takavarikkoa varten, valmiina
kuin leipä pöydällä, mutta joka heidän oman tyhmän varomattomuutensa
takia katosi kuin saukko jään alle. He olivat ajaneet perässä ensin
Jällivaaraan päin vievää tietä pitkin, mutta pyörtäneet takaisin, kun
saivat varman tiedon, ettei sennäköistä hevosmiestä ollut sitä tietä
kulkenut. He arvasivat silloin, että Helmeri oli päässyt jostakin
kääntymään rajalle, Tornionjoelle päin, ja alkoivatkin uskoa, että
Alarikki oli iäksi päiväksi heiltä kadonnut. Mutta yhä he iskivät
jälkiä ja pääsivät vihdoin selville, että rajalle päin oli Helmeri ajaa
huristanut. Ja vaikka heillä ei enää ollut toivoa tavata Helmeriä,
lähtivät he kuitenkin perään, ottaen Nymanin ja Starkin kumppaneikseen,
kun tie ja seudut olivat heille outoja.
* * * * *
Lindbergissä olivat hevosmiehet rähisseet puoleen yöhön, jolloin
Kuvenjus, Ulrikki, Viiklunti ja Lomman pojat lähtivät pois ja ajoivat
vihaista vauhtia kestikievariin, täydessä humalassa joka mies.
Ulrikki heräsi aamulla kestikievarissa siinä huoneessa, joka oli
Kuvenjuksen huoneen vieressä. Hän itse makasi sängyssä, mutta Viiklunti
oli vääntynyt lattialle ja kuorsasi siinä vaatteet yllään ja susiturkki
peittona. Lomman poikia ei näkynyt, eikä Ulrikki muistanut, olivatko
jääneet Lindbergille vai tulleet kestikievariin.
Pihalta kuului aisatiu'un helinää ja puhelua; päivä olikin jo
valkenemassa, Ulrikki haukotteli vuoteella, johon vaatteet yllään
oli kaatunut. Hänen naamansa oli kohmeloinen ja silmät punaiset kuin
särjellä. Ääni ei tahtonut kulkea ollenkaan, ja vaikka hän yski ja
karaisi kurkkuaan, tuntui, ettei siitä selvene. Hän tunsi olevansa
veltto ja voimaton, mutta muistaessaan, kuinka hyvin hän näillä
markkinoilla oli hevoskaupoissa onnistunut ja kuinka paljon voittanut,
hän alkoi virkistyä.
Hän nousi ylös ja otti takkinsa, joka oli lattialla melkein Viikluntin
vieressä. Hän säpsähti vähän, sillä sen taskussa olivat molemmat hänen
lompakkonsa, rahaa kumpainenkin pullollaan...
Samassa aukeni ovi, ja Lomman Nestori, joka oli herännyt varemmin ja
ruokkinut ja vaalinut Teisko-tammaa, tulla touhusi kamariin ja sanoi
hätäisesti:
»Nyt on jällivaaralainen, jolle silkkimusta myytiin, tullut takaisin
ja tahtoo kauppaa purettavaksi... Suun täydeltä kiroaa ja kysyy
Viikluntia...»
»No, voi sun perkele», rämähti Ulrikki, ja hänen äänensä vinkui ja
pärähteli pahoin.
»Mitä nyt teemme? Se mellastaa ja haukkuu, ja silkkimusta seisoo
pihalla... mies uhkaa viranomaisilla», hätäili Nestori.
Ulrikki katsoi särkisilmillään turvonneihin käsiinsä ja ärisi
jaaranäänellään:
»Elä päästä tänne sisälle! Sanotaan, että Viiklunti, jolta hän
silkkimustan osti, on mennyt pois markkinoilta...»
Nestori riemastui. Siinähän olikin pelastus!
Ulrikkikin virkosi. Hän peitti vielä tarkemmin lattialla kuorsaavan
Viikluntin turkilla, niin ettei miehestä näkynyt mitään.
Sitten lähtivät ulos, Ulrikki mennessään koetellen, olivatko molemmat
lompakkonsa tallella... Lieneekö jotain pahaa ajatellut Viikluntista,
joka siinä nyt kuorsaili... Mutta tallella olivat.
Kuistissa tuli jällivaaralainen vastaan, hirmuisen vihaisena, aivan
raivoissaan, ja alkoi haukkua, että hänet oli petetty... annettu
potkuri ja tenimys hevonen, jolla ei päässyt mihinkään... Ja ellei
kauppaa heti purettaisi, lähtisi hän viranomaisten puheille...
»No, kävithän itse ajamassa hevosta, ja palatessasi kehuit, että hyvä
on hevonen», rämisi Ulrikki vastaan.
Jällivaaralainen ei ollut sitä kuulevinaankaan, vaan tähtäsi Ulrikkia
silmiin ikäänkuin Ulrikki olisi syyllinen...
»En minä ole sinulle hevosta myynyt, en nyt, enkä koskaan ennenkään...
Mitä sinä minulle tiuskut?» ärisi Ulrikki ja oli olevinaan niinkuin ei
häneen asia kuuluisikaan.
»Joo, joo, mutta te ja Viiklunti», sanoi jällivaaralainen. »Missä
Viiklunti on, se vanha kälmi?»
»Limperissä se on kortteeria», valehteli Ulrikki. »Käy sieltä
kuulemassa.»
»Kyllä minä opetan teidät pettämään, te jäävelin saksat!»
Ulrikin ja Nestorin suureksi iloksi lähti jällivaaralainen kuistista
pois, aikoen Lindbergiin Viikluntia hakemaan.
Ja hän menikin. Mutta toinen mies, jonka hän luultavasti oli
ottanut matkaansa todistajaksi, jäi silkkimustan viereen pihalle
seisoskelemaan. Ulrikille ja Nestorille tuli hätä käteen, sillä he
ymmärsivät hyvin, että jällivaaralainen pian palaisi Lindbergistä,
kun siellä saisi kuulla, että Viiklunti oli yöllä heidän matkassaan
lähtenyt... Ja silloin se ottaisi kestikievaritalon hakeakseen...
»Ei auta muu kuin että Viikluntin pitää lähteä pois!» päätti Ulrikki.
»Muuten tässä käy niin, että joutuu tuo potkuri käteen takaisin, eikä
siitä sitten enää pääse erilleen muutoin kuin ampumalla...»
Kiire oli, ja miehet olivat kohmelossa. Jällivaaralaisen todistaja,
joka seisoi silkkimustan vieressä, saattoi hyvinkin tuntea Viikluntin,
ja sen vuoksi oli vaarallista, jos hän pääsisi näkemään, että Viiklunti
poistui kestikievarista...
Ulrikki ja Nestori neuvottelivat. Ja sitten he keksivät, että Nestorin
piti houkutella todistaja kahville kestikievarin keittiöön, josta ei
nähnyt pihalle, — sopisi tarjota puolikuppisetkin, — ja oli juteltava
makeita puheita sen aikaa, että Viiklunti ehtisi livistää talosta...
Näin päättivät.
Nestori lähti vieraanmiehen puheille ja Ulrikki Viikluntia herättämään.
Viiklunti nukkui vielä raskaasti, mutta Ulrikki potki häntä kylkeen ja
hoki römeästi:
»Nouse hiivatissa ylös... kuh... kuh... nouse... nouse... No, herää nyt
helvetissä, siinä!»
Jo Viiklunti viimein alkoi urista ja heräillä, avasi veltosti
silmänsä ja katseli tyhmänä Ulrikkiin. Mutta sitä mukaa kuin Ulrikki
ehti selittää, mistä nyt oli kysymys ja mitä oli tehtävä, kirkastui
Viikluntin katse, ja vihdoin oli hän aivan valveilla... Ja äkkiä nousi
hän ylös ja arveli: »Kyllä minä sitä vähin pelkäsinkin!»
»Joutuin nyt!» hopitteli häntä Ulrikki; »se perhattu palaa pian
Limperistä...»
Sillaikaa kun Viiklunti kohmelokankeana, viikset vihaisesti siirollaan
ja suu irvissä, kiskoi turkkia päälleen, silmäsi Ulrikki pihalle
ja näki äskeisen miehen silkkimustan vierestä kadonneen, ja hän
arvasi, että Nestori oli saanut hänet keittiön puolelle puolikuppista
maistamaan.
Ulrikki lähti edellä takkisillaan, ja Viiklunti seurasi häntä, suuri
susiturkki auki hulmuten...
»Joudu! Joudu!» hopitteli Ulrikki, joka oli kuistissa menossa.
Viiklunti murjotti tulla ja haukotteli pitkään. Nopeasti laskeusivat
he sitten kuistista pihalle ja kävelivät vierekkäin pihan poikki
Anderssonilla päin, josta oli aikomus saada kyyti rajalle asti...
Anderssonin kujalla tuli heitä vastaan Vintturin Santeri, aisatiuku
kaulassaan ja naurusuin.
Ulrikki kuiskasi Santerin korvaan ja iski silmää. Santeri naurahti,
iski takaisin ja katosi nopeasti, aisatiu'un helähdellessä pakkasaamun
ilmassa.
Mutta Anderssonin pihalla oli kyytihevonen juuri lähdössä rajalle päin.
Siinä oli muuan iiläinen hevosmies, jolta eilen illalla oli otettu
mainion hyvä hevonen takavarikkoon. Miespoloinen oli nyt hankkinut
kyytihevosen päästäkseen ensin rajallekaan. Alakuloisena hän siinä
jutteli Ulrikille ja Viikluntille, kuinka onnettomasti hänelle oli
käynyt. Outo ja ensikertalainen oli näillä markkinoilla, joten ei
tyhmyydessään tuntenut tullimiehiä, vaan luuli muiksi herroiksi ja meni
niille, onneton, kauppaamaan hevostaan.
»Sillä lailla täällä on monelle muulle käynyt!» lohduttelivat häntä
Ulrikki ja Viiklunti.
Siinä tuumailivat hetkisen, kunnes Viiklunti kehaisi, että hän maksaa
kokonaan, jos hänkin, joka samoin oli Torniojoelle menossa, pääsisi
tässä samassa kyydissä.
»Pääsee tässä», ilostui iiläinen.
Ulrikki oli kuin tulisilla hiilillä, sillä hän ei olisi tahtonut, että
Anderssonissa olisi huomattu Viikluntin lähtevän rajalle päin.
Viiklunti ja iiläinen istuutuivat rekeen.
»Olisi saatu pullo evääksi!» päivitteli Viiklunti.
Mutta jo joutui Vintturin Santeri paikalle, juoksi tulemaan ja pisti
Viikluntin turkin poveen litran pullon sitä »fiiniä» konjakkia, jota
suomalaiset nimittivät »koninpääkonjakiksi».
»Ajakaa menemään hiiden kyytiä!» käski Ulrikki. »Kyllä nyt... kyllä
nyt!» vakuutti Viiklunti työntäen pullon povelleen ja nostaen
turkinkauluksen pystyyn. Ja niin lähti kuin varkain Viiklunti
markkinoilta, missä rikkaana hevoskauppiaana oli monta päivää
mellastanut ja komeat rahat hommallaan ansainnut.
Ulrikki seisoi pihalla niin kauan, että näki menevien katoavan
ensimmäisen mäen taakse. Silloin päästi hän helpotuksen huokauksen
ja läksi palaamaan kestikievariin. Väkeä oli alkanut liikkua
markkinapaikalla, ja Ulrikki näki jo monta järvikyläläistä ylimaan
miestä poislähdössä, uudet lihavat hevoset kaikilla aisoissa, ja
väkijoukossa kulki Vintturin Santeri aisatiukuineen, samosi ristiin
rastiin, ja tuon tuostakin tuli joku poislähtevä hänelle kuiskaamaan...
Kestikievarin pihalla, äskeisellä paikalla, seisoi vielä silkkimusta,
paksu loimi peittona. Ulrikki silmäsi siihen vihaisesti ja arvasi,
ettei jällivaaralainen ollut vielä palannut ja että Nestori yhä puheli
todistajan kanssa keittiössä...
— Hyvinpä kävi — mietti hän. — Hakekoon nyt Viikluntin käsiinsä mistä
tahtoo... minuun ei enää kuulu koko asia... Hän nousi kuistista sisälle.
Kuvenjus nukkui vielä, ovi oli lukossa. Mutta saliin oli ilmestynyt
outoja miehiä, ruotsalaisia, jotka aamukahviaan juoden juttelivat.
Eräs mies puhui suomea, meni puheille. Sanoi olevansa hevosenostaja
ja tiedusteli Ulrikilta, oliko tällä hevosia myytävänä. Hän ja hänen
toverinsa ostaisivat viisi työhevosta...
Ulrikki istuutui siihen pöydän luo juttelemaan ja tilasi kahvia.
Miehet kertoivat, että he vasta eilen olivat ehtineet markkinoille
ja tiedustelleet hevosmiehiä, mutta kaikki sanoivat jo myyneensä.
Ja he lisäsivät, että paljon vielä tarvittaisiin hevosia ylimaihin
tukinajoon. Se mies, joka osasi suomea, puhui Ulrikille, selitteli ja
kyseli, ja toisetkin, ne ummikot, viittoivat käsillään ja koettivat
ymmärtää, mitä Ulrikki vuorostaan vastasi.
Heistä ei yksikään tuntenut näöltä Ulrikkia, mutta kun kuulivat nimen,
niin alkoivat kaikin naurusuin venskata ja tulivat kättelemään...
»_Heikkile Ulrik_!...»
Niin oli Ulrikin nimi kauas kuuluisa, Ruotsin ylimaihinkin.
Kahvin sekaan otettiin konjakkia, ja Ulrikkikin alkoi virkistyä.
Äänikin selkeni melko hyväksi, ei enää vinkunut ja rämissyt niinkuin
äsken.
Kun parhaissa puheissa olivat, rymisti jällivaaralainen saliin ja
alkoi kauheasti mellastaa, hakien Viikluntia ja uhaten Ulrikkia...
Hän tempasi auki Ulrikin kamarin oven, meni sisälle ja näytti hakevan
Viikluntia, kiroten, että tässä talossa se oli ollut yötä. Kun ei
sieltä ketään löytänyt, käveli hän Kuvenjuksen kamarin ovelle ja alkoi
sitä jyskyttää... Mutta silloin ehti talon isäntä hätään, selitellen,
kuka kamarissa nukkui...
Silloin kääntyi mies taas Ulrikkiin ja tiuskui ja kyseli ja kiroili...
Hän alkoi Ulrikin kanssa istuville miehille selittää, kuinka
hävyttömästi häntä oli hevoskaupassa petetty ja että Ulrikki oli ollut
Viikluntille apuna pettämässä...
Ulrikki puolestaan sanoi, että häneen ei kuulunut koko asia, hän ei
ollut myynyt silkkimustaa eikä myöskään tiennyt hevosen tavoista
mitään; hän oli myös nähnyt, että ostaja oli itse käynyt ennen kauppaa
hevosta ajamassa ja ollut ihastuksissaan, että hyvä oli hevonen ja niin
olivat Viikluntin kanssa kaupat tehneet... Hän, Ulrikki, oli vain ollut
syrjästäkatsojana...
»Niin, niin, mutta missä se rakkari Viiklunti on?» tiuskui
jällivaaralainen.
Hän oli saanut tietää, että yhdessä Ulrikin kanssa oli Viiklunti
Lindbergistä lähtenyt.
»En minä ole Viikluntin paimenpoika!» sanoi Ulrikki nyt karskisti.
»Eläkä tiusku minulle enää! Oma on asiasi! Ja hae Viiklunti, mistä
haluat! Minuun ei kuulu.»
Neuvottomana ja kiroillen lähti jällivaaralainen, uhaten mennä
viranomaisten puheille.
Vihdoin heräsi Kuvenjuskin ja lähetti piian matkassa terveiset
Ulrikille, että tulla sinne hänen kamariinsa.
Ja nyt kun selvin päin olivat, alkoivat tuumailla, kuinka Alarikin
suhteen alettaisiin menetellä. Ulrikki kyllä tiesi Kuvenjukselle
selittää, mitä teitä ja mihin Helmeri Alirikilla oli ajanut, kun
tullimiesten keskeltä vilahti kuin lintu häkistä... Helmeri oli — niin
selitti Ulrikki — kiertänyt kylän, ajanut menemään rajalle päin ja
vienyt Alarikin Herttuan taloon, missä nyt epäilemättä olivat.
»Siellä ovat sekä mies että hevonen nyt varmassa tallessa», vakuutti
hän Kuvenjukselle.
Mutta kuinka se nyt sieltä saataisiin pois tullimiesten tietämättä? Ja
jos saataisiin, niin tokko sitä Kuvenjus enää uskaltaisi pitää, kun sen
kaikki tullimiehet tunsivat?
Siinä oli kaksi kysymystä, joita Kuvenjus ja Ulrikki aamukohmelossa
miettivät.
Mutta kun Kuvenjuskin oli pukeutunut ja aamukahvit juonut, esitteli
hän, että lähdettäisiin Teisko-tammalla ajelemaan kylälle, jotta
päästäisiin virkistymään...
Lomman pojat valjastivat Teiskon ja palvelivat kaiken kykynsä mukaan
Kuvenjusta. Ulrikki ja Kuvenjus lähtivät, Kuvenjuksella ohjat käsissään.
Silkkimusta seisoi vielä valjaissaan kuistin luona, mutta
jällivaaralaista itseään ei näkynyt.
Ulrikki oli hyvillään, että tuli lähdetyksi ajelemaan. Hän ei enää
olisi tahtonut tulla vastakkain silkkimustan ostajan kanssa... Asiaan
saattaisi hyvinkin äkkiä hänkin sotkeutua, jos siitä oikeusjuttu
nousisi. Ja hän päätti mielessään, kun markkinat jo muutenkin olivat
loppupuolella, lähteä hiljaisuudessa pois... Niin olivat tänä aamuna
aikoneet Lomman pojatkin, joilla heilläkään ei enää ollut markkinoilla
mitään tekemistä.
Pitkin kylää ajelivat Kuvenjus ja Ulrikki kirkkaana pakkasaamuna.
Virkkuna ja hyvällä menotuulella oli Teisko, ja yhä enemmän ja enemmän
Kuvenjus siihen mieltyi. Ja hän alkoi esitellä Ulrikille, että he
vaihtaisivat Alirikkia ja Teiskoa.
»Se sopii», vastasi Ulrikki. »Hyvät ovat hevoset kumpikin, niin
Alarikki kuin tämä Teiskokin... Mutta minä tahtoisin välirahoja»,
lisäsi hän sitten.
Ulrikki ymmärsi hyvin, ettei Kuvenjus enää uskaltaisi Alarikkia
näkösälle tuoda. Parasta ja viisainta oli, että Alarikki nyt vietäisiin
Suomen puolelle takaisin, ainakin toistaiseksi... Hän arvasi, että
Kuvenjus mietti samaa, ja sen vuoksi päätti hän kiskoa välirahoja.
»Saat sinä välirahoja», lupasi Kuvenjus.
Häntä miellytti nyt Teisko enemmän kuin Alarikki.
»Paljoko tahdot välirahoja?» kysyi Kuvenjus, kun he jo olivat tulossa
takaisin.
Ulrikki mainitsi summan.
Kuvenjus lupasi heti, olisi antanut enemmänkin, mutta Ulrikki ei
arvannut pyytää.
Vaihetus oli siis sovittu.
Kun he palasivat kestikievarin pihalle, oli silkkimusta onneksi
kadonnut äskeiseltä paikaltaan, eikä näkynyt jällivaaralaistakaan.
Mutta ei Ulrikkikaan Kuvenjukselle kertonut sanaakaan siitä, mitä
silkkimustan kaupassa olivat mulkanneet.
Lomman pojat seisoivat pihalla, ja kun kuulivat, että Kuvenjus ja
Ulrikki olivat vaihtaneet hevosia, niin onnittelivat Kuvenjusta ja
kehuivat Teiskoa...
Ja Kuvenjus kutsui Lomman pojatkin päivälliselle, joka samalla olisi
erojaishetki ja johon hän paitsi Ulrikkia ja Haaparannan Liljebäckiä
myöskin oli kutsunut muutamia ruotsalaisia herroja.
Ulrikki tapasi salissa aamullisen hevosenostajan, ja muistaen, että
hänellä oli Alarikki Herttualla, kävi hän puheille ja kuiskasi
ruotsalaisen korvaan:
»Minulla on oikein kaunis, nuori ja kookas ori, jonka myisin. Se ei
kyllä nyt juuri ole täällä markkinapaikalla se on tästä rajalle päin
eräässä talossa... Siinä olisi sekä ajo- että työhevonen... vankka kuin
jumpo ja hyvä syömään...»
Ja viitaten Kuvenjukseen hän jatkoi:
»Meillä oli tämän Luulajan Kuvenjuksen kanssa kauppa melkein valmiina,
mutta nyt tämä tahtookin perääntyä...»
Ruotsalainen, joka sanoi olevansa Jakobsson nimeltään, ihastui Ulrikin
puheista ja aikoi lähteä rajalle päin oritta katsomaan ja ostamaan...
Ulrikki selitti, että heti kun oli syöty hevospäivällinen, jolle
Luulajan Kuvenjus hänet oli kutsunut, lähdettäisiin...
Jakobsson sanoi tyytyvänsä vartomaan ja kehaisi vielä, että hän olikin
semmoinen ostaja, joka maksoi hevosen heti...
Ulrikki käveli Kuvenjuksen huoneeseen, jossa vähin maistelivat ennen
päivällistä. Mutta itsekseen ihmetteli Ulrikki sitä seikkaa, ettei hän
ollut tavannut yhtään tullimiestä koko päivänä kestikievarin pihalla,
vaikka niitä muina päivinä oli pyörinyt siinä alinomaa...
Hevospäivälliset, jotka vasta illalla joutuivat syötäviksi, muuttuivat
loppupuolella juomingeiksi ja hirmuiseksi rähinäksi, sillä osanottajat
olivat kirjavaa joukkoa.
Vasta aamupuoleen yötä pääsi Ulrikkikin lähtemään. Ja tuskin olisi
vielä silloinkaan malttanut lähteä, ellei Jakobsson olisi kiirehtinyt,
kun kyytihevonen odotti... Rakkaat hyvästit sanoivat Kuvenjuksen kanssa
ja sovinnossa erosivat ja puhuivat, että jos eletään, niin ensi talvena
taas ollaan yksissä...
Ja nyt ovat Ulrikki ja Jakobsson matkalla Herttualle Alarikin kauppaa
tekemään.
Markkinat näyttävätkin jo käyvän lopulleen, sillä useimmat hevosmiehet
ovat poistuneet mikä minnekin päin. Lomman pojat läksivät jo puolenyön
aikana, eikä markkinoille enää ole jäänyt muita Suomen puolen
hevosmiehiä kuin Miukin Matti, Oukan Aapeli ja Torikan Hermanni.
Hyvät markkinat ovat nämä Ulrikille olleet. Mainiosti ovat kaupat
onnistuneet, ja kun nyt vielä toivoo Alarikista saavansa tältä
Jakobssonilta hyvän hinnan, niin tyytyväinen on Ulrikki. Ja hän hautoo
jo uutta markkinamatkaa Etelä-Suomeen, sillä hevosten hinnat ovat vielä
yhtä korkeat, ja talvi ei ole puolivälissäkään...
Kookas kapsäkki on Ulrikilla reen sevillä. Siihen on hän Vintturin
Santerilta ostanut useamman pullon konjakkia matkaevääksi ja kotia
tuliaisiksi.
Aamuvarhaisella käyvät he Tikanniemessä kahvit ryyppäämässä. On
Ulrikilla vähän muutakin asiaa. Ja kun on Tikanniemen isännälle vanhan
tavan mukaan makeat puolikuppiset tarjonnut, kysyy hän kahden kesken,
onko tullimiehiä näkynyt...
Eivät ole Tikanniemessä käyneet, kertoo isäntä. Mutta hän on kuullut
muilta kulkijoilta, että niitä on ajanut kahakäteen.
»Kuului olleen kaksi Haaparannan tullimiestäkin joukossa», tietää
isäntä.
Ulrikki vähän säpsähtää. Jokohan riettaat lopultakin pääsivät Helmerin
jäljille? Sen vuoksi niitä ei enää näkynytkään markkinapaikalla, kun ne
täällä ajelevat ristiin rastiin.
Kautta rantain tiedustelee Ulrikki isännältä vielä, onko Helmeristä
mitään kuulunut.
»En ole nähnyt enkä kuullutkaan. Mutta kertoi tässä muuan iiläinen
markkinoille menijä, että häntä vastaan oli tullut uljas ori kiivasta
vauhtia, ja kappireessä oli istunut nuoren näköinen mies... Jos lienee
se ollut Helmeri?»
Ulrikki arvasi, että Helmeri on ollut, mutta sanoi kuitenkin isännälle:
»Ei ole semmoinen ajaja ollut Helmeri.» Levottomaksi tuntee Ulrikki
käyvänsä. Jos ne riivatut hoksaavat mennä Herttualle, niin sieltä ne
ottavat Alarikin väkistenkin!
Ei jouda Ulrikki nyt, niinkuin usein ennen markkinoilta palatessaan,
viivyttelemään Tikanniemessä. Juotuaan puolikuppiset pohjaan lähtee hän
Jakobssonin kanssa jatkamaan matkaa Herttualle.
* * * * *
Helmeri on ajanut yhtä suoraa Herttualle asti.
Siellä on hän kertonut isännälle, miten asiat ovat ja kuinka hän
tullihurttain keskeltä pääsi Alarikilla karkaamaan. Hän on varma
mielessään siitä, etteivät tullimiehet osaa hänen jäljilleen, mutta
päättää kuitenkin olla varuillaan.
Hän on toivonut, että Ulrikki tai jompikumpi Lomman pojista saapuu
markkinapaikalta tietoja tuomaan, miten Alarikin suhteen on tehtävä.
Onko se tuotava takaisin markkinapaikalle vai onko se Ruotsin puolella
vietävä Haaparannalle, missä Kuvenjus sen sitten saisi käsiinsä?
Niitä tietoja on Helmeri odottanut ja ollut rauhaton. Sillä hän on
kuullut, että tullimiehiäkin on ollut liikkeellä. Kaiken mahdollisen
varalta on hän pannut Alarikin navetan porstuaan, jossa on pilttuu
hevosta varten. Sillä sen hän on ottanut huomioon, että jos tullihurtat
jäljille pääsevät ja taloon osaavat, niin ensiksi ne ryntäävät talliin,
missä Alarikin luulevat olevan... Ja sillaikaa ehtisi hän jotakin
hommata...
Mutta niin levoton hän on, ettei ole uskaltanut suitsia Alarikiltä pois
ottaa, vaikka muuten on sen valjaista riisunut navetan porstuahinkaloon.
Aina hetken kuluttua käypi hän pihassa kuuntelemassa. Ei saa unta,
vaikka isäntäkin lupaa vahtina olla. Yhä rauhattomammaksi hän käy,
kun aamuvarhaisella kuulee tieltä ääniä ja kun arvaa, että ne ovat
markkinoilta palaavia. Mutta hän ei uskalla valjastaa Alirikkia
eikä lähteä sillä rajalle ja yli Suomen puolelle ajamaan, peläten
Rantakäyrässä joutuvansa tullihurttain kynsiin. Ei uskalla lähteä
mihinkään päin. On suo siellä, vetelä täällä. Ei rohkene liikuttaa
Alarikkia pilttuusta, ja suitset suussa siellä Alarikki kauroja
pureksii...
Mutta jo ottaa hänen silmänsä — päivä on silloin melkein
kirkkaimmillaan — hevosen, — hevosen, joka tulee aika vauhtia
markkinoilta päin. Siinä näkyy olevan kyytimies, ja reessä istuu
kaksi miestä, joista toisella on susiturkki yllään. Helmeri katsoo...
katsoo, harmailla silmillään kuin teräsnauloilla tähdäten. Jo näkee
susiturkkisen miehen saukonnahkaisen lakin ja tuntee, että siinä on
Ulrikki...
Ne ajavat pihaan, ja Helmeri rientää Ulrikkia vastaan. Jakobssonkin
kättelee Helmeriä, ja Ulrikki kuiskaa hänen korvaansa, niin
ettei Jakobsson kuule, kuinka Alarikki nyt taas on hänen ja että
Teisko-tamman kanssa ovat vaihtaneet...
He ovat juuri paraikaa Herttualla juomassa puolikuppisia — Ulrikki,
Jakobsson, Helmeri ja Herttuan isäntä — ja hevoskauppaa hierovat.
Jakobsson on jo käynyt navetan porstuapilttuussa Alirikkia katsomassa,
on mielistynyt siihen, ja nyt maistellen makeita puolikuppisia hierovat
kauppaa. Kalliin hinnan on Ulrikki Alarikistä määrännyt, ja sitä nyt
koettaa Jakobsson tinkiä pienemmäksi...
Niin tinkailevat ja maistelevat. Mutta yhtäkkiä, kun huolettomina
istuvat eivätkä hienoon nousuviinaan tullessaan muistakaan enää mitään
vaaraa olevan olemassa, kuuluu pihalta kovaa aisatiukujen helinää...
Kaikki muut, paitsi Jakobsson, rientävät ikkunaan katsomaan...
»Tullihurttia ja perkeleitä!» kiljaisee Helmeri, ja Ulrikin nenänpääkin
valkenee. »Nyt tuli saatana!»
Siinä ovat nousemassa kaksi Haaparannan tullimiestä toisesta ja Nyman
ja Stark toisesta reestä...
He ovat toimekkaan ja vihaisen näköisiä ja aseilla varustettuja kuin
sotilaat. Haaparannan tullimiehet rientävät suoraan talon talliin, ja
sinne seuraavat Nyman ja Stark.
Ovi rojahtaa samassa auki, ja nuolena kapaisee Helmeri navetan
porstuaan...
Ulrikki kiroilee ja rientää porstuaan ja pihalle ikäänkuin Helmerille
avuksi... Ei muuta ymmärrä ja avopäin pyörii toimetonna kuistin
edessä...
Mutta nopeana kuin ajatus toimii Helmeri. Kun Ulrikki silmää
navettaan päin, näkee hän Helmerin taluttavan Alirikkia ulos navetan
porstuasta... Yhtäkkiä hyppää hän Alarikin selkään, hihkaisee
ja läimäyttää Alirikkia ohjasperillä kahta puolta, molemmille
lautasille... Ja nuolena laukkaa Alarikki samasta kujasta ulos, josta
tullimiehet vasta ovat tulleet...
Tullimiehet juoksevat juuri silloin tallista ja ehtivät tuntea Alarikin
ja Helmerin... »_Håll! Håll_!» huutavat.
Haaparannan tullimiehet ampuvat pakenevan perään, mutta Helmeri
laukkauttaa jo tienmutkassa ja kääntää menemään rajalle päin. Alarikki
laukkaa kuin tulisessa hiidessä, harja hulmuten korkealla ja häntä
viipottaen sulkana perässä... ja yhä Helmeri lyö ja huutaa...
Syntyy hirveä hälinä ja kiire. Herttuan isäntä ja Jakobssonkin ovat
rientäneet pihalle, mutta eivät ehdi nähdä muuta kuin Helmerin menon...
Tullimiehet kiroavat ja huutavat ja lähtevät tulisella vauhdilla
Helmeriä takaa ajamaan. Eivät jouda Ulrikillekaan mitään vastaamaan,
kun Ulrikki huutaa, että »kyllä meni, ette saavuta»...
Mutta ennenkuin tullimiehet ehtivät tienmutkaan, on Helmeri jo noussut
mäen päälle ja kadonnut näkyvistä...
Ihmetellen siinä seisovat Herttuan isäntä ja Jakobsson. Ulrikki ratkeaa
nauruun ja sanoo:
»On se poikaa tuo Helmeri! Ei sillä miehellä mennyt hukkaan
sotapalvelus, kun aikoinaan Lappeenrannan hevosväessä oli...»
»Riivatun miestä, kun pysyy hevosen selässä, vaikka hevonen noin
laukkaa!» kummaili isäntä.
Mutta Jakobsson ei vieläkään ymmärtänyt, minkä vuoksi Helmerille ja
Alarikille niin tulinen kiire yhtäkkiä tuli. Kaikki asiat sai hän
tietää, kun he kolmisin istuutuivat kahvipöydän ääreen ja Ulrikki
toi pöytään täysinäisen konjakkipullon, ja vasta myöhään illalla
saattoi Herttuan isäntä Ulrikin kotiaan Heikkilään, missä ensimmäisenä
kohtasivat Helmerin, joka hyvillä mielin kertoi, että Alarikki söi
apettaan tallissa.