Oli jo viikko kulunut siitä, kun hevosmiehet Tampereelta palasivat.
Lomman poikain hevoset olivat vielä Heikkilän tallissa, sillä ei ollut
sattunut sopivaa tilaisuutta, jolloin ne olisi uskaltanut viedä Ruotsin
puolelle.
Kummia uutisia nyt alkoikin Ruotsin puolelta kuulua. Ahtaalle otettiin
siellä nyt hevosmiehet, ja rajavartijoita oli Ylikainuun markkinain
ajaksi lisätty. Ei näyttänyt olevan enää mahdollisuutta saada tullia
maksamatta hevosta rajan yli. Piti olla selvät paperit, kun Ruotsin
puolelle ajoi. Nyt tehtiin takavarikko, jos määrätyn viivan yli ajoi,
vaikkei kaupannutkaan hevosta. Ja jos halusi viivan toisella puolella
käydä, niin piti jättää tullimaksu tullimiesten haltuun siksi aikaa,
kunnes samalla hevosella palasi Suomen puolelle.
Niin olivat tiukalla asiat, ja niistä asioista nyt hevosmiehet
puhelivat ja mietiskelivät näin Kainuun markkinain lähestyessä.
Ulrikki kyllä seikat jo tiesi, oli jo ennen niistä selvän ottanut,
samoin kuin Lomman pojatkin. Mutta juuri Ulrikkiin ja Lomman poikiin
tullimiehet vahti-intonsa kohdistivatkin, tuntien heidät jo entisestään
rohkeiksi tullikavaltajiksi. Yön aikoina vain uskalsivat Lomman pojat
käydä Heikkilässä, missä asioita yksissä tuumin mietittiin ja ankaraa
kysymystä pohdittiin. Uusilla hevosilla ei ajettu kotikylänkään
raitilla, vielä vähemmän uskallettiin Ruotsin puolelle. Ja niin olivat
hevosmiehet saattaneetkin salassa pitää, ettei tullimiesten ollut
onnistunut nähdä yhtään heidän uusista, vasta Tampereelta tuoduista
hevosistaan. Sen olivat kuitenkin saaneet tietää, kuinka monta hevosta
Heikkilään oli tuotu, kuinka monta oli tuonut Oukan Aapeli ja Miukin
Matti.
Syvissä mietteissä kulki Ulrikki tallin ja pirtin väliä, ja
mietteissään näytti olevan renki Helmerikin, joka aina ennen
oli viisaita ja kavaloita konsteja keksinyt. Mutta ei näyttänyt
enää Helmerikään mitään uutta hoksaavan, sillä vahingosta olivat
tullimiehetkin viisastuneet, joten heitä ei käynyt niin helposti
pettäminen kuin ennen.
Heikkilän tallin ovi pidettiin aina lukossa päivilläkin, ja
Tynkä-Mikolle oli annettu ankara määräys ajaa jokainen outo mies
pois tallista, jos sinne yritti hevosia tarkastelemaan. Mikko kyllä
tehtävänsä hoiti mainiosti. Jopa eräänä iltana olikin kaksi miestä
talliin yrittänyt, kun Mikko parhaillaan teki appeita... Mutta luuta
pystyssä ahdisteli Mikko miehiä, kirosi ja rupesi huutamaan apua.
Helmeri kuuli Mikon hätähuudon ja juoksi talliin, jolloin tunkeilijat
nopeasti poistuivat, hyppäsivät suksilleen tallin päässä ja laskivat
menemään rantatörmästä alas joen jäälle. Mutta vaikka oli pimeä ilta,
tunsi Helmeri varmasti toisen miehistä Nyymanniksi, Ruotsin puolen
valppaimmaksi rajavartijaksi, joka asui aivan Lomman naapurina...
Semmoisessa jännityksessä miehet elivät, ja Ylikainuun markkinat
lähestymistään lähestyivät.
Eräänä aamuna niin varhain, että Tynkä-Mikko juuri oli talliin ehtinyt,
mutta Ulrikki ja koko muu talon väki vielä nukkui raskaassa unessa,
hiihteli Lomman Nestori Heikkilään. Hän herätti Ulrikin ja Helmerin,
ja kun olivat kahden kesken päässeet vierashuoneeseen, kertoi Nestori,
että tullimiehet yöllä olivat ottaneet taiteensa kaksi hyvää hevosta...
Jo virkistyi Ulrikki, ja aamu-uni katosi hänen silmistään yhtäkkiä.
»Elä nyt helvetissä! No, jopa nyt kuuluu kummia!» sanoi hän
levottomana, ja naamaan ilmestyi tavallinen tummanpuhuva puna. »Kuka...
kenenkähän ovat hevoset?» Nestori kertoi:
»Me luulimme — Ville ja minä, — eilen illalla, että hurtat lähtevät
ylöspäin Rannankylään vahtimatkalle ja että jos menevät, niin mekin
sillä aikaa noudamme yhdenkään hevosen kotia... Oli jo puoliyö,
ja mekin jo aioimme lähteä poikki, sillä uskoimme todella, että
Nyymanni ja Tarkki olivat menneet Rannankylään. Olimme pitkän aikaa
pimeässä tallinporstuassa kuunnellen ja vakoen vielä... Silloin
juuri ajaa karauttaa kaksi hevosta Suomen puolelta, ajavat sipikassa
istuen... Meiltä huristivat läpi pihan, helyittä tosin, ja kääntyivät
Ylikainuulle vievälle tielle...»
»Voi helvetti! Tunsitko miehiä?» keskeytti Ulrikki, yhä innostuen.
»Pimeä oli», jatkoi Nestori. »Me seisoimme ja kurkistelimme tallin
porstuan ovenraosta, ja juuri kun pujahdimme pihalle, kuulimme ja
näimme, että tullihurttia kahdella hevosella laukkautti perässä,
Kainuun tielle kääntyen...»
»No voi helvetti! Mistä siihen hurtat niin äkkiä ilmestyivät?»
Ulrikki nousi jo kävelemään, niin liikutti veriä Nestorin kertomus.
»Siinä olivat sekä Nyymanni että Tarkki ja Rannankylän tullimiehet, ja
muuta en ymmärrä kuin että sattumalta olivat ajamassa Rannankylästä
päin ja kuulivat Kainuun tielle ajettavan, niin summamutikassa lähtivät
perään... Eivätkä kauan viipyneetkään ennenkuin palasivat, ja kaksi
hevosta olivat ottaneet peslaakiin... Nyt juuri, kun tänne läksin,
tulivat ja hyvillään näyttivät olevan...»
»Näittekö hevosia?» kysyi Ulrikki, hakien sikaaria suuhunsa.
»Näin sen verran, että arvaan, kutka ajajat olivat ja kenen hevoset...»
Ulrikki mietti hetkisen ja sanoi sitten:
»Jo arvaan minäkin! Muita eivät olleet. Miukin Matti ja Oukan Aapeli...»
»He juuri...»
»Parahiksi heille!» sanoi Ulrikki. »Tietenkin olivat he humalassa,
arvaan ma?»
»Sepä tietty. Kuulin eilen, että koko päivän olivat maistelleet
Miukilla ja sitten illan tullen, kun oikein humaltuivat, niin lähtevät,
tolvanat, poikki ajamaan, eivätkä pane ketään edes vakoilemaan, ovatko
tullimiehet kylässä vai eivätkö...»
»Jopa sattui varesta siipeen», sanoi Ulrikki. »Matti reuhake ja Aapeli
pörhöinen viime talvena nauroivatkin ja pilkkailivat minua, kun minulta
hurtat hevosen veivät...»
Ja pitkän aikaa siitä nyt keskustelivat, kukin arvelujaan sanoen.
Mutta vaikka vahinko ei tällä kertaa ollutkaan sattunut heidän
kohdalleen, ymmärsivät he hyvin, että tullihurtat nyt saatuaan kaksi
hyvää hevosta siepatuksi vahtaisivat tästä puolin yöt päivät ja
palkkaisivat vakoojia joka tienvarteen, josta poikki kuljettiin. Ja
arvelivat nyt Nestori ja Ulrikki yöllä tapahtuneen takavarikon johdosta
vielä, että Nyymanni ja Tarkki olivat ilman aikojaan, saadakseen hekin
jutkauttaa hevosmiehiä, levitelleet huhuja, että he muka Rannankylään
menevät... Ja kaiketi toivoivat saavansa Lomman pojat ja Heikkilän
Ulrikin ansaansa...
»Mutta eivät saaneet vielä», sanoi Nestori hyvillään.
»Kuinkahan olisi sentään käynyt, jolleivät Matti ja Aapeli olisi
ehtineet ensin», arveli Helmeri, harmaissa silmissään kylmä ilme.
Ja myöntää täytyi nyt Nestorin ja Ulrikin, että kyllä Matti ja Aapeli
tällä kertaa olivat heidät tullihurttain kynsistä pelastaneet.
Siitä nyt puhelivat, sinne tänne arvellen. Mutta valkeni vihdoin
talvinen päivä. He menivät talliin, pitkissä mietteissä olivat, mutta
mitään uutta keinoa, jolla tullihurtat saataisiin tieltä pois, he eivät
keksineet.
Samana iltana, kun Lomman Nestori jo oli hiihtänyt kotiaan Ruotsin
puolelle ja Ulrikki istui raskaissa mietteissä sikaaria poltellen, tuli
Helmeri hänen puheilleen ja pyysi päästä kahden kesken.
Näinä päivinä oli Helmeri ollut vähäpuheisena ja näyttänyt miettivältä.
Öisin oli hän väliin unissaan huutanut ja kiroillut, ja hypännyt ylös
sängystäänkin, silmät renkaina päässä. Iltaisin oli viipynyt pitkät
ajat poissa ja vasta yön tullen ilmestynyt vuoteeseensa. Ennen,
takavuosina, oli hän aina ollut nerokas hoksaamaan kaikenlaisia
temppuja ja valheita, joiden avulla tullimiehet saatiin loittonemaan
linjalta, kun Ylikainuun markkinoille lähtö tuli. Mutta nyt näytti
Helmerinkin, vanhan valehtelijan, kekseliäisyys loppuneen.
Mutta Ulrikki arvasi, että joku tärkeä asia Helmerillä nyt mielessä
oli, koska kahden kesken puhella tahtoi. Sillä tiesihän Ulrikki, että
Helmeri oli nokkela, älykäs ja rohkea mies, ja näiden lahjainsa vuoksi
häntä Ulrikki talossaan pitikin, eikä suinkaan tosityötä varten, johon
hän oli laiska kuin mato.
Tarjosi isäntä Helmerille, kun kahden kesken vierastupaan olivat
tulleet, sikaarin ja otti itsekin uuden. Istuivat sitten, toinen
toiseen päähän pöytää. Helmerin harmaat silmät kiiluivat, ja näkyi,
että jotakin oli hoksannut. Sitten alkoivat hiljaisella äänellä
jutella, Ulrikki enimmäkseen kuunnellen, Helmeri selittäen. Eivätkä
pitkää aikaa jutelleetkaan, ennenkuin Ulrikki laski raittiin naurun,
jotta naama punotti ja maha hytkyi... Hän helisteli avaimiaan
housuntaskussa ja nousi avaamaan viinakaappinsa. Pitkän ryypyn kaatoi
koreaan, viheriäiseen Olhavan-pikariin ja käski Helmerin ryypätä ja
nauraa hökerteli:
»Jo on helvetin kummaa, etteivät muut sitä ole hoksanneet... en
minä, eivät Lomman pojat, ei kukaan... Ja kaatoi vielä toisen ryypyn
olhavalaiseen ja käski ryypätä. Otti sitten itsekin vankan paukun,
— olikin viikon päivät ollut, ettei märkää ollut maistanut. Ja
ryypättyään sanoi hän:
»Pane vanha tamma valjaisiin!... Tässä täytyy nyt heti yrittää, mitä
yrittää...»
Helmerin lähdettyä valjastamaan vanhaa tammaa alkoi Ulrikki
nassakastaan laskea Oulun viinaa pulloihin, jotka sitten kätki
housujensa ja turkkinsa taskuihin.
Ruotsin puolella, melkein Lomman naapurina, asui Viiklunti-niminen
herra, joka aikoinaan oli ollut rikas kauppias, omistaen monta
maatilaa ja kaksi kauppapuotia. Mutta suurissa yrityksissä oli
hän köyhtynyt. Vanhapoika hän oli, ja oli onnistunut suuresta
omaisuudestaan pelastamaan pienimmän talonsa, jossa nyt asui, mutta
kaupan oli pois heittänyt. Tullikavallusta oli Viiklunti harjoittanut,
oli yrittänyt paljon, onnistunut, mutta lopulta olivat tullimiehet
saaneet takavarikkoon kokonaisia makasiineja täynnä tullaamatonta
tavaraa. Siitä oli köyhtyminen alkanut. Mutta ikuisen vihollisen olivat
hänestä saaneet tullimiehet, ja missä vain saattoi, niin koetti kaiken
vointinsa mukaan näitä narrata ja pettää. Usein nähtiinkin Viiklunti
Suomen puolella milloin missäkin hommassa.
Tämän Viiklunti-herran puheille oli Heikkilän Ulrikki nyt menossa.
Valjaissa oli vanha tamma, joka varsasta asti oli Heikkilässä ollut
ja jonka Ruotsin puolen tullimiehetkin tunsivat. Siivona, viattomana
miehenä Ulrikki ajoi, muka kauppiaaseen ostoksille. Ja housujen ja
turkin taskuissa pullotti monta täysinäistä pulloa Oulun viinaa
Viiklunti-herralle kielen kastikkeeksi...
Rehellisesti, vapaasti ja peittelemättä Ulrikki ajoi, ja kun Ruotsin
puolelle joutui, ajeli niin huolettoman näköisenä kuin ei muistaisi
tullimiehiä olevankaan. Mutta kun maihin nousi ja lähti kääntämään
kauppiaaseen päin, niin ryntäsivät Nyymanni ja Tarkki hänen kimppuunsa,
pysähdyttäen hevosen.
Heti he kuitenkin tunsivat hevosen Heikkilän vanhaksi tammaksi, ja
kun Ulrikki selitti menevänsä kauppiaaseen eikä reessä ollut mitään
tullinalaista, sallivat he jatkaa matkaa. Ulrikkikin koetti tällä
kertaa olla kohteliaana, puheli ilmoista ja talven kulusta eikä pitänyt
kiirettä, vaikka tullimiehet sanoivat, että saapi ajaa... saapi käydä
kauppiaassa.
Ulrikki ajoi kauppiaan pihaan, pani hevosensa kiinni ja lähti suoraan
Viikluntiin, kauppapuodissa käymättä. Viikluntin pihalle ei hän
uskaltanut hevostaan ajaa, peläten, että tullimiehet alkaisivat jotakin
vainustella.
Viiklunti oli kotona, ja vanhat tuttavat ja »luntreijaus»-toverukset
olivat Ulrikki ja hän. Viiklunti oli selailemassa vanhaa
konttorikirjaa, kun Ulrikki astui sisälle. Tervetullut oli Ulrikki,
kovin tervetullut. Viikluntin tarkka vainu tunsi heti, että viinalta
haiskahteli Ulrikki, ja hänen vaaniva viinamies-silmänsä huomasi oitis,
että pulloja pönkötti Ulrikin taskuissa...
Hyvilleen tuli Viiklunti, ja suu meni nauruun monesta aikaa. Ikävä
hänellä olikin ollut, kun ei mitään liikettä ollut pitkään aikaan
tullut Suomen puoleltakaan.
»Täällä onkin, täällä Ruotsin puolella, niin saatanan ikävä, kun
niin harvoin enää näkee suomenpuolelaisia yleensäkin ja hevosmiehiä
erittäinkin», sanoi hän. Ja turkin auttoi hän Ulrikilta päältä ja nosti
sen naulaan, ja pöydän päähän piti Ulrikin, parhaan vieraan, istua.
»Mutta pianhan ovat taas Ylikainuun markkinatkin», lisäsi hän äskeiseen
puheeseensa, tuntien jo viinan makua suussaan.
»Tuleeko lähtöä markkinoille?» kysyi Ulrikki.
»Mitäpä minä siellä nyt enää. Ne ajat ovat olleet ja menneet!» vastasi
Viiklunti vähän alakuloisesti.
Markkinoista pääsivät keskustelun alkuun, ja kun Ulrikki sanoi, että
hän tarjoaisi ryypyn tai kaksi Oulun viinaa, niin vikkelästi toimitti
Viiklunti pikarit pöytään.
»Otetaan tästä kylmiltään siksi kunnes saamme teetä», sanoi hän suu
naurussa.
»Niinpä tietenkin», tuumi Ulrikki siihen, ottaen pullon housujensa
taskusta, hyvillään hänkin, että kyllä nyt, kun näin alkupuheisiin
päästiin, asiat alkavat selvetä.
Ja liukkaasti alkoivatkin puheet luistaa, ja Viikluntista tuli muutamia
ryyppyjä otettuaan vikkelä ja nopeapuheinen herra.
Ulrikki alkoi asiaansa selittää. Otti ensinnä puheeksi, että Ylikainuun
markkinat ovat nyt juuri ovella ja että hevosten hinnat ovat hyvin
korkeat, sillä kysyntä on suuri Jällivaaraan ja Kiirunaan. Ne asiat
Viiklunti kuitenkin jo tiesi, tiesipä senkin, että Miukin Matilta ja
Oukan Aapelilta oli otettu kaksi hevosta takavarikkoon.
Mutta Ulrikki, kun ensin pitkän ryypyn kaatoi Viikluntin pikariin,
jatkoi puhettaan varovasti ja vaanivin silmin. Oli aikomus pyytää
Viikluntia apumieheksi, että saataisiin markkinahevoset tullia
maksamatta yli rajan, ja vielä sitten apumieheksi koko Ylikainuun
markkina-ajaksi.
Viiklunti innostui. Moneen pitkään vuoteen ei hän ollut kokenut niin
hauskaa kuin juuri nyt! Hän ihan tunsi nuortuvansa, kun kuuli, että
tullikavallus oli kysymyksessä.
»Saakeli soikoon... jos minä...» sanoi hän, nousten seisomaan.
»Elähän hätäile!» tyynnytti Ulrikki häntä. »Tuumaillaan tässä asiat
valmiiksi, ja jos hyvin käy, niin et osattomaksi voitoista jää.»
»No, sanohan pian sitten!» hätäili Viiklunti, joka aina oli tottunut
kaikki tuumansa panemaan äkkiä ja arvelematta täytäntöön.
»Elähän hätäile! — Tässä on tällä kertaa vähän erilaisemmat hommat
kuin ennen luntreijatessa», tyynnytteli Ulrikki ja kaatoi taas pikarit
täyteen. Viiklunti kumosi pikarinsa pohjaan asti.
Ulrikki alkoi selittää:
»Olisi saatava nämä tämän kylän tullihurtat Nyymanni ja Tarkki
viekotelluiksi Rannankylään, että mukamas Rannankylän tietä on monella
Suomen puolen hevosmiehellä aikomus puhaltaa joen poikki ja niin
edelleen Ylikainuulle asti... Olisi määrättävä yö, milloin pitää tulla,
että silloin juuri lähtevät hevosmiehet Suomen puolelta liikkeelle...
Ja kun Nyymanni ja Tarkki sitten poistuvat Rannankylään, niin silloin
me, Lomman pojat ja minä, ajamme hevosemme rajan yli...»
He ajaisivat suoraa päätä ensiksi Kainuuseen menevän tien varrella
olevaan Herttuan taloon, jonka isäntä oli Ulrikin parhaita ystäviä ja
tullihurttain verivihollinen. Herttualta noutaisi sitten Viiklunti
hevosen kerrallaan tänne omaan talliinsa ja sanoisi, että ne ovat
hänen hevosiaan, ja menisi hevosineen markkinoille. Sielläkin olisi
hän olevinaan kaikkien hevosten omistaja ja myisi ne ominaan... Hän,
Ulrikki, panisi hinnan kullekin hevoselle; jos Viikluntin onnistuisi
vielä enemmän kiskoa hintaa, saisi hän pitää liiat omana hyvänään,
ylimääräisenä tulona vaivoistaan, jotka muutenkin maksettaisiin
ruhtinaallisesti.
Viiklunti kuunteli hartaana Ulrikin puhetta, ja hänen katseensa
kirkastumistaan kirkastui. Hän tuli kuin haltioihinsa, kun
tullikavalluksesta ja tullimiehistä tuli puhe.
»Se on saakelin viisaasti mietitty», innostui hän sanomaan. »On, piru
vieköön! Kuka on keksinyt ja milloin?»
»Elähän huoli siitä!» tyynnytti taas Ulrikki.
Viisaasti ja nerokkaasti se oli ajateltu, Ulrikin tuuma, — mietti
Viiklunti. Se, että hän, Viiklunti, olisi olevinaan hevosten omistaja,
oli kerrassaan loistava keksintö, valtti, jota ei kukaan pystynyt
kaatamaan. Sillä se oli selvää, että kun näin tiukalle asiat olivat
otetut, eivät Suomen puolen hevosmiehet pystyisi eivätkä uskaltaisi
tulla markkinoille hevosiaan myymään, vaikka olisivatkin päässeet
livahtamaan tullia maksamatta rajan yli. Tullihurtat pitäisivät
markkinoilla hevoskauppoja silmällä ja vaatisivat todistuksia Suomen
puolen myyjiltä siitä, että hevonen todella oli tullin kautta maahan
tuotu... Mutta minkäänlaisia vaatimuksia he eivät kykenisi asettamaan
hänelle, Viikluntille, Ruotsin alamaiselle, jolla oli valta myydä
markkinoilla mitä tahtoi.
»Piru vieköön!» sanoi hän uudestaan. »Siinä on semmoinen pala
tullihurtille, etteivät koskaan sitä palaa halkaise.»
Ja hän innostui ja kiivastui samalla. Hän muisti, mitä kaikkia
vahinkoja tullihurtat olivat hänelle tuottaneet, ja koston kamala tuli
syttyi hänen sydämessään. Kaikin puolin nerokkaana piti hän Ulrikin
tuumaa, jonka täytyi onnistua.
Panivat sen puheen päälle teen sekaan Oulun viinaa ja maistoivat,
Viiklunti kumoten enemmät puolet yhdellä siemauksella.
Sitten alkoivat uudesta yrityksestänsä ja sen yksityiskohdista puhella.
Ulrikki tiesi siihenkin neuvon, miten Nyymanni ja Tarkki Rannankylään
saataisiin, sillä se oli nyt ensimmäinen pykälä tässä hommassa..
»Niitä ei ole helppo pettää», sanoi Viiklunti. »Ne ovat siksi
varovaisiksi tulleet ja monesta petkutuksesta viisastuneet!»
»Eipä tiedä... voivat ne vieläkin ansaan mennä, jos oikein päin ansa
viritetään ja ollaan varovaisia», sanoi Ulrikki, ja sitten hän,
vaikka kahden Viikluntin kanssa lukittujen ovien takana istuivat eikä
kukaan ollut kuuntelemassa heidän puhettaan, alkoi kuiskaamalla puhua
Viikluntin korvaan.
Viiklunti kuunteli ja rähähti sitten pitkään nauruun.
»Kun en minä itse sitä ole hoksannut!» päivitteli hän.
»Se on verraton ansa ja aivan uusi! Siihen menevät! Siihen menevät
viisaammatkin miehet kuin Nyymanni ja Tarkki!»
Taas maistoivat laseistaan ja keskustelua jatkoivat, kaikkia
yksityisseikkoja selvitellen.
Vasta puolenyön aikana Ulrikki lähti Viikluntista. Hän oli loput
pulloistaan jättänyt Viikluntille, persolle viinamiehelle, aamu- ja
kohmeloryypyiksi.
Hellät hyvästit sanoivat pihalla, missä Viiklunti lakittomin päin
pyörähteli niinkuin nuoret poikaset. Ja molemmilla heillä oli semmoinen
usko, että kaikki heidän hommansa onnistuvat.
Ei näkynyt, ei kuulunut yhtään tullimiestä Ruotsin eikä Suomen
puolella. Ulrikki ajeli kotiaan päin pientä hölkkää, hyvillään
hyräillen...
Hänen povitaskussaan oli Viikluntin kirjoittama kirje, joka oli
osoitettu rajavartija Nyymannille... Sen kirjeen sisältöä nyt Ulrikki
muisteli ja naureskeli... Oli sentään kirjoitusmies tuo Viiklunti, kun
aivan samanlaista käsialaa osasi kirjoittaa kuin Rannankylän Silverperi.
Kun Ulrikki ajoi kotinsa pihalle, ilmestyi Helmeri heti tallista,
täysissä vaatteissa, vaikka oli sydänyö.
»Hyvin kävi!» kuiskasi hänelle Ulrikki. »Kaikki hyvin! Viiklunti on
puolellamme, ja kirje, Nyymannille osotettu, on täällä taskussani...»
»Ei muuta siis kuin lähteä ja toimittaa kirje Nyymannin käteen»,
kuiskaa Helmeri vastaan. »Nyt tässä alkavat asiat mennä oikealle
tolalle!»
Sitten päättivät, että seuraavana iltana pukeutuu Helmeri
tuntemattomaksi rahamieheksi ja toimittaa kirjeen Nyymannin omaan
käteen.
* * * * *
Ruotsin puolen rajavartijat Nyman ja Stark, jotka vasta olivat
saaneet kaksi kallista hevosta takavarikkoon, olivat kovin hyvillään,
toivoen palkinnoita ja virkaylennyksiä. Sillä he olivat ensimmäiset
rajavartijat, jotka valppaudellaan ja nerokkuudellaan olivat niin
onnistuneen takavarikon tehneet. Asiasta oli jo puhelimella ilmoiteltu
pitkin jokivartta ylös ja alas päin. Talteen korjatut hevoset oli jo
lähetetty Haaparannalle, kruunun hyväksi myytäviksi. Ja heille oli
ylemmästä virastosta telefonoitu ja onnitteluja lausuttu. Lisäksi
oli vielä Silfverberg, joka oli kaikkien rajavartijain ylijohtaja,
viskaali, ja jonka tarkastuksen ja valvonnan alaisina kaikki
ruotsinpuolisen jokivarren tullimiehet olivat, omakätisesti käynyt
kiittämässä näitä nerokkaita poikia... Nymanin ja Starkin urotyö oli jo
kauas kuulunut.
Heillä oli kyllin syytä olla iloisia, ja yhä valppaampina aikoivat
olla, sillä markkinat lähenivät ja huhuja oli liikkeellä, että paljon
oli Suomen puolella markkinoille aikovia. Ja hyvin he tiesivätkin,
että Suomen puolella oli paljon hevosia, vasta etelästä päin tuotuja,
jotka tietenkin oli aikomus tullia maksamatta saada markkinoille.
Tunnetuimpia hevosmiehiä — Miukin Mattia, Oukan Aapelia, Heikkilän
Ulrikkia ja Lomman poikia, — niitä he erityisesti halusivat pitää
silmällä.
Mutta Heikkilän Ulrikin käynti Viikluntilla oli heiltä jäänyt
huomaamatta. Olivat siinä uskossa, ettei Ulrikki ollut käynyt muualla
kuin kauppiaassa, jonka pihalla hänen hevosensakin oli.
Mutta sen he tiesivät hyvin, että Ulrikki ja Lomman pojat vahtailivat
sopivaa hetkeä, jona voisivat pujahtaa rajan yli. Sitä eivät kuitenkaan
osanneet arvata, mitä tietä tulisivat käyttämään, sillä Tornionjoen
yli oli tikoitettu monta tietä, melkein joka kylän kohdalta, vaikkei
jokaista tietä yhtä paljon käytetty, varsinkaan Ylikainuun markkinain
aikana, samoin kuin Rannankylän tietäkään, jota ylipuolelaiset ja
järvikyläläiset pitivät kulkutienään. Harvoin kuitenkin uskalsivat
Nyman ja Stark Rannankylään asti vahtimatkojaan ulottaa, sillä he
tahtoivat uskollisesti vartioida oman kylän tietä, aina epäillen
Ulrikin ja Lomman poikain hommia...
Mutta eräänä iltana saivat he kirjeen herra Silfverbergiltä,
Rannankylän viskaalilta. Kirjeen antoi iltapimeässä outo rahtimies,
joka sanoi tulevansa Rannankylästä ja olevansa menossa Haaparannalle.
Nymanille oli kirjeen antanut ja maininnut, että Silfverberg oli
sanonut sen olevan erittäin tärkeä ja sisältävän sellaisia asioita,
joita ei käynyt telefoonissa puhuminen, ja sen vuoksi oli hän maksanut
hyvän palkan rahtimiehen vaivoista ja moneen kertaan muistuttanut,
ettei kirjettä saanut jättää kenellekään muulle kuin Nymanille.
Outo mies ajoi menemään, eikä Nyman tullut kysyneeksi hänen nimeäänkään.
He lukivat kirjeen, joka selvästi oli Silfverbergiltä ja sisälsi
semmoisen käskyn, että hekin, Nyman ja Stark, nyt heti, tämän kirjeen
saatuansa, viivyttelemättä saapuisivat Rannankylään vahtimaan.
Sillä, — niin kirjoitti Silfverberg, — hänellä oli ollut vakoojia
Suomen puolella, ja nyt oli hän saanut tietää, että Suomen puolen
hevosmiehillä oli aikomus seuraavana yönä oikein roikassa ajaa yli
rajan Kainuuseen päin. Tämmöisessä tapauksessa tarvittaisiin siis
oikeita miesten miehiä joukossa, ja Silfverberg luotti suuresti Nymanin
ja Starkin nokkeluuteen ja rohkeuteen...
Osoitetusta huomaavaisuudesta tulivat Nyman ja Stark kovin hyvilleen,
arvellen, että tämä tiesi heille palkankorotusta tai jotakin muuta
hyvää.
He valjastivat siis heti virkahevosensa ja läksivät kiireesti ajaa
kaahottamaan Rannankylään päin.
Mutta tien poskessa, kuusen takana, seisoi Heikkilän renki Helmeri
heidän poistumistaan katsellen...
Ja kun olivat Rannankylään päin vievälle tielle kääntyneet, hyppäsi
Helmeri suksilleen ja hiihti kuin Ritola aikoinaan yli joen suoraan
oikaisten hankea pitkin Heikkilään. Ja toista tietä saapui hänen
äskeinen rahtimieshoitonsa, jota renkipoika ajoi, Heikkilään.
»Hyvää kuuluu», sanoi hän hengästyneenä tallin edessä odottaville
Ulrikille ja Lomman pojille. »Pian liikkeelle! Tullihurtat ajoivat
Rannankylään täyttä laukkaa!»
»Jo on kälmi kirjuri se Viiklunti!» ihmetteli Ulrikki ihastuneena.
Ja tulisella vauhdilla alkoivat valjastaa hevosia, Tynkä-Mikon
auttaessa ja nilkuttaessa kahakäteen.
Helmerin oli määrä lähteä eillimmäisenä ajamaan suoraan Lomman
tietä Ruotsin puolelle. Ei kuitenkaan Lommasta läpi pihan, vaan
Rantakäyrästä, jossa tullimiehet asuivat. Hänellä oli valjaissa
liinaharja ruuna, ja reenperään oli köytetty potkuri ja häntyri
silkki-Musta. Mutta jokaisessa hevosessa oli tänä aikana, jonka
olivat olleet Heikkilän tallissa, tapahtunut semmoinen muutos, että
ennen vuohisiin asti ulottuvat hännät olivat leikatut kimalteen rajaa
myöten poikki. Se oli sekin Helmerin keksintöä, samoin kuin koko tämä
tullikavalluksen yritys. Ruotsalaisten oli näet tapana pitää hevostensa
hännät lyhyiksi typistettyinä, ja Helmeri oli ottanut tämänkin
huomioonsa, muistaen, että Viiklunti olisi pian olevinaan hevosten
omistaja.
Matalalla äänellä puhuen, mutta tulisella kiireellä hevosmiehet
Heikkilän pihalla hommasivat. Kiire, pelko ja epäonnistumisen
mahdollisuus ahdistelivat mieliä. Lomman pojat olivat kaikkein
epäuskoisimmat tämän rohkean ja laatuaan ensimmäisen yrityksen
menestymisestä. Ei luottanut Ulrikkikaan oikein Helmeriin tällä kertaa,
vaikkei koskaan mitään vastusta ollutkaan sattunut, kun Helmeri oli
poikkiviennin omin päinsä järjestänyt.
»Aja onnessa!» huusivat he Helmerille, kun Helmeri rekeen istuutui.
»Hyvin käypi! Ajakaa vain rohkeasti perässä!» sanoi Helmeri varmasti.
Ja kumppaniksi Helmerille läksi Heikkilän nuori renkipoika, jonka
oli määrä seurata Helmeriä poikki joen ja sivu tullimiesten asunnon,
palatakseen sitten suksilla takaisin toisille ilmoittamaan, oliko tie
auki vai eikö.
Helmeri hopitti matkaan, ja Ulrikki, seisoen pitkä ruoska kädessään
reen vieressä, viuhtoi vastahakoisesti seuraavaa silkki-Mustaa
lautaselle, jotta mäiske kuului...
Jo ajoi Helmeri menemään Heikkilän rantatörmästä jäälle ja siitä
tikoitetulle tielle, joka vei suoraan Ruotsin puolelle Lommalle
ja Rantakäyrään. Mutta nyt eivät, niinkuin Oulusta lähtiessä,
helisseetkään tiu'ut ja kulkuset. Kaikki helut pienistä päähistimistä
alkaen oli kiskottu pois, jottei muuta ääntä kuulunut kuin hevosten
kavioiden kopse, mutta sekin harvaan ja tuskin kuuluvasti. Sillä
Helmeri ajoi aivan kävelyä, ja melkein äänetöntä oli meno.
Pimeä oli, sillä oli kuun pohja, eikä Ruotsin rannalta eroittanut
mitään muuta kuin taloista kiiluvat valot.
Rohkeasti ajoi Helmeri menemään, ei kuunnellut eikä kurkistellut. Antoi
hevosen kävellä vielä rantatörmän päälle, mutta kun pääsi lähelle
Rantakäyrän taloa, jonka pihan läpi tie kulki, iski hän ruoskalla ja
vilahti läpi pihan kuin varjo... Ei ketään näkynyt, ei ketään kuulunut,
ja kujasta ulos päästyään Helmeri vihmasi toisen kerran ja oli pian
laukkauttanut Ylikainuulle menevän tien haaraan. Siinä hän pysähdytti,
ja siitä palasi renkipoika takaisin suksillaan, jotka oli tuonut
matkassaan.
»Sano, että tie on selvä, mutta vie terveiset, että sukkelaan pitää
liikkua; ei ole aikaa kyhnätä koko yötä... tätä vapautta ei kovin kauan
kestä... Ja joudu pian.» Poika läksi, oikaisten suoraan poikki hankien
Heikkilään, mutta Helmeri hopitti matkaan ja ajoi tasaista hölkkää
Herttuan taloon Ylikainuuseen menevän tien varrelle.
Viiklunti oli aamupäivästä hiihtosin mennyt Herttualle vartomaan
hevosmiesten tuloa. Kun Helmeri ajoi pihaan, riensivät Herttuan isäntä,
jolle koko homma oli moneen kertaan selitetty, ja Viiklunti vastaan,
hyvillään ja naurusuin molemmin, Viiklunti aikalailla nousuviinassa.
»Arvasin minä, että kun minä Silfverperin käsialalla kirjeen kyhään
Nyymannille, niin lähtevät ne hurtat saaliin jaolle», sanoi Viiklunti,
ja sitten he alkoivat riisua hevosia talliin.
»Joko Ulrikki ja Lomman pojat tulevat?» kysyi hän sitten.
»Pian kai tulevat, ja hyvä olisi, että joutuisivat, sillä pian siellä
Rannankylässä selviää, minkä kirjeen Nyymanni on saanut... eivätkä
kauan viivy ennenkuin takaisin laukkauttavat, jos jotakin epäilevät»,
sanoi Helmeri.
»Mitä perkulia niiden tarvitsi sinusta jälkeen jäädä», ärähti
Viiklunti. »Olisivat tulleet yksin matkoin! Mutta se on se Ulrikki
semmoinen jänishousu, kun oikein hoppu tulee... Minä kun aikoinani
luntreijasin tupakkikuleja, niin se oli ruttoa hommaa...»
Viikluntin kertoessa entisistä rohkeista tullikavalluksistaan kysyi
Herttuan isäntä, Samuli, Helmeriltä:
»Hetikö lähtivät, kun kirjeen saivat?»
»Eivät päälle tunnin viipyneet ennenkuin jo ajoivat Rannankylään päin,
jotta vaaroissa vastasi», selitti Helmeri.
»Mutta jo siellä Rannankylässä tullihurtat ja Silverperi pahan nimen
mainitsevat, kun käy selville, ettei Silverperi olekaan kirjettä
lähettänyt...»
Helmeri naurahti.
»No, sen saapi arvata, ja selvää on sekin, etteivät siellä vanhene
Nyymanni eikä Tarkkikaan... Luulen, että pian palaavat ja vauhdissa
palaavatkin», sanoi hän.
»Kun nyt vain Heikkilän Ulrikki ja Lomman pojat joutuisivat tieltä
pois!» toivoi isäntä.
»Niinpä se. Kun eivät nyt kuhnailisi tyhjää, vaan koettaisivat hyvän
sään aikana päästä piiloon!»
Herttuan Samuli oli huolissaan varsinkin Lomman poikain vuoksi, jotka
olivat hänen sisarensa poikia.
»Oma on syynsä, jos hurttain käsiin joutuvat! Mikseivät totelleet minua
ja lähteneet yksin matkoin minun kanssani!» sanoi Helmeri.
Helmerin tuomat hevoset pantiin talon talliin, johon toisillekin
hevosille oli sijaa varattu.
Viiklunti siellä jo tallissa katseli kynttilän valossa liinaharjaa ja
silkki-Mustaa, naurusuin ja hyvillään. Ja kovasti häntä huvitti, kun
hän huomasi, että hännät olivat kimalteen rajasta poikki, niinkuin
ruotsalaisten hevosilla ainakin. Hänhän tässä nyt olikin isäntänä...
Silkki-Mustaan hän rakastui heti, ihastuen sen kiiltävään karvaan ja
uljaaseen kokoon...
Mutta sillä aikaa kun Viiklunti arvioi hevosia tallissa, vartioivat
Herttuan isäntä ja Helmeri Ulrikkia ja Lomman poikia tuleviksi, kujalla
seisoen ja kuunnellen. »Kuuluuko mitään?» kysyi isäntä. »Ei vaan minun
korvani ota minkäänlaista ääntä», vastasi Helmeri ja lisäsi sitten
huolistuneena:
»Olisi se kummaa, jos joutuisivat siellä hurttain käsiin!» Hetken
päästä tuli Viikluntikin tallista ja alkoi suun täydeltä kirota, että
»jo ovat miehiä, kun eivät osaa joutua valmista tietä myöten!»
Mutta silloin juuri alkoivat Herttuan isäntä ja Helmeri kuulla
kopsetta, joka ensin tuli kuin jostakin kaukaa maan alta töminänä,
mutta vähitellen rupesi korva eroittamaan selvästi, että kopse,
tahdissa käyvä, syntyi useampien hevosten laukkaamisesta nopeassa
vauhdissa...
»Jo tulevat... Laukkaa ajavat... vaaran takaa kuuluu, kuinka maa
tömisee», sanoi Helmeri, kääntäen lakkiaan korviltaan ja hengitystään
hiljentäen.
»Laukkaa ajavat... Selvästi kuuluu», sanoi isäntäkin.
Kuuntelivat, hiljaa ja jännityksissä. Talon lähellä oli korkea, metsää
kasvava mäki, joka ulottui taloon asti. Metsän kohdalla lakkasi
kavioiden kopse kokonaan kuulumasta, mutta kun tulijat ehtivät mäen
päälle, jossa metsä taas harveni, alkoi jyty jälleen kuulua, nyt aivan
selvästi. Mutta minkäänlaista tiu'un ääntä ei kuulunut.
»Jo tulevat!» huudahti Helmeri hyvillään. »Jo tulevat tuossa mäen
myötäleessä...»
Täyttä laukkaa ajoivat pihaan, Lomman Nestori edellä, sitten Ulrikki ja
takimmaisena Ville.
»Pian hevoset talliin ja reet heinälatoon!... Taisivat hurtat ehtiä
jäljille», rähisi Ulrikki julmassa hommassa heti kun pihaan pääsi.
Tulisella kiireellä alettiin hevosia riisua. Ei ollut aikaa toisella
kysyä eikä toisella vastata. Äänettöminä, mutta vinhasti oltiin
toimessa joka mies, Viikluntikin kykynsä mukaan edestakaisin reuhtoen.
Ja arvaamattoman nopeasti olivat hevoset riisuttuina, reet piilossa
heinäladossa ja pian piha typö tyhjänä.
Nyt ehti Helmeri Ulrikilta kysymään, mitä perästä päin kuului.
Ulrikki ei tosin varmaan tiennyt, mutta pahinta pelkäsi. He eivät kyllä
olleet ketään nähneet, laukkaa olivat ajaneet joenkin yli, laukassa
antaneet mennä Lomman pihan läpi ja aina Kainuun tienhaaraan. Mutta
juuri kun tienhaarasta kääntyivät Kainuuseen päin, oli Rannankylästä
käsin kuulunut vauhdikasta aisatiukujen ääntä, niinkuin olisi useampia
hevosia tullut, ja Ville, joka jälkimmäisenä ajoi, oli luullut
tuntevansa, että ne olivat tullihurttain aisatiukuja...
»Mutta tuskin ymmärsivät perään lähteä, sillä me rupesimme
laukkauttamaan siitä lähtien vielä vihaisemmasti», selitti Ulrikki,
kuitenkin hyvin pelkosillaan. Samaa tuntuivat uskovan Lomman pojatkin.
Mutta Helmeri sanoi:
»Eivät ymmärrä tänne perään ajaa, kun eivät nähneet tänne kääntymässä,
mutta rajalla ne kyllä nyt vahtivat koko yön ja tästä puolin vielä
virkummin...»
Niin keskustelivat ja seisoivat hetken pihalla kuunnellen, mutta
minkäänlaisia ääniä eivät eroittaneet.
Menivät vihdoin sisälle, mutta vuorotellen kävi kukin miehistä kujalla
kuulostelemassa ajavien ääniä tai hevosten kavioiden kopsetta. Mitään
ei kuulunut.
Viimein alkoivat rauhoittua toivoen, etteivät tullihurtat olleet
selvää saaneet heidän poikkitulostaan... Oli sekä Ulrikilla että
Lomman pojilla aikalailla konjakkia ja viinaa matkassaan, ja
kukkura-puolikupit nyt teki joka mies.
Helmerin suunnitelma oli ollut sellainen, että Viiklunti nyt, kun
kaikki hevoset oli saatu tullia maksamatta rajan yli, kuljettaisi
Herttualta hevoset yksitellen omaan talliinsa ja sitten pitkänä suorana
markkinapaikalle. Mutta nyt, kun siinä ryypiskelivät ja nousuviinaan
pääsivät, rupesivatkin miettimään miehissä, että eri tavalla olikin
meneteltävä.
Kun tullikavallus oli näin hyvin onnistunut eikä markkinoihinkaan
enää ollut kuin vajava viikko, päätettiin jo aamuyöstä jatkaa matkaa
Ylikainuuseen. Monta seikkaa oli, jotka niin kehoittivat tekemään.
Ensiksikin oli hevosten vieminen ja niiden säilyttäminen Viikluntin
tallissa hyvinkin hankalaa, ja tullihurtat voisivat vihapäissään ja
kostonhimossa ruveta rettelöimään. Toiseksi oli markkinapaikalta jo
tullut tietoja, että sinne oli saapunut paljon hevosenostajia sekä
Jällivaarasta että muualta Ruotsin ylimaista ja että hinnat olivat
kovin korkeat. Kolmanneksi oli tiettyä, ettei markkinapaikalla vielä
ollut tullimiehiä nuuskimassa, vaan sen sijaan yhä olivat kaikki
rajalla vartioimassa...
Ja noista syistä päätettiin, että nyt oli matkaa jatkettava.
Viiklunti kyllä puolestaan kannatti toisten ehdotusta ja päätöstä ja
piti viisaimpana nyt pitkittää matkaa. Mutta harmitti häntä se, ettei
hän saanut näillä uusilla, lyhythäntäisillä hevosilla ajella pitkin
kylää niinkuin omillaan, ajella reilusti huvikseen ja tullihurttain
kiusaksi... Asian tärkeyden vuoksi luopui hän tuumasta ja tyytyi
toisten päätökseen.
Heikkilän Ulrikki, jolla oli liikeneroa ja joka nytkin ymmärsi hetken
ja markkinain tärkeyden, keksi yhtäkkiä uuden tuuman ja kuiskasi siitä
Helmerin korvaan. Helmeri puolestaan piti Ulrikin aietta aika hyvänä.
Se tekisi satoja, jos onnistuisi...
»Nyt pitää hommata», kuiskasi hän Helmerille. »Tämmöisiä, näin korkeita
hevosenhintoja ei ole minun eläessäni koskaan ollut!»
Ja kun oli jo useita väkevänlaisia puolikuppisia juotu, sanoi
Ulrikki kuin kaikille yhteisesti, ettei hän nyt vielä itse lähdekään
markkinoille, vaan jättää hevosensa ja kaupanteot Viikluntin haltuun.
Ja syyksi sanoi, ettei hän vielä joutanut.
Lomman pojat sitävastoin aikoivat molemmin lähteä, vaikka Viiklunti
heilläkin oli myymämiehenä...
Viiklunti, vaikka olikin viinamies, oli kuitenkin rento kauppias ja
aina asioissaan rehelliseksi tunnettu. Ja Ulrikki oli jokaiselle
hevoselle hinnan pannut ja luvannut, että jos enempi sai kiskotuksi,
saisi Viiklunti pitää omana hyvänään...
Siis viisi Ulrikin hevosta jäi nyt Viikluntin haltuun.
Mutta kahden kesken käski vielä Ulrikki Viikluntin ja korvaan
supattamalla puhui ja selitti, minkätapainen silkki-Musta oikeastaan
oli, kiiltokarvastaan ja komeasta ruumiistaan huolimatta, — että se oli
potkuri ja häntyri ja taisi olla tenimyksenkin vikaa... Niin että jos
sattuisi joku oikein hyvä tuttava, niin hänelle ei sovi Mustaa myydä,
mutta oudolle, moukalle, joka ei ymmärrä...
»Oojaa», nauroi Viiklunti. »Minä ymmärrän ne asiat helvetin hyvin! Minä
olen kerran — toistakymmentä vuotta sitten, — myynyt jällivaaralaiselle
näillä samoilla markkinoilla viisivuotiaana hevosen, joka oli alulla
kolmattakymmentä... Kyllä minä...»
»No niin», sanoi Ulrikki, »koeta sitten parhaasi!»
»Minä se juuri hevoskauppiaaksi olen syntynytkin, vaan väärälle uralle,
poloinen, jouduin», vakuutti toinen mahtavasti.
Ja sitten tyhjensivät kuppinsa pohjaan. Viiklunti vielä sanoi, että nyt
ei hän enää maista, vaan pitää olla raittiina ainakin niin kauan aikaa,
että kaikki hevoset ovat myydyt ja rahat lompakossa.
Kaikki sen uskoivatkin, sillä Viiklunti oli tunnettu siitä, ettei hän
koskaan pörrännyt hutikassa, kun kauppoja oli tekemässä. Vasta sitten
kun kaikki hommat olivat loppuneet, saattoi hän ryypiskellä viikon
päivät, hauskassa humalassa aamusta iltaan.
Aamuyö tuli.
Kolme hevosta valjastettiin reen eteen, mutta muut laskettiin joko
irtaimina toisten jälessä juoksemaan tai köytettiin marhaminnasta
kiinni reen perään.
Viiklunti tahtoi ajaa eillimmäisenä ja oli puettuna sudennahkaiseen
turkkiin ja pitkäkarvaiseen lakkiin. Nyt näytti hän herralta ja
hevossaksalta. Lomman pojat olivat puetut lyhyviin hevosmiesturkkeihin,
koreasti kirjaillulla vyöllä keskeltä kiinni.
Ja niin lähtivät Herttuan kujasta Ylikainuuseen päin ja pitkänä jonona
katosivat pian näkyvistä talvisen aamuyön pimeään.
Mutta mutkateitä, kiertäen Lomman ja Rantakäyrän, saattoi Herttuan
isäntä Heikkilän Ulrikin ja Helmerin omalla hevosellaan Suomen puolelle.
Eivätkä he tavanneet yhtään tullihurttaa nyt paluumatkallakaan.
V
Pari päivää sai kuluneeksi.
Helmeri oli valevaatteissa ja valeviiksin käynyt Ruotsin puolella
vakoilemassa tullimiesten hommia. Hän oli nähnyt, että useita
Rannankylänkin tullimiehiä oli ilmestynyt Rantakäyrään Nymanille ja
Starkille kumppaneiksi. Hän tapasi heidät hiihtämässä joen jäällä,
usein suomenpuolisellakin rannalla, ja niin näytti, että odottivat...
odottivat...
Kerran iltahämyssä, kun hän verkalleen hiihteli heidän perässään, sai
hän kuulla mitä keskustelivat. Sattui olemaan myötätuuli, eivätkä
tullimiehet arvanneet kenenkään perässään hiihtävän. Siitä kirjeestä
puhuivat. Kiroilivat ja koettivat arvata, kuka sen oli kirjoittanut
ja kenen hommasta ja aloitteesta. Kuitenkaan eivät tuntuneet tietävän
pääasiaa, nimittäin että sillä aikaa kun he Rannankylässä viipyivät oli
hevosia tuotu yli rajan iso suota. Se oli siis pysynyt heiltä salassa.
Ne ruotsinpuolelaisista, jotka hevosmatkueen ehkä olivat nähneet
kylän läpi Ylikainuuseen päin vilahtavan, eivät asiasta hiiskuneet
tullimiehille mitään. Siinä uskossa tuntuivat tullimiehet olevan, ettei
vielä ollut rajan yli hevosia tuotu, mutta että epäilemättä tuodaan...
minä hetkenä hyvänsä...
Ja sen vuoksi nyt miehissä vahtasivat yötä päivää, iltaa aamua.
Mutta kolmantena iltana, kun ei tullimiehiä näkynyt jäällä eikä
rannallakaan hiihtelemässä, rohkeni Helmeri hiihtää Rantakäyrään. Kun
hän saapui pihaan, oli siinä tallin luona tullimiehillä tulinen kiire.
Helmeri ei kuitenkaan ollut tietävinäänkään heistä, vaan kuunteli
syrjässä ja tiedusteli piialta, joka ilmestyi kaivolle, oliko isäntä
kotona... Sanoi olevansa etelänpuolen miehiä, tukkilainen, joka näin
talvisydämen aikana haki maamiehen työtä...
Helmerillä oli laukku selässä, valeviikset ja huono naapukka.
Tullimiehet eivät häntä tunteneet, ja kiireissään ja lähtöhommassa kun
olivat, eivät he kiinnittäneet häneen sen suurempaa huomiota.
Matta Helmeri kuuli mistä juttelivat, sillä he puhuivat suomea sekaan,
koska joukossa oli kaksi sellaista tullimiestä, jotka eivät ruotsia
osanneet.
Nyt vasta aivan äsken olivat he saaneet tietoonsa, mitä sillaikaa oli
hommattu, kun he Rannankylässä kävivät! Ja nyt vasta heille selvisi,
mitä varten kirje oli laadittu!
Toistakymmentä hevosta, — niin olivat he saaneet kuulla, — oli
sillävälin ehditty tuoda poikki, vaikka he laukkaa ajoivat mennen
tullen, Rantakylässä käydessään. Ja nyt, kun olivat sen tietoonsa
saaneet, nyt he miehissä panevat perään ja kohtaavat ne hävittömät ja
rohkeat lurjukset markkinapaikalla hevosia myymässä...
Tosin joku joukosta tuntui arvelevan, että oli myöhäistä enää yrittää.
Tullikavaltajat olivat päässeet rajan yli, kenenkään tullimiehistä
heitä tai hevosia näkemättä, ja vaikeaa ja pimeää oli niin ollen mennä
ottamaan takavarikkoon. Lisäksi ei tietty, kutka suomenpuolelaisista
olivat olleet juonessa. Olivatko olleet kaikki yhdessä taikka...
Mutta Nyman, joka siinä tuntui olevan joukon johtajana, äyhkyi, että
kyllä otetaan selvä perillä ja talteen jok'ainoa suomenpuolelaisen
hevonen...
Heitä oli viisi miestä. Helmeri katseli heidän touhuaan ja kuunteli
tarkoin, mitä puhuivat. Siitä eivät kuitenkaan näyttäneet olevan
selvillä, kenen hevoset olivat, olivatko Heikkilän Ulrikin, Miukin
Matin, Torikan Hermannin vai Oukan Aapelin, tai olivatko ollenkaan
niiden...
Pian olivatkin matkaan valmiit. Kahdella hevosella lähtivät, toisessa
reessä kaksi miestä, toisessa kolme. Ja heti kun kujasta ulos
pääsivät, niin täyttä juoksua lähtivät ajamaan, aisatiu'un pauhatessa
vasemmanpuolisessa aisassa.
Helmeriä nauratti. Mutta saadakseen kuulla, tiesikö talonväki, kutka
hevosia olivat »luntreijanneet» ja oliko kylällä tietona, että
Viiklunti oli joukossa, meni hän laukkuineen pirttiin, ja puhuen Oulun
murretta hän alkoi kysellä, mitä miehiä nämä herrat olivat, joilla
näytti olevan niin tulinen kiire.
Ja niin tuntemattomana osasi Helmeri olla ja niin puheensa muuttaa,
ettei häntä Rantakäyrässä kukaan tuntenut, vaikka oli tuttu mies
talossa. Hän koetti onkia ja tiedustella minkä mitäkin, mutta
varovaisia olivat puhumaan. Sen sai Helmeri kuitenkin varmuudella
tietää, etteivät olleet selvillä hevostenviejäin nimet eikä Viikluntin
osuus hommassa.
Enempää hän ei tahtonutkaan urkkia. Hän oli saanut tietoja riittävästi;
nyt piti joutua niitä Ulrikille selittämään.
Päästyään palasen matkaa Rantakäyrästä laski Helmeri jäälle ja oikaisi
suoraan Heikkilään. Tallissa oli tuli, ja Helmeri riensi sinne ensiksi.
Ulrikki oli jo kauan aikaa Helmeriä vartonut, tietoja odotellen,
sillä kiire alkoi olla markkinoille. Aikansa kuluksi oli hän nyt
tullut talliin ja ruvennut Tynkä-Maun avuksi hevosia puhdistamaan.
Niitä olikin nyt näinä päivinä tuotu taas uusia. Sillä sen jälkeen
kun Ulrikki ja Helmeri Herttualta palasivat oli Ulrikki käynyt
Oukan Aapelilta ostamassa kaksi vankkaa ruunaa ja Miukin Matilta
maailmankomean tamman, jonka vertaa kokonsa ja näkönsä puolesta harvoin
tapasi.
Sopuhinnoista oli Ulrikki nämä hevoset onnistunut ostamaan, sillä
kovin olivat pelästyneet sekä Oukan Aapeli että Miukin Matti,
pelästyneet niin, etteivät enää Ylikainuun markkinoista puhuneet
mitään. Kun he, hutikassa kumpikin, joutuivat tullihurttain käsiin
ja heiltä kummaltakin otettiin hyvä hevonen korjuuseen, oli heiltä
markkina-into niin laimennut, ettei heitä enää tuntenut samoiksi
miehiksi. Kun lisäksi kuului, että tullimiehiä oli lisätty joka kylään
nyt markkinain ajaksi eikä näyttänyt olevan yhtään reikää, josta olisi
päässyt pujahtamaan rajan yli, olivat he epätoivoissaan myyneet parhaat
hevosensa Ulrikille, joka osasi heitä lisäksi valheilla säikytellä.
Juuri näiden hevosten saanti markkinapaikalle oli nyt kysymyksessä,
ja sen vuoksi hiihteli Helmeri tullimiesten perässä, heidän toimiaan
silmällä pitäen.
Ja kun hän nyt saapui ja ilmoitti kaikki kuulemansa ja näkemänsä,
seisoi Ulrikki äänetönnä kuunnellen, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt
vähääkään, mitä nyt oli tehtävä. Se, että tullimiehet olivat lähteneet
ajamaan Ylikainuuseen muka takavarikon tekoon, ei häntä liioin
huolettanut, sillä hän luotti Viikluntiin.
»Siinä ei mitään pelkoa ole. Viiklunti on Ruotsin puolen mies, ja
hänen nimessään ovat hevoset. Hän saapi kaupata ja myydä... Niin ovat
lakioppineetkin Viikluntille sanoneet», virkkoi hän.
»Niin, ja Viiklunti kyllä keinot keksii», sanoi Helmerikin. »Mutta nyt?»
»Niin, nyt? Mitäs helvettiä nyt tehdään? Rajan yli kyllä päästään,
vaan kuinka käy Kainuussa, kun tullimiehet miehet ovat sinne menneet?
Sattuu, niin tulevat vastaan!»
Ulrikki näytti kovin huolekkaalta.
»Nyt se juuri tie onkin auki», sanoi Helmeri naurahtaen.
»Mitä tarkotat?» kysyi Ulrikki ja lisäsi huolestuneena:
»Taisin tehdä tyhmästi, kun menin vielä lisäksi ostamaan nämä
hevoset...»
»Eivät ole konstit vielä lopussa», sanoi Helmeri varmalla äänellä.
»Mitä aiot?»
»Markkinoille kaikki!»
Ulrikki seisoi saamattomana eikä näyttänyt tällä kertaa mitään
hoksaavan.
Mutta Helmeri selitti:
»Minä olen nyt asiaa miettinyt, ja jos niin tehdään kuin minä sanon,
niin hyvin käypi.»
»No, sano, hyvä mies, miten aiot?» hätäili Ulrikki. Helmeri selitti:
»Minä vien nyt nämät kaksi ruunaa Herttualle ja jään taloon näitä
hoitamaan. Te tulette sitten jälessä — huomenaamulla vasta, — ja kun
tulette Rantakäyrään, niin tiedustelkaa tullimiehiä... että teillä
olisi hevonen tullattavana...olette markkinoille menossa... Ja jos
ei kuulu yhtään, — niinkuin ei kuulukaan, — niin telefoneeratkaa
Rannankylään Silverperille, että minkälaista järjestystä tämä nyt on,
kun ei ole yhtään rajavartijaa rajalla... että saisi tuoda vaikka
kaikki Suomen ja Ryssänmaan hevoset ja viedä tullia maksamatta
Ruotsiin... Näyttäisi pulskalta ja rehelliseltä peliltä, kun näin
rennosti olisitte markkinoille menossa... ja se hyöty siitä lisäksi
olisi, että olisi sitten oikeus markkinapaikalla kaupitella tullattua
hevosta, mutta myydä silti tullaamaton!..»
»Jo ymmärrän... jo hoksaan», nauroi Ulrikki nyt jo kovin hyvillään.
»Sillä ei yhden hevosen tulliraha ole niin suuri, että se missään
tuntuisi, kun on kysymyksessä näin monta, ja varsinkin kun nämä saitte
ostaa niin sopuhinnalla...»
Ulrikki ymmärsi nyt ja alkoi mainoa:
»Mistä hiidestä sinä aina hoksaat!»
Ja remahti sitten isoon nauruun, ja naurun seasta hökerteli:
»Se on vissi se, että se on viisas keino... Vaan mikä siinä on, etten
minä hoksaa koskaan...»
»Hoksaanpahan minä», nauraa virnisteli Helmeri.
Tynkä-Mikko siinä kuunteli heidän keskusteluaan, ja kun kuuli, että jo
nyt yön aikana viedään nämäkin hevoset, virkkoi hän happamen näköisenä:
»Jo nämät tästä saapikin viedä... syömästä... on semmoinen passaus,
että...»
Mutta Ulrikki iski Mikolle silmää, iski Helmerillekin ja kutsui
molemmat vierashuoneeseen, jossa kukkuraryypyt heille antoi.
Kun sydänyö tuli, läksi Helmeri.
Valjaissa oli toinen Oukan Aapelilta ostetuista ruunista ja toinen
marhaminnasta kiinni reen perässä. Mutta talliin jäi vielä Ulrikkia
varten Miukin Matilta ostettu uhkea tamma.
Ruotsin puolelle asti aikoi Ulrikki lähteä saattamaan Helmeriä, vaikka
tämä vakuuttikin, ettei ollut mitään vaaraa eikä siis tarvinnut pelätä.
Siinä vielä, kun tikkatietä ajoivat suoraan Rantakäyrään, puhelivat
he kaikista mahdollisista yhteentörmäyksistä tullimiesten kanssa.
Jos niinkin kummasti kävisi, että tullihurtat osuisivat poikkeamaan
Herttualle, Helmerin ja hevosten siellä ollessa, niin... niin Helmerin
pitäisi paeta piiloon ja Herttuan isännän omistaa hevoset... Silloin
eivät kykene tekemään takavarikkoa, kun eivät ole nähneet hevosia yli
rajan tuotavan.
Niin tuumailivat.
Mutta pian olivat ajaneet joen poikki ja Ruotsin rantaa lähestyivät.
Silloin huomasivat he molemmin, että Rantakäyrän pikkurakennuksesta,
jossa Nyman ja Stark asuivat, loisti valo kahdesta ikkunasta.
Ulrikki pysähdytti hevosen arvellen, että tullimiehet olivat palanneet
Ylikainuun matkalta. Mutta Helmeri vakuutti, että niin ei ollut.
Pettääkseen ja pelottaakseen Suomen puolen hevosmiehiä olivat he
piikansa käskeneet polttaa lamppua koko yön...
»Antaa mennä vain!» sanoi hän Ulrikille.
»Jokohan lienee niin?» epäili Ulrikki.
»Epäilemättä! Minä tiedän niiden vehkeet» sanoi Helmeri.
He ajoivat menemään. Nukkuvan näytti koko Ruotsin puoli. Ei näkynyt,
ei kuulunut mitään, Rantakäyrän pihallakaan ei näkynyt yhtään ihmistä.
Aivan kävelyä ajoivat pihan läpi aina Ylikainuulle kääntyvään
tienhaaraan asti.
Siitä Ulrikki pyörsi takaisin suksilla, jotka oli sitä varten
kuljettanut reessä.
Helmeri katosi nopeasti hevosineen pimeään yöhön.
Kotiaan tultua ei Ulrikkia kuitenkaan nukuttanut. Levoton ja huolissaan
hän oli. Jokohan oli tullut pelanneeksi liian korkeaa peliä? Tuhannet
olivat kysymyksessä. Helmeriin hän kuitenkin luotti. Se oli kavala
ja rohkea silloin kun tarvittiin. Hyvä mies! Kerrassaan kuin luotu
»luntreijariksi»!
Huoletti häntä sekin, että tullihurtat olivat lähteneet Ylikainuuseen
muka takavarikkoja tekemään. Ja vaikka hän luottikin Viikluntin
nokkeluuteen, epäili hän yhtä ja toista kuitenkin.
Varhain aamulla hän nousi vuoteeltaan ja alkoi valmistautua
markkinoille. Tynkä-Mikon kanssa yksissä tuumin hommailivat. Kaikista
kookkaimman matkareslan sulloivat heiniä täyteen, evääksi hevoselle.
Komeimmat, hopealta hohtavat mäkivyöt, sitoikin ja tupsulliset suitset
— kaikki Alarikin entiset neuvot —, Ulrikki nyt otti esille ja niihin
komean tamman pujotti. Kovaäänisimmän aisatiukunsa aisaan köytti ja
koreimman kulkusen länkien päähän. Kaikki muutkin neuvot olivat pulskat
ja uhkeat kuin parhaalla patruunalla.
Matkaturkikseen otti hän upean sudenalaisen turkkinsa, jonka vertaa
ei ollut kenelläkään Suomen puolen herralla. Mutta markkinapaikalla
oleskelemista varten otti hän pikkuturkkinsa, korean vyönsä ja
saukonnahkaisen lakkinsa, jonka oli Rovaniemessä paras lakkimestari
valmistanut.
Komea oli nyt mies, mutta komea ja lihava ja juhlallisen kookas oli
raudikko tammakin, Miukin Matilta sopuhinnalla ostettu.
Uljaana se hopealta hohtavissa valjaissaan seisoi Heikkilän kuistin
edessä odottaen Ulrikkia rekeen tulevaksi. Komeutta lisäsi vielä
korkeakaarinen luokka, uudenaikainen, kiiltäväksi maalattu, Tampereelta
ostettu. Tynkä-Mikko siinä tammaa ohjista pidätteli ja nilkutti,
Ulrikkia odottaessaan, sinne tänne reen vieressä...
Mutta vielä viipyi Ulrikki eväsviinojaan markkinoita varten laukkuunsa
kätkien. Maantieltä kuului aamuhämärässä ajavien tiukujen ja
kulkusten helinää, niinkuin markkinain aikana ainakin. Kuului joku
karjaiseminenkin. Ulrikkikin sai siitä uutta markkinahenkeä ja joutui
pian matkaan.
Mutta juuri kun hän astui turkki yllään kuistia alas, ajaa remusi kaksi
miestä pihaan liinaharja-hevosella. Ulrikki näki heti, että molemmat
miehet olivat humalassa. Toinen oli Oravan vanha Matti ja toinen
Torikan Hermanni.
Ulrikki ihmetteli, mitä nämä miehet nyt olivat ajamassa, sillä sen
hän näki, etteivät olleet markkinareilassa. Ja vihaksi häntä pisteli
se, että nämä nyt juuri sattuivat tulemaan, kun hän oli markkinoille
lähdössä.
Torikan Hermanni kompuroi reestä pois, jättäen ohjat Oravan vanhalle
Matille.
»Tuota noin...» ähkäili hän, Ulrikkia lähestyessään.
»Mikäs on hätänä?» rämähti Ulrikki viinaäänellään ja silmäsi
julmasti Hermannia. He eivät olleet tavanneet toisiaan sitten kun
Siipolassa viinoissa ja vihassa erosivat. Hermanni kyllä oli jo riidan
unhoittanut, mutta Ulrikki, joka oli pitkävihaisempi, ei ollut vielä
leppynyt.
Ja kun Hermanni alkoi tolkuttaa, että hän on lähtenyt Miukin Matin
puolesta purkamaan hevoskauppaa, suuttui Ulrikki silmittömästi, sillä
hän arvasi muiden valaneen järkeä Miukin Matille, että halvalla
myit...halvalla myit...
Rahat oli Matti lähettänyt Hermannin matkassa ja valtuuttanut Hermannin
hänen puolestaan kaupan purkamaan...
»Mene helvettiin!» vastasi Ulrikki ja alkoi istuutua rekeen, matkaan
lähteäkseen.
Mutta Hermanni ei hätäillytkään.
»Elä sinä», juuppasi hän, mennen aivan Ulrikin reen viereen. »Elä muuta
kuin riisu valjaista tämä Miukin Matin pulskea tamma... ja minä maksan
rahat takaisin. Ei sitä niin vain toista hätääntynyttä petetä... Kun
puolella hintaa tämmöisen tamman, hupakko, myypi..»
Ja hän meni ja koetteli tamman lihavia kylkiä.
»Mene matkoihisi siitä tunnustelemasta minun hevostani ja vie
terveiset, ettei pureta hevoskauppaa.»
»Elä, elä!» varoitteli Hermanni, hoiperrellen melkein Ulrikin nenän
alla. »Tässä on tuolla reessä ukko, joka tietää mitä laki hevosen
vaihetuksesta sanoo... sanoo, että kolmen vuorokauden kuluessa saapi
kaupan purkaa sekä ostaja että myyjä...»
Oravan vanha Matti kääntyi reessä ja huusi, ikäänkuin todistaen:
»Semmoinen on laki...»
»Minuako luulette pelottavanne!» sanoi Ulrikki siihen.
Nyt hän ymmärsi, että Miukin Matti oli tullut katumapäälle, ja kun ei
itse uskaltanut tulla purkamaan, niin toimitti Oravan ukon ja Torikan
Hermannin asialleen, antaen ryypyt heille vaivoistaan.
»Ei, pojat! Ei minua niin peloteta! Uskokaa pois!» sanoi hän uudelleen
ja aikoi rekeensä istuutua.
»Tässä jutussa menetät!» kiivastui nyt Hermanni puolestaan. »Käräjäasia
tästä nousee! Muista se!»
Mutta Ulrikki käski molempain mennä helvettiin hänen pihaltaan
rähisemästä ja asettui rekeen. »Muista sinä!» rähisi Hermanni reen
vieressä. »Niinkö luulet, etteivät tässä muut tiedä mitä sinä
Viikluntin kanssa puuhaat — odotahan!»
Mutta Ulrikki istui jo reessään, ja Tynkä-Mikko peitti hänet vällyihin
kuin herran ainakin. Hän tempasi ohjista ja ajoi menemään suoraan talon
rantatörmästä jäälle ja siitä tikoitetulle tielle.
Heikkilän pihalla teuhasi Torikan Hermanni ja uhkaili käräjillä.
Menipä hän Tynkä-Mikon perässä talliinkin ja rupesi Mikolle siellä
mellastamaan ja juopuneen kovaäänistä porua pitämään. Silloin Mikko,
vimmatusti nilkuttaen ja hääräten ja kiroten suun täydeltä, alkoi hosua
vierasta luudallaan, — jolloin Hermannin täytyi poistua.
Ja palasen aikaa vielä pihalla jahkailtuaan lähti hän Oravan vanhan
Matin kanssa ajelemaan Miukille päin.
* * * * *
Ulrikki ajoi komeasti Ruotsin puolelle, antaen Lomman vastaleessa
tamman kävellä. Valjaat välkkyivät, tiu'ut soivat, kulkunen helisi
levottomasti, ja pulskana ja punakkana kuin uljain herra istui Ulrikki
susiturkissaan.
Läpi Lomman pihan hän ajoi suoraan Rantakäyrään. Rohkeasti ajoi. Mitä
olikaan pelkäämistä sillä, joka rehellisesti tullirahan hevosestaan
aikoi suorittaa.
Ei näkynyt yhtään tullimiestä liikkeellä, ja Ulrikki arvasi siitä,
etteivät olleet vielä palanneet Ylikainuun matkalta. Mutta jo ovat
kaksin kerroin tyhmiä, kun näin jättävät rajan vartioimatta! Nythän
pääsi ajamaan kuka hyvänsä poikki! Piilottaisi hevosensa ja menisi
sitten toisia teitä markkinoille! Jos tietäisivät, kuinka leveät tiet
nyt ovat, niin jo joutuisivat matkaan muutkin hevosmiehet!
Saavuttuaan Rantakäyrän pihaan pysähdytti hän hevosensa ja tiedusteli
tullimiehiä. Ei niitä ollut yhtään nyt saatavissa!
Jo jyskähti Ulrikille mieleen, että jokohan ajaa menemään suoraan
Ylikainuulle vievälle tielle, — eikä ole tullimiehistä tietävinäänkään!
Mikseivät ole rajalla vahdissa!
Mutta sitten hän muisti, että voivat tulla vastaan Ylikainuun tiellä,
ja silloin olisi hän helisemässä. Viisainta oli sittenkin noudattaa
Helmerin neuvoja.
»Nyt niitä hurttia ei näy... nyt kun heitä tarvittaisiin», sanoi hän
Rantakäyrän isännälle. »Mutta kyllä ne silloin ovat silmillä, jolloin
saisivat olla vähä syrjemmässä.»
Isäntä naurahti, ymmärtäen hyvin, mitä Ulrikki tarkoitti.
Ähkien ja punottaen nousi Ulrikki reestä ja vieläkin siinä isännälle
kummasteli, että näin jättävät... saisi vaikka sata hevosta tuoda
poikki... Mutta siitä hän ei ollut mitään tietävinään, mihin
tullimiehet olivat menneet.
Isäntä, tuttu mies Ulrikille, alkoi kertoa, että tullimiehet olivat
menneet »patruleeraamaan», mutta ei sanonut mihin päin. Uskoi
kuitenkin, että pian palaavat ja pyysi Ulrikkia käymään sisälle.
»Jaa, ei minulla ole aikaa tässä ruveta vartoomaan», sanoi Ulrikki.
»Minä telefoneeraan Rannankylään Silverperille, viskaalille.»
Isäntä alkoi päivitellä, että jopa se nyt sattui, kun osuivat pois
juuri nyt, kun parhaiten olisi tarvittu...
Ulrikki riisui turkkinsa ja kävellä viuhtoi puhelintaloon, joka oli
Rantakäyrän naapuri.
»Halloo», huusi hän. »Onko viskaali kotona?»
Joku naisen ääni vastasi, että viskaali tulee juuri heti.
Ulrikki seisoi torvi korvalla, kulmat kurtussa ja oikea käsi
siipipankana kupeella.
»Vai niin», huusi hän, kun torvesta kuului Silfverbergin ääni.
»Minkälaista hoitoa ja järjestystä tämä on, kun ei yhtään tullimiestä
ole rajalla näin markkinain aikanakaan... Saisi tuoda vaikka kaikki
Suomen ja Ryssänmaan hevoset tullitta Ruotsiin...»
_»Hva' i helvete...»_, kuului Silfverbergin ääni.
Ulrikkia nauratti.
»Ei yhtään tullimiestä ole täällä Rantakäyrässä...»
Ja sitten hän selitti räheällä viinaäänellään, että hän oli menossa
Ylikainuun markkinoille ja hänellä oli Suomesta tuotu hevonen, lihava
ja komea tamma, jonka aikoi tullauttaa... Mutta ei yhtään tullimiestä
ole saatavissa...
Silfverberg kuului kiroavan ensin ruotsiksi, sitten suomeksi. Ei
kuitenkaan ruvennut Ulrikilta sen enempää tiedustelemaan, vaan ilmoitti
heti tulevansa hevosen tullaamaan. Sen Ulrikki kuuli, että hirveän
kiukkuinen Silfverberg oli...
Ja Ulrikki vastasi puolestaan, että hänellä oli kiire, ettei hän jouda
turhaa rajalla viipymään. Lopuksi vielä mainitsi, että onpa tämä hyvää
järjestystä, kun ei ainoatakaan rajavartijaa ole rajalla...
Silfverberg kirosi taas ruotsiksi ja soitti kiinni.
<tb>
Pari tuntia Ulrikki odotti, ja siinä ajassa ehti Silfverberg ajaa
Rannankylästä Rantakäyrään.
Silfverberg, joka tunsi Ulrikin jo takavuosilta, — oli ollut ottamassa
Ulrikilta hevosta takavarikkoon, — oli julmasti kiukkuisen näköinen. Ei
ollut lempeä kummankaan miehen katse, kun Rantakäyrän pihalla tulivat
vastakkain. Laiha, vähäpätöinen herra oli Silfverberg Ulrikin vieressä,
joka punottaen ja komean lihavana pyörähteli, saukonnahkainen lakki
uljaasti ja ylpeästi kallellaan. Ja näytti siltä, että Ulrikki tässä
oli käskijänä ja Silfverberg juoksupoikana.
Nyt alkoi toimitus. Tamma mitattiin ja sen tuntomerkit otettiin »ylös».
»Eikö ole muita hevosia tullattavana?» kysyi Silfverberg, silmäten
synkästi mulkoilevaan Ulrikkiin.
»Hyväpä tuo on, että edes yhden saapi tullatuksi, — kun tullimiehet
ovat koiran hännän alla», vastasi Ulrikki purevasti.
»No eikö ole muita suomenpuolelaisia hevosmiehiä markkinoille menossa?»
kysyi Silfverberg vielä.
»Se on tullimiesten asia, pitää markkinoille menijöistä vaaria, eikä
minun», vastasi Ulrikki taas purevasti, kaivoi lompakkonsa ja maksoi
viisikymmentä kruunua tullirahaa.
Silfverberg vuorostaan antoi Ulrikille asianmukaiset kuitit ja
todistukset, joista kävi selville, että _tämä_ tamma oli tullin kautta
maahan tuotu.
Vaikka Silfverbergiä hirveästi harmitti, etteivät rajavartijat olleet
rajalla, ei hän kuitenkaan kiukkuaan Ulrikin kuullen purkanut. Ja
vaikka hän epäili, että juuri Ulrikki oli toimittanut Nymanillekin
kirjeen hänen nimessään, ei hän kuitenkaan mitään siitä virkkanut.
Mutta hän alkoi aavistaa, että tämä Ulrikin markkinoille meno näin
julkisesti ja hevosen tullaus näin näennäisen reilusti oli yhteydessä
jonkun petoksen kanssa. Hänellä ei ollut minkäänlaisia tietoja tai
todistuksia siihen, ja senvuoksi täytyi hänen nieleskellä äkänsä.
»Vai ei ole muita hevosia Heikkilän Ulrikillakaan!» sai hän kiukuissaan
sanotuksi.
»Jaksaahan tämä tämmöinen hevonen yhden miehen yksinäänkin vetää»,
arveli Ulrikki, vähän naurahtaen.
»Kyllähän me täällä Suomen puolen hevosmiesten vehkeet tiedämme»,
rähähti Silfverberg, kiukusta kalveten.
»Näytte tietävän, kun näin tarkkaan rajalla vahtaatte!»
»Markkinoilla tapaamme!»
»Terve tulemaan!» toivotti Ulrikki ja alkoi päästää hevostaan irti.
Mutta sitä sanoessaan hän puhui kuin itselleen:
»Saapi kuulla, kuinka perässä tuleville käy? Pitäkää vain varanne,
sieltä on paljon tulijoita...»
»Sen valehtelet!» kivahti Silfverberg.
»Hyvä olisi, kun eivät nyt sattuisi tulemaan poikki, oudot miehet, ja
ensi kertaa yrittävät Ylikainuun markkinoille», sanoi Ulrikki.
»Mitä? Outoja miehiäkö?» kysyi Silfverberg, yhtäkkiä ääntään muuttaen
ja näyttäen nyt siltä kuin uskoisikin Ulrikin puheita. »Keitä outoja
miehiä niiden pitäisi olla?»
»Kuulin, että eilen illalla oli meidän kylään Viinikalle saapunut
iiläisiä ja simolaisia hevosmiehiä... Varmaanpa ovat markkinoille
menossa, koska tälle jokivarrelle hevosineen pyrkivät...»
Silfverberg näytti uskovan mitä Ulrikki puhui, mutta hetken päästä hän
taas alkoi epäillä, kun näki Ulrikin suupielissä hymyn väreitä.
»_Jävla ryssar_!» mutisi hän ja lähti kävelemään Rantakäyrään.
* * * * *
Ulrikki istuutui rekeensä, peitti nahkasilla jalkansa ja ajoi menemään
Ylikainuulle päin.
Komeasti käveli tamma, häntä heilui aisasta aisaan ja tiu'ut helisivät.
Oli kirahtanut pakkaseen, jalaksen alla naukui ja kitisi lumi, mutta
tie oli kova.
Monenlaisissa mietteissä Ulrikki istui. Oli hyvilläänkin, mutta taas
kun muutamia asioita muisteli, rupesi arveluttamaan. Miten lienee
käynyt Kuvenjukselle, jolle Alarikin myi? Olivatko tullimiehet
ahdistelleet ja oliko Kuvenjus huomannut sitä pientä patin alkua, jonka
vian vuoksi Ulrikki Alarikin sai paljon halvemmalla, mutta josta ei
Kuvenjukselle ollut mitään virkkanut...
— Markkinoille se tietenkin on saapunut Kuvenjuskin... Vaan... no...
Minä kyllä siitä seikasta selkenen...
Ei ollut Ulrikki vielä saanut minkäänlaisia uutisia markkinoilta.
Olivat jo ehkä kauppojakin tehneet, Viiklunti ja Lomman pojat! Olivatko
tullihurtat osuneet heidän kimppuunsa?
Arvelutti ja mietitytti. Mutta niin hän lopuksi uskoi, että Viiklunti,
monessa liemessä pehmitetty mies ja tullihurttain verivihollinen,
osaisi kyllä keplotella ja valehdella niin, että seikoista selkeni...
Vaan jos ne sittenkin! Hyvänen aika! Hänen hevosiansa oli nyt viisi
Viikluntin hallussa, hyviä, lihavia ja verrattomia markkinahevosia! Jos
tekisivät silti takavarikon, vaikka Viiklunti äyhkääkin, että ne ovat
hänen!
Mutta eivät pysty! Niin oli Viiklunti, joka muun oppinsa ohessa tunsi
tulliasetuksen kaikki pykälät kuin molemmat kämmenensä, vannonut ja
vakuuttanut!
Siihen puheeseen Ulrikki lopulta kuitenkin luotti. Ei ollut mitään
syytä vielä olla levottomana!
Ja hän alkoi ajatuksissaan laskea, kuinka suuret voitot hän nyt näillä
markkinoilla saisi, jos nyt kaikki hevosensa saisi myydyiksi niihin
hintoihin, jotka oli niille määrännyt. Ensin ne viisi, jotka Viikluntin
hallussa olivat, — sitten ne kaksi pulskaa ruunaa, joiden kanssa
Helmeri nyt paraikaa oli Herttualla, — sitten tämä tamma, jonka sai
polkuhinnasta Miukin Matilta...
Ja kun hän oli kaikki yhteen laskenut, teki voittopuoli niin paljon,
että sillä täyttäisi kaikki viimetalvelliset tappiot ja lisäksi vielä
korvaisi tämän talven markkinakulut ja päällisiksi jäisi tämä uljas
tamma kuin lahjaksi, itselle kotihevoseksi, jos ei tahtoisi tätä
ollenkaan myydä...
Mutta sitten hän yhtäkkiä muisti, että Torikan Hermanni oli päissään
maininnut Viikluntia, kun purkuhommassa Heikkilässä kävi. Hänelle tuli
epäilyksiä mieleen. Mistä oli Hermanni Viikluntin ja hänen hommansa
saanut tietää? Vai puhuiko umpimähkään, omia arvelujaan?
Siihen kysymykseen ei Ulrikki saanut vastausta, vaikka hän päänsä halki
olisi miettinyt.
Mutta taival oli hänen aprikoidessaan lyhenemistään lyhentynyt. Hän
tiesi saapuneensa mäelle, josta tie myötäleenä laskeusi alas laaksoon,
missä Herttuan talo oli. Siinä Ulrikki kiinnitti vähän ohjia ja
massautti suullaan. Vireä tamma läksi nopeaa juoksua porhaltamaan
mäkeä alas. Tiu'ut helisivät, kulkunen kilisi kuin tuskassa, valjaat
välkkyivät, tamman pulleat kyljet päilyivät...
»Hih!»
Ulrikin tapasi yhtäkkiä lapsellinen ilo, ja ottaen ohjat lujalle kuin
juoksijaa ajaen, mahtavana ja juhlallisena naamaltaan, hän lasketti
menemään, jotta pakkanen korvissa vinkui...
Herttualle kääntyessään tienhaarassa linkosi reki siipenä, niin että
toisen jalaksen nojassa meni pitkän matkaa; mutta kun Ulrikki nojasi
yläruumistaan nousseen jalaksen puolelle, ei reki päässyt kaatumaan.
Koko talon piha helisi, kun Ulrikki täyttä juoksua antoi mennä tallin
eteen.
Ennenkun hän ehti reestä nousta, riensivät Helmeri ja Herttuan isäntä
reen luokse.
Ulrikin tammaa ei riisuttu, heitettiin vain heinäkäärimä eteen ja
pantiin loimi selkään.
Helmerin tuomat ruunat olivat talon tallissa lukon takana, eikä
Helmerille itselleen kuulunut mitään erityistä. Ulrikki kertoi
turkinvyötä päästellessään seikkailustaan Silfverbergin kanssa ja kysyi
sitten, huolekas ilme kasvoillaan, oliko markkinoilta mitään kuulunut.
Ei ollut kuulunut erinomaisempaa. Yöllä oli talossa käynyt Vintturin
Santeri, laukkukauppias Suomen puolelta, markkinoilta päin tulossa. Hän
oli tiennyt kertoa ensiksikin, että hevosenostajia oli markkinoille
saapunut paljon, ja toiseksi, että Viiklunti, jota oli luultu
köyhtyneeksi kauppiaaksi, siellä liikkui parhaana pohattana... Santeri
oli kuullut, että kymmenen hevosta oli Viikluntilla myytävänä ja että
hurjia hintoja tahtoi.
»Olikohan sattunut kuulemaan, oliko yhtään myynyt?» kysyi Ulrikki.
»Kertoi se Santeri, että oli eräälle jällivaaralaiselle myynyt...»
tiesi isäntä Ulrikille selittää.
»Mainitsiko Santeri...? Oliko nähnyt, minkänäköisen hevosen oli
myynyt?» keskeytti Ulrikki.
»Sanoi olleen silkkimustan ja komean hevosen», muisteli Herttuan isäntä.
»Voi saakuri», ilostui Ulrikki... »Sanoiko, että silkkimusta?»
»Sanoi, sanoi... Kuuli sen Helmerikin», vakuutti isäntä.
»Kuulin minä... vieressä istuin», todisti Helmeri, mutta hänen
äänessään tuntui epäilystä.
»Kas niin se Viiklunti!» riemastui Ulrikki. »Vai sai myydyksi sen
potkurin ja häntyrin! Miesten parhaita se Viiklunti!»
Ulrikki ei huomannut tyytymättömyyden ilmettä, joka kuvastui Helmerin
kasvoilla.
»Osasi se tuo Helmeri oikeaan, kun Viikluntin puheille neuvoi», jatkoi
Ulrikki.
Mutta silloin iski Helmeri nyreän näköisenä silmää Ulrikille, ja kun
isäntä poistui kahvia komentamaan, sanoi Helmeri:
»Tyhmästi teki Viiklunti, jos Mustan ensiksi myi...»
»Kuinka niin?» Ulrikki seisoi ymmärtämättä, mitä Helmeri tarkoitti.
»No, selväähän se on, että pian se mustan tavat jällivaaralainenkin
näkee... ja tulee kaupan purkamaan...»
Nyt Ulrikkikin ymmärsi, että tyhmästi teki Viiklunti sittenkin, kun
ensiksi Mustan myi...
Kahvin jouduttua valmiiksi haki Ulrikki eväsviinoistaan pullon, ja
niin tekivät kolmeen mieheen väkevät puolikuppiset. Ja maistellessaan
puolikuppisia, juttelivat siitä, mitä mahtoivat tullihurtat nyt
markkinoilla toimitella ja kuinka siellä Viiklunti ja Lomman pojat
heidän kanssaan päänsä pärjäsivät.
Mutta kun kolme puolikuppista olivat kukin maistaneet ja Ulrikki
ja Helmeri näistä kahdesta Herttuan tallissa olevasta ruunasta
olivat seikat selviksi puhuneet, läksi Ulrikki jatkamaan matkaansa
markkinapaikalle.
»Kyllä tulevat vastaan», hyvästeli häntä Helmeri. »Ärryttäkää... elkää
näyttäkö ensi pyyntöön tullauspapereita...»
»Antaapas tulla... kyllä minä ne herrat osaan puhutella», vakuutti
Ulrikki.
Punaisena, nousuhumalassa istuutui Ulrikki rekeen, ja päästyään tielle
antoi hän tamman juosta vihmoa, jotta koko vuorinen ympäristö kumisi.
Tie nousi korkealle vaaralle, jolta laskeusi loivempana pienelle
järvelle; sen poikki vei tikoitettu tie toiselle rannalle. Kun
Ulrikki ajoi myötälettä järvelle päin, näki hän, tien ollessa siinä
lankasuoraksi tikoitettuna, että järvellä ajoi kaksi hevosta häntä
vastaan.
Oli jo alkanut hämärtää, niin ettei Ulrikki tuntenut edemmäksi
vastaantulevia.
»Holt!» huusivat tulijat, ja Ulrikki tunsi nyt äänestä, että ne olivat
tullimiehiä. He sulkivat tien, ja kaksi miestä tarttui Ulrikin tammaa
suitsista kiinni.
»Pois alta!» huusi Ulrikki karskisti. »Keitä perkeleitä ne ovat, jotka
eivät tierauhaa anna!»
»Ahaa... Heikkilän Ulrikki lurjus!» kuuli Ulrikki Nymanin sanovan.
_»Ä' de Ulrik?»_ kysyi toinen.
»_En finsk häst... vet jag_», kuului kolmas sanovan.
»Jopa satuttiin vastakkain», kuuli Ulrikki Nymanin ilostuvan.
»Jo satuttiin», vastasi Ulrikki. »Onko vierailla edes ryypyn varaa, kun
markkinoilta palaavat?»
Tullimiehiä harmitti Ulrikin kylmäverisyys ja hävyttömyys. He olivat
varmoja siitä, ettei Ulrikki ollut tullirahaa hevosesta maksanut,
vaan tapansa mukaan livahtanut yli rajan. Heidän poissaolonsa oli
viekoitellut Ulrikkia yrittämään... Asia oli heidän mielestään selvä,
ja hyvillään siitä, ettei heidän matkansa ollut turha, huusivat he joka
suusta, että he tekevät takavarikon...
Muuan Rannankylän tullimies jo yritti riuhtaista ohjat Ulrikilta.
»Menkää helvettiin!» karjaisi nyt Ulrikkikin. »Tästä on tulliraha
maksettu! Pois alta!»
Nyman, joka näytti olevan johtomies, kysyi, missä hevosesta oli tulli
maksettu ja kuka maksun oli perinyt.
Ulrikki selitti ja sanoi lopuksi:
»Silverperi kuului uhkaavan, että hän erottaa jokaikisen virasta, kun
eivät pysy rajalla...»
Ja nauroi, jotta hytkyi reessään. Tullimiehet tahtoivat nähdä
tullauspaperit, sillä he olivat vieläkin varmoja, että Ulrikki
valehteli.
»Tässä minä en rupea näyttämään taipaleessa pimeällä, vaan ajetaan
tuonne taloon, Tikanniemeen... siellä näytän», sanoi Ulrikki.
Ulrikin kiinnijoutumisesta varmoina suostuivat he palaamaan toiselle
puolelle järveä, Tikanniemeen. Epäillen, että Ulrikilla oli tarkoitus
karkaamalla, nopean hevosen avulla, päästä pakoon, ajoivat he toisen
hevosensa eillimmäiseksi ja Ulrikin hevosineen siihen perään sekä taas
jälkimmäiseksi toisen hevosistaan, ja miehiä tuli kumpaankin rekeen,
jottei Ulrikki pääsisi livahtamaan pinteestä.
Tullimiehillä oli siten taattu saalis, ja he ajoivat täyttä juoksua
Tikanniemeen. Ulrikki kuuli sekä edestä että jälestäpäin iloista
puhetta ja naurua. Hän itse oli olevinaan vakavana, ei halaistua sanaa
puhunut.
Tikanniemen isäntä sattui olemaan ulkona, kun kolmella hevosella
ajaa huristettiin pihaan. Tullimiehet hän tunsi heti — ne olivat
Kainuuseen mennessään talossa käyneet, — ja pian hän tunsi Ulrikinkin,
tutun, jokatalvisen markkinamiehen. Arvellen tullimiesten ottaneen jo
Ulrikilta hevosen korjuuseen, meni hän Ulrikin reen viereen ja alkoi
päivitellä:
»Jopa taisivat tehdä sinulle, miesparka, suuren vahingon, kun näin
komean hevosen...»
»Ei ole hätääkään», rähisi Ulrikki, nousten reestä ylpeästi kuin
kuningas. Hän komensi sitten talon rengin antamaan vettä hänen
tammalleen ja sanoi kääntyen isäntään ja katellen tätä:
»Isäntä on hyvä ja lähtee todistajaksi sisälle, kun minä näytän näille
tierauhan häiritsijöille, että minulla on täydet passit matkassani..»
Tullimiehet olivat ympäröineet Ulrikin tamman, pitäen sitä jo omanaan,
ja Nyman sanoi:
»Saapi ne passit näyttää tässäkin, jos niitä onkaan! Taitavat olla
samanlaiset passit kuin mennä talvenakin!»
Koska siinä sattui olemaan muitakin todistajia kuin Tikanniemen isäntä,
veti Ulrikki passinsa taskusta...
Käyttäen sähkölamppua valona näkivät tullimiehet Ulrikin paperit.
Rannankylän tullimies Hohenthal, joka ymmärsi parhaiten ruotsalaista
kirjoitusta, sitä silmäsi...ja heitti Ulrikille ja kirosi... Ulrikki
remahti suureen nauruun ja virkkoi: »Ja kun erosimme Silverperin
kanssa, niin käski kaikille viedä terveisiä, että tulla saakelin
sukkelaan takaisin rajalle, muuten perii heidät piru... että omin
lupinsa, lurjukset ja tolvanat, lähtevät ajaa kaahottamaan akkojen
valheiden perässä...»
Tullimiesten kiukku, joka jo hukkaan menneen Kainuun-matkan takia oli
kovin kuuma, nousi nyt ylimmilleen, varsinkin kun siinä ympärillä
naurettiin ja näyttivät pitävän hauskaa heidän kustannuksellaan.
Uhkaillen Ulrikkia ja synkästi kiroten he istuutuivat rekeensä ja
läksivät täyttä juoksua ajamaan rajalle päin.
Mutta kovin ihmeteltiin Tikanniemessä Ulrikin nokkeluutta ja naurettiin
tullimiesten hommalle...
Ja Ulrikki toi pullon reestään ja Tikanniemen isännälle, vanhalle
tuttavalle, makeat puolikuppiset tarjosi, niinkuin oli aina ennenkin
markkinoille mennessään antanut...