Vasta illalla joutuivat hevosmiehet lähtemään Torniosta.
Pitkin päivää oli maisteltu, oli tavattu tuttavia hevosmiehiä, ja
hevosista ja tulevista Ylikainuun markkinoista oli puheltu. Vihdoin
illalla pääsivät taipaleelle, kotipitäjätä kohti.
Ulrikki ajoi nytkin eillimmäisenä, valjaissa nyt kiiltävä Musta, jonka
läikkyvää karvaa koristivat Alarikin hopealta hohtavat mäkivyöt,
sitolkki ja tupsulliset suitset. Alarikin entiset helutkin jälleen
helisivät, mutta huonompi oli Mustan vauhti kuin Alarikin.
Sää oli kirkastunut pakkaseksi, taivas oli tähdessä, ja lumi naukui.
Vihainen viima, pohjoisesta päin puhaltaen pitkin Tornionjoen laaksoa,
puski vastaan, kun hevosmiehet jäälle saapuivat. Ulrikki kiinnitti
Mustaa juoksuun, mutta huonolta tuntui vauhti hänen mielestään. Kiroten
ja pari kertaa karjaisten hän alkoi tempoa ohjista, mutta ei Musta
sittenkään kiinnittänyt juoksuaan...
Ulrikki tulistui. Hän oli kyllä tietänyt, tätä silkki-Mustaa
ostaessaan, ettei sillä ollut juoksunkulkua ja että se muuten oli
laiska ja pahantapainenkin. Mutta kun muuten oli kaunis kuin tauluun
maalattu, kookas ja vankka, niin osti, tietäen, että tällaiset hevoset
Ylikainuun markkinoilla maksoivat. Mutta tämä näkyikin olevan peräti
nahjus...
Ulrikki kirosi ja olisi läimäyttänyt ruoskalla, mutta muisti, ettei
hänellä sellaista ollutkaan omassa reessään. Hän koetti ohjain voimalla
saada Mustaa virkumpaan menoon, mutta turhaan.
»Antaa mennä!» kuuli Ulrikki Lomman Nestorin jälestäpäin huutavan.
Ulrikki, ollen aikalailla oluvissaan, nousi polvilleen rekeen ja
koetti ohjanperillä viuhtoa Mustaa hännäntyvelle, saadakseen vauhdin
nousemaan. Mutta tuskin oli hän kahta kertaa ehtinyt lyömään, kun
Musta potkaista nassautti reenseviin, jotta keulapajun puolikas lensi
Ulrikkia vasten kasvoja. Eikä vauhti parantunut vähääkään.
Silloin Ulrikki vimmastui ja päästi kauhean sadatuksen. Hän pysäytti
yhteen kohti ja huusi perässään ajavalle Helmerille, että oliko ruoska
tallella siellä hänen reessään. Oli, tallella oli. Ulrikki huusi
tuomaan sen hänelle.
»Tämä ei aiokaan lähteä ylimaahan, juutas», sanoi hän Helmerille.
»Mutta katsotaanpa tässä, eikö sinusta vietävästä tamperelainen sisu
rupea lähtemään... _Jäveln anamma!_»
Ja saatuaan ruoskan käteensä asettui hän tanakasti polvilleen rekeen
ja alkoi kiroten mäiskiä Mustaa kyljille ja lautaselle. Se puhalsi
kiivaaseen laukkaan eikä ehtinyt potkaisemaan... Mutta Ulrikki yhä löi
ja kirosi...
Perässä ajavat innostuivat Ulrikin mäiskinnästä. Lomman Nestori, jolla
oli virma, nopeakulkuinen tamma, rupesi yrittämään edelle, hihkaisten
ja temmaten ohjista.
Nestorin tamma oli hyvä juoksija, mutta vielä vihaisempi oli se
laukkaamaan. Nähtyään, ettei hän juoksulla pääse Ulrikin laukkaavaa
silkki-Mustaa edelle, hätyytti hän tammaansa kiivaaseen laukkaan,
kiljuen ja remuten... Joen jää oli kaljama-munakkana, ja Nestorin tamma
laukkasi pian ohi Villen ja Helmerin hevosten, ja näytti siltä, että
yrittää ohi Ulrikin Mustankin. Huutoja ja hinkumisia alkoi kuulua,
kun ajointo jokaiseen tarttui... Ville ja Helmeri hätyyttivät hekin
hevosensa laukkaan, mutta Ulrikki, nähtyään, että Nestori yritti hänen
edelleen, lisäsi lyöntejään yhä nopeammiksi ja kuului kiroilevan.
Niin laukkauttivat pitkin kaljama-munakkaa ja singahtelivat pienet reet
perässä. Mutta jo ehti Nestorin tamma Ulrikin Mustan rinnalle ja pääsi
ohi juuri siinä, missä tie joelta nousee korkealle rantatörmälle ja
valtatiehen.
Kun maantielle tulivat, niin hevoset asettuivat laukkaamasta, mutta
eillimmäiseksi oli nyt päässyt Nestori hevosineen.
»Yritetään vielä!» huusi Ulrikki Nestorille. »Minä tälle
silkki-Mustalle neuvon vähä parempia tapoja...»
»Eikö se aiokaan lähteä ylimaahan?» huusi Nestori vastaan.
Ulrikki ei oikein kuullut, mitä Nestori huusi, mutta vuorostaan hän
huusi Nestorille:
»Onpa kenraali laukkaamaan se sinun tammasi...»
»On tämä, vaikka en vielä kertaakaan lyönyt..»
Takaapäinkin, Villen ja Helmerin reistä, kuului huutoja, mutta toiset
eivät kuulleet, mitä huudeltiin.
Maantie oli vielä vähäluminen, paikoitellen kaljamalla ja keskeltä
harjalla kuin sian selkä.
Molemmin puolin tietä olivat ojanreunat kuluneet kiiltävän liukkaiksi
kaduiksi, niin että keskitiellä piti reen pysymän, jottei ojan pohjaan
pääsisi siipeämään...
»Ajetaan sitten, kun pääsemme taipaleelle... tässä kylässä on niin
kaadelmaiset tiet, ettei tässä...» huusi Nestori Ulrikille, ja siihen
tyytyi nyt Ulrikkikin, äskeisestä polvistuneesta asennostaan asettuen
rekeensä istumaan.
Nestori ajoi nyt edellä, ja roimasti käveli hänen tammansa ja häntä
aisasta aisaan heilahteli. Ulrikin Mustan piti vähä-väliä panna pientä
hölkkää, jotta perässä pysyi.
Ulrikkia se hieman harmitti. Hän ei ostaessaan ollut sentään uskonut
tätä Mustaa näin hitaaksi eikä tiennyt siitä mitään, että se lisäksi
oli potkurikin... — Vaan sen vian minä kyllä sinusta kuranssaan, —
mietiskeli hän, temmaten ohjista ja vaatien Mustan juoksemaan ihan
Nestorin reen perään. — Semmoiset tamperelaiset konstit kyllä otetaan
pois...on monelta muulta sinunlaiseltasi otettu... myynnin ajaksi...
Kun hän taas tempasi ohjia, huiskautti Musta häntäänsä vihaisesti...
— Vai niin, — puhui Ulrikki, hammasta purren. — Vai vielä sinä olet
kaiken muun lisäksi häntyrikin...
Odotappas!
Se oli ollut melko kallishintainenkin tämä Musta. Mutta Ulrikki toivoi
tämän kyllä saattavansa myydä hyvään hintaan Ylikainuussa, sillä se oli
kookas ja vankka, kaunisruumiinen ja karva kuin mustaa silkkiä... terve
ja tanakkajalkainen, oikea ruotsalaisten tukkihevonen. Ja kyllä sille
markkinain ajaksi saapi tavat nousemaan ja lahjat kehittymään, kun
sopivilla neuvoilla vähän kuranssaa...
Talojen kohdalla antoi Nestori tammansa juosta niin, että tiu'ut ja
kulkuset helisivät kuin tuskassa. Pakkas-ilta kun oli, niin helinä
kuului kauas, ja monelta kujalta juoksi miehiä ja poikia katsomaan
hevosmiesten menoa, ihastellen ja huudahtaen:
»Jo hevosmiehiä alkaa palata... Heikkilän Ulrikki ja Lomman pojat jo
tuossa menevät...»
Kylien välisillä taivalpaikoilla antoi Nestori tammansa kävellä,
rallattaen reessään.
Ulrikki istui mietteissään. Ja miettimistä olikin. Sillä ylen tarkoiksi
olivat nyt käyneet Ruotsin puolen tullimiehet, joita hevosmiehet olivat
monet vuodet huiputtaneet ja narrailleet. Ylikainuun markkinoillakin
oli myyty tullaamattomia hevosia, että vinkui, eivätkä tullimiehet
olleet pystyneet tekemään »peslaakia», kun eivät olleet nähneet, että
hevonen oli yli rajan tuotu. Mutta nyt oli asetuksia tiukennettu, ja
niin tarkoiksi ja tähdellisiksi olivat tullimiehet tulleet, että jos
Suomen puolelta ajoit Ruotsin puolelle, niin käväistä sait asiallasi
kauppiaassa, mutta hevosta et saanut valjaista riisua etkä saanut ajaa
toiselle puolelle maantietä, vaikka olisi kuinka tärkeä asia tahansa
ollut ja vaikkei ollut markkinain aikakaan. Ja jos et totellut, niin
tekivät »peslaakin» ja veivät hevosen...
Nyt syystalvella, juuri vähää ennen kuin Ulrikki Tampereelle lähti,
olivat semmoisen takavarikon tehneet. Ja aivan viattomalta mieheltä,
tuolta Haaralan Matti-vanhukselta, joka ei koskaan ollut mitään
kavaltanut eikä milloinkaan hevoskauppiaana ollut, ottivat hevosen,
kelvottomat. Oli ukko lähtenyt kylästelemään varsallaan Lapinjärveen,
Ruotsin puolen metsäkylään, jossa oli tytär naimisissa. Mutta eivät
auttaneet ukon selitykset ja vakuutukset: talteen korjasivat ukon
hevosen, uljaan kolmitalviaan, josta vähää ennen oli tuhannen markan
paikoille tarjottu tälläkin puolen rajaa...
— Kyllä ne nyt parhaansa, hurtat, koettavat, — jatkoi Ulrikki
mietteitään. — Olivat epäilemättä kuulleet, että Suomen puolen
hevosmiehiä oli mennyt etelän markkinoille, ja tietenkin nyt
vainustelivat, koska palaavat ja mitä tuovat tullessaan. Hänelle,
Ulrikille, niillä oli paha silmä ja koston mieli, oli jo monta vuotta
ollut, ja Ulrikki oli saanut kuulla, että lisäksi olivat uhanneet...
— Vaan eivät ne vielä ole konstit loppuneet täälläkään, jos ei
sielläkään — lohdutteli hän itseään. — Vielä niitä oli teitä, joita
pitkin Ylikainuulle pääsi, vielä oli konsteja, joilla tullimiehiä
petetään ja uusia aina tarvittaessa hoksataan. Ei se ollut kaikki järki
kokoontunut tullimiesten päähän, sitä oli muillakin.
Mutta varovaisempi, ovelampi entistä piti olla ja hiljaisuudessa
hommailla...
He olivat sivuuttaneet kyläiset kylät, ilta oli kulunut, kuun puolikas
noussut taivaalle, ja pakkanen tuntui yön tullen yhä kiihtyvän.
Heillä oli ollut aikomus lepuuttaa hevosiaan Oravalla, jossa vanha
Matti vielä eläkeukkona eleli ja vanhanakin oli innokas hevosmies, ja
Oravalta sitten ajaa suoraan kotikylään, johon aamuhämyssä arvelivat
joutuvansa. Heikkilään, Ulrikin komeaan talliin, oli Lomman poikainkin
pakko hevosensa jättää, sillä ei ollut uskallusta ajaa Ruotsin puolelle
Lommalle...
Ennenkun Oravalle päästiin, oli monta kilometriä pitkä taloton taival.
Ulrikkia alkoi siinä pienessä reessä pakkanen hätyytellä. Hän oli kyllä
äskeisissä mietteissään maistellut taskupullonsa tyhjäksi, mutta kylmä
tuntui sittenkin. Kuitenkaan ei hän ruvennut taskupulloaan nassakasta
täyttämään, vaan huusi edellään ajavalle ja yhä rallattavalle
Nestorille:
»Annapa juosta, että joudumme Oravalle lämpimälle kahville ja terveisiä
markkinamatkalta Matille sanomaan...»
Silloin Nestori, lakaten rallattamasta, hopitti tammansa tuliseen
juoksuun, ja pian alkoi Ulrikin silkki-Musta jäädä jälkeen. Ulrikki
hätisteli Mustaa kiivaampaan vauhtiin, huitoen ruoskalla minkä
kerkesi, mutta kun hän istui reen perässä, ei ruoskan kieli ulottunut
silkki-Mustaa kuin hännäntyveen...
Kauas kaikui kymmenien tiukujen helinä, kulkusten korea kilinä ja
miesten huudot ja kiljaisemiset. Totisina seisoivat huurteiset metsät
tien molemmin puolin, ja kaukaiset, kuun valaisemat vaarainlaet
kaikuivat tiukujen helinästä. Tyven pakkanen, helujen korea ääni ja
rekien ratina viekoittelivat teiret urpaisista koivuistaan hauskaa
soittoa kuulemaan...
Mutta nopeasti juoksi Nestorin tamma. Ja vaikka Ulrikki viuhtoi
ruoskallaan silkki-Mustaa hännäntyveen ja tämä laukata könkkäili,
piteni välimatka pitenemistään. Tienmutkissa ehti Nestorin tamma kadota
kokonaan näkyvistä.
Ulrikki kiivastui. Hänen ei ollut tarvinnut koskaan olla jälkimmäisenä,
kun markkinoilta palattiin, vaan eillimmäisenä aina! Perhanako siinä
nyt oli! Hän tunsi yhtäkkiä lämpenevänsä. Silkki-Musta oli pannut
hänen tulisen luontonsa jo ennen koetukselle, mutta nyt Ulrikki ihan
raivostui. Nousten polvilleen rekeen alkoi hän viuhtoa silkki-Mustaa
lautaselle ja kyljille sen minkä käsi antoi...
»Hä, vieläkö potkit... hä, vieläkö potkit... senkin saakurin
tallukkajalka... Hä, vieläkö... vieläkö... potkit... viel...»
Silloin laukaisi silkki-Musta toisella takajalallaan lopunkin reen
keulapajusta Ulrikille vasten silmiä, ja läheltä otsaa hipaisi kavio...
»Odota, sinä perkele!» uhkasi Ulrikki, nolona asettuen reen perään.
Mutta nyt oli hän saavuttanut Nestorin. Ei kuitenkaan maininnut
Nestorille Mustan vehkeistä, huusi vain, että »anna mennä hyvää
vauhtia Oravalle asti, jotta päästään Matille, vanhalle markkina- ja
hevosmiehelle ryypyt tarjoamaan...»
Pian nyt lopputaivalta katkesi, ja tiukujen helistessä ajoivat he
täyttä vauhtia Oravan pihaan. Vähän heidän jälkeensä laukkauttivat
Helmeri ja Lomman Villekin.
Oravan Matti oli jo vanha mies. Vuosikymmen oli jo siitä, kun ukko
viime kerran oli markkinoilla käynyt hevosen ostoa tai myyntiä
varten. Nyt eleli hän rauhallisia vanhuuden päiviä talossaan, ja
isännyyttä hoiti hänen vävynsä, siivoluontoinen Juhani, joka ei pitänyt
markkinoista eikä hevoskaupoista ja oli karski kaikille viinamiehille.
Mutta vaikka ukko-Matti olikin itse heittänyt markkinamatkat,
hevoskaupat ja vaihetukset nuorempien miesten haltuun, seurasi hän
innolla ja harvinaisella harrastuksella kaikkien hevosmiesten hommia.
Hänen suurimpia ilojaan oli ajella vasta etelän markkinoilta tuoduilla
hevosilla, lausua sitten mielipiteensä siitä, minkätapainen hevonen
oli, oliko vikoja jaloissa, minkä ikäinen oli ja oliko »juoksun vikaa».
Satoja hevosmiehiä hän tunsi, ja nuorempana, — silloin kun ei vielä
rautateistä puhuttu mitään, oli hän monena talvena käynyt »Hämeen
maassa», ja monta kuukautta oli matka kestänyt.
Usein nämä nuoremman polven hevosmiehet ukon puheille poikkesivat,
hevosista haastelivat ja ryypyt tarjosivat. Ja usein silloin kävi niin,
että kun vähän nousuviinaan tultiin, lähdettiin raitille ajelemaan,
rallatettiin ja pidettiin hauskaa.
Ja nytkin, vaikka oli aamuyö ja koko talossa nukuttiin raskaassa
unessa, kuuli ukko läpi unensa kulkusten ja aisatiukujen helinän
pihalta. Hänen vanhat hevosmiesverensä vilkastuivat yhtäkkiä, ja pian
oli hän täysin valveilla. Hän tunsi heti helujen äänestä, että pihaan
tulijat olivat hevosmiehiä, niin koreasti, moniäänisesti soivat tiu'ut,
ja niin hevosmiesten tapaista oli pihaan tulo. Virkusti vielä kuin
nuoret miehet nousi hän vuoteeltaan ja riensi ikkunaan, näki pihalla
himmeän kuutamon valossa sekä valjastettuja että tiuhteimia hevosia
ja kuuli tiukujen ääniä ja miesten puhelua... Kiivaasti kiskoi hän
molemmat renkipojat yövuoteelta tulijain hevosille heiniä antamaan,
herätti samaa kuumaa piiankin ja käski panna joutuin tulen takkaan...
»Arvaan, että Heikkilän Ulrikki ja Lomman pojat ne ovat... Tampereelta
ovat tulossa... ja hevosia piha täynnä... Joutukaapa, pojat, sukkelaan!
Ja Elmiina pian tulta lieteen!»
Niin ukko puheli ja vikkelänä hääräili, mutta toisessa tuvassa
nukkui siivoluontoinen vävy Juhani eikä ollut hevosmiesten tulosta
tietävinäänkään.
Vanha Matti, jonka mielestä rengit ylen kauan kenkivät, veti
housut jalkaansa, pisti kengät lopalta ja riensi porstuvan ovea
markkinamiehille avaamaan...
* * * * *
Ja kun kahvi oli valmis ja miehet pitkän pöydän luo istuutuivat sitä
juomaan, aukaistiin isonlainen nassakka Oulun viinaa ja ukko-Mattia
pyydettiin ensiksi maistamaan...
Kun oli maistettu, alkoi Ulrikki luetella, keitä kaikkia vanhan Matin
ystäviä oli markkinamatkallaan tavannut. Paljon niitä oli Keski-
ja Etelä-Suomen miehiäkin, jotka »Tornion Matin» tunsivat olleilta
markkina-ajoilta ja nyt Heikkilän Ulrikin matkassa lämpimät terveiset
Matille lähettivät, aina Matin rentoa markkinaelämää muistavina
ystävinä...
Kun oli pari hyvää puolikuppista maistettu ja Ulrikki ja Lomman pojat
kertoneet Tampereen kuulumisia, alkoi Mattikin muistella entisiä
Hämeen-matkojaan. Ihmeellisiä ja seikkailurikkaita ne matkat olivat
olleet, ja monta naurettavaa kepposta olivat torniolaiset Hämeen
ukkosille tehneet.
»Kerrankin Hämeeseen mennessä, lähellä Hämeen rajaa, kun eräässä
talossa levähdimme, pidimme pirusti hauskaa. Isäntä oli päissään kuin
käki, ja me trahteerasimme yhä. Kun sitten nukkui, niin kannettiin ukko
rekeen peittojen alle ja ajettiin toiseen pitäjääseen, johon jätettiin
selkenemään...»
Sille Matin kertomukselle nauroivat Lomman pojat ja Helmeri
katketakseen, ja Ulrikki huusi:
»Jo on paremman kuin ryypyn väärti tuo Matti!»
Ja tehtiin puolikuppiset. Mutta nyt kääntyi keskustelu siihen, että
Ylikainuun markkinat olivat lähellä ja että vaikeaa taisi nyt olla
markkinoille meno, kun tullimiehet olivat niin valppaiksi ruvenneet.
Vanha Matti muisteli siinä erään tapauksen miehuutensa päiviltä ja
kertoi suu naurussa:
»Kerran meillä, Mattilan Pekka-vainajalla ja minulla, oli hätä
kädessä... Ylikainuun markkinain aika oli, ja meillä oli kummallakin
kolme hevosta, jotka päätimme lähteä markkinoille myymään. Yritimme
kylästä yli joen Ruotsin puolelle, mutta aina tuli tietoja, että
tullimiehiä oli vahdissa... Silloin minä aloin miettiä konstia. Siihen
aikaan olivat melkein kaikki Ruotsin puolen tullimiehet juoppoja
ja persoja viinalle kuin marjakarhut. Oli jo Kainuun markkinain
ensimmäinen päivä, ja meilläkin alkoi olla kiire markkinoille, kun
lisäksi kuulimme, että hevosten hinnat olivat korkeat. Silloin minä
ajoin poikki Rantakäyrään, jonka tiedätte ja jossa silloin asuivat
tullimiehet, samoin kuin nytkin kuuluvat asuvan. Minulla oli reessäni
nassakka parasta Oulun viinaa, tämmöistä tisleerattua kuin tämä nyt
teillä, tuossa nassakassa... Pimeä ilta oli, ja minä olin nukkuvinani
reessä, sikahumalassa... No mitä siitä! Kun hevonen käveli Rantakäyrän
pihaan, ryntäsi heti kaksi tullimiestä, jotka tunsin oikein juopoiksi,
hevosen kimppuun ja pysäyttivät sen. Minä olin vain nukkuvinani,
odotellen mitä tässä alkaa tulla... Toinen alkoikin kiskoa minua
hereille ja toinen tonki rekeä, josta heti löysi nassakan... jonka
johdosta alkoivat naurusuin puhua ruotsia, avasivat korkinkin ja
haistoivat. Silloin minäkin olin heräävinäni, kummissani ympärilleni
katsellen...
»Aloin päivitellä ja rukoilla, että antakaa hyvät miehet armoa,
että minä olen nukkunut rekeen humalassa ja että hevonen on omin
lupinsa kävellyt Ruotsin puolelle... että en minä, rakkaat ystävät,
ole minkäänlaisissa luntreijaushommissa, vaan aivan viinan tähden
tämmöiseen pulaan joutunut...
»He uskoivat vilpittömiä sanojani ja sanoivat säälivänsä, että näin
onnettomasti oli käynyt. Mutta koska näin nyt oli käynyt, niin he eivät
ota hevosta peslaakiin, kun asia näyttää selvältä. Mutta nassakka...
nassakan he ottavat peslaakiin... Minä olin hirveän kiitollinen, että
näin pääsin, ja rukoilin, että antaa edes kohmeloryyppy... Mutta eivät,
hävittömät, sitäkään antaneet...
»Palasin samaa jälkeä Suomen puolelle, hyvilläni, sillä asiani oli
onnistunut juuri niin kuin olin ajatellut sen käyvänkin. Kiireesti
aloimme sitten samana iltana, Mattilan Pekka-vainajan kanssa, hommailla
markkinoille. Puolenyön aikoihin hiihteli Pekka vuorostaan Rantakäyrään
ja toi semmoisen sanoman, että tullimiehet olivat, saatuaan nassakkani,
alkaneet naukkia ja ryypiskelleet itsensä täyteen humalaan, reuhailleet
ja viimein nukkuneet... Silloin mekin olimme vikkelästi liikkeellä, ja
pian ajoimme Ruotsin puolelle ja Rantakäyrän pihan läpi, kuusi hevosta
matkassamme... eikä yhtään tullimiestä näkynyt siinä, eikä heistä ollut
vastusta sillä markkinamatkalla yhtään kertaa...»
Taas naurettiin Matti-ukon kertomukselle ja tehtiin uudet puolikuppiset.
Aamuhämyssä saapuivat hevosmiehet kotikylään.
Ulrikki ajoi nyt edellä, ja valjaissa oli nyt vankka liinaharja,
ruskea ruuna; silkki-Musta juoksi tiuhteimena perässä. Komeasti
ajoivat. Valjaat välkkyivät, tiu'ut ja kulkuset helisivät, ja hevosten
harjat hulmusivat. Ylpeinä istuivat hevosmiehet, ja kunnioittaen ja
arvonannolla menivät vastaantulijat syrjään...
Vankka kotikylä jo näkyi kaltevan joen rantatörmältä. Toiselta puolen
joen uomaa näkyi Ruotsin puolen ranta komeine kylineen, valkoisine
kirkkoineen ja vieri vieressä kohoavine vaarankukkuloineen. Heikkilän
talo oli uljaimpia suomenpuolisella rannalla samoin kuin Lomman talo
ruotsinpuolisella; se oli korkea kaksikerroksinen kauppakartano.
Hyvin rakennettu oli koko Heikkilän talo, mutta hevosmiehen silmää
miellytti enin uusi ja valoisa tallirakennus, jonka sanottiin olevan
kaikkein komein koko jokivarrella. Se oli uudenaikainen kaikin puolin,
isoikkunainen, leveäpilttuinen. Siinä oli sijaa kahdellekymmenelle
hevoselle, ja erittäin vielä varsatammoille karsinansa. Näkyi jo kauas,
että hevosmies oli Heikkilän isäntä, sillä navettarakennus oli talliin
verrattuna ylen mitätön, matala, vanha ja lahonutkin.
Heikkilän tallinovet olivat auki, ja tallissa hommaili ja hääräili
vanha, ontuva mies, Tynkä-Mikoksi mainittu. Pian kaksikymmentä vuotta
oli Tynkä-Mikko jo tallirenkinä talossa ollut. Aamulla varhain, jo
ennen neljää oli Tynkä-Mikko talliin mennyt hevosia hoitamaan. Niitä
ei nyt tällä erää talossa monta ollutkaan. Oli vain kaksi työhevosta,
vanhoja talon palvelijoita, kotikasvatteja, joita ei vaihdettu eikä
myyty. Ja kummassakin karsinassa oli varsa, toinen kahden vuoden,
toinen kolmen vuoden vanha. Hyviä, kauniita varsoja olivat, kuuluisain
juoksijain sukua sekä polkijain että emän puolelta. Ne varsat olivat
Ulrikki-isännän ylpeys ja ihana tulevaisuuden toivo. Hyvin ja
säännöllisesti niitä Mikon piti hoitaa, sillä niistä kerran vielä
Ulrikki kunniaa ja kultaa saisi. Varsanäyttelyssä ne olivat jo kumpikin
palkittuja.
Tynkä-Mikko oli jo pari päivää ja yötä odottanut isäntää tulevaksi
markkinamatkaltaan. Hän oli parhaan ymmärryksensä mukaan ja isännän
neuvoja noudattaen tallin siistinnyt, puhdistanut ja sukinut varsat
ja antanut niiden joka päivä kaksi tuntia teutaroida pihalla ja
maantiellä. Hän oli tänä aamuna vielä tyhjentänyt varsojen karsinat
ja kantanut uudet, puhtaat kuivikkeet niihin, ja jokaisen pilttuun
lakaissut niin puhtaaksi, että läikkyi. Tulla saisi nyt isäntä millä
hetkellä hyvänsä, talli oli kaikin puolin kunnossa...
Mikko nilkutti luuta kourassa parresta parteen ja tasoitteli äsken
kantamiansa sahamuhia. Siinä kävellessään ja nilkuttaessaan parresta
toiseen hän puheli itselleen, itse kysymyksiä tehden ja itse niihin
vastaten. Varsojen karsinain luona hän karjui ja kiroili, nilkutti taas
seuraavaan parteen, kysyi ääneen ja vastasi ääneen.
»Mitä Mikolle kuuluu?» kysyy.
»Eipä liikoja... Monta vuorokautta olen jo odottanut», vastaa.
»Haiseepa isäntä aikalailla», — puhuu hän yhteen menoon, — »hyvältä
kryyvätyltä Oulun viinalta... haisee kyllä... näkyy olevan lasi turkin
taskussa... Jaa, jaa, Mikko, sinä olet pitänyt varsoista kiitettävää
huolta, ja talli on puhdas kuin Anellin piljaartisali... Sillälailla,
Mikko! Otapas tästä pullosta aamusydämeen kelpo tuliaisryypyt... se ei
olekaan Tornion portteria, se on parasta Tampereen tisleerattua...»
Mutta kun hän parhaillaan itsekseen puhuu, ottaa hänen korvansa
aisatiukujen ja kulkusten helinää, ja hän rientää vimmatusti nilkuttaen
tallin ovelle ja silmää maantielle päin...
Jo tulevat!
Pitkänä jonona lähestyvät, melko kiivasta juoksua ajaen, tiukujen ja
kulkusten helistessä... Mikko tuntee Ulrikin, kun tämä eillimmäisenä
ajaa kookkaalla ruskealla, jonka liinainen harja hulmuaa korkealla...
Ulos pihalle nilkuttaa Mikko, toimessaan ja ääneensä mainoen, ja
pihalle pullahtaa pirtistä naapuritalojen isäntiä, jotka hevosmiehiä
ovat vartomaan tulleet... Jo kääntyvät pihaan!
»Jopa on komeaharjainen ruskea tuo, jolla meidän isäntä ajaa», sanoo
Mikko toisille.
Ja uljaasti, lakki kallellaan ja naama punaisena laskee Ulrikki
tulemaan pihaan ja ajaa tallirakennuksen luo, ja hänen jälessään
Helmeri ja Lomman pojat...
Syntyy vilkas liike ja moniääninen porina. Viinasta käheällä äänellä
pakisee Ulrikki ja selittää. Tiu'ut helisevät, hevoset hirnahtelevat,
ja varsat tallissa alkavat hypellä. Tynkä-Mikko nilkuttaa edestakaisin,
kiitellen, kehuen ja ihmetellen. Naapuritalon miehet ryhtyvät avuksi
riisumaan hevosia, markkinamiehet kehuvat jokaista, ja kova on poru ja
homma...
Kovalla äänellä määrää Ulrikki, että jokaisen hevosen on annettava
piehtaroida ennenkuin talliin viedään.
»Mutta onpa siinä kerran uljas silkki-Musta», kehuu joku naapuri-isäntä.
»On siinä kokoa ja näköä ja tapoja», vastaa Ulrikki.
Kylällä on nähty markkinamiesten tulo, ja miehiä ja poikia rientää
Heikkilään uusia markkinahevosia katsomaan. Kauniita ja lihavia ovat!
Ja komeat ovat valjaat, luokit ja tiu'ut. Ihmetellään ja kiitellään.
Hevosten kylkiä tunnustellaan, suuhunkin joku katsoo, repien
hevosen huulet irville. Joku taas nostaa häntääkin ja silmää, onko
umpireisinen, mikä on lujan hevosen merkki... Hyviä ovat! Virheettömiä
ovat! Kauniita ovat! Ei niitä ole ummessa silmin ostettu!
»Eihän sieltä, Tampereelta asti, roskatavaraa viitsi kuljettaa»,
rähisee Ulrikki.
Ulrikki kävelee tallin ovelle, silmää sisälle ja sanoo, jotta kaikki
kuulevat:
»Onpa Mikolla täällä talli reilassa kuin parhain sali!»
Mikko nilkuttaa Ulrikin viereen... Haiskahtaa... haiskahtaa Ulrikki
Oulun viinalta niin, että Mikon sieraimia kutkuttaa ja imelä vesi
laskee suuhun...
Hyvillään näyttää Ulrikki-isäntä olevan ja tyytyväinen Mikon hommaan.
Jo ojentaa, kun menevät talliin, salaa Mikolle koko taskumattinsa ja
kuiskaa:
»Maistahan, Mikko, tuosta tuliaisryypyt... Ja toimita sitten kaikille
hevosille appeet... Lomman poikainkin hevosille myös...»
Toisia hevosia vielä pelehtii pihalla, toisia jo talutellaan talliin ja
jokainen pannaan siihen, johon Ulrikki määrää...
Miehiä kulkee kahakäteen tallista ulos ja sisälle. Kysellään hintoja ja
hevosten tapoja.
Rinnakkain pilttuisiin pannaan Lomman poikain hevoset, sillä
toistaiseksi jäävät nekin nyt tänne Heikkilän talliin. Toistaiseksi eli
siihen asti, kun sattuu tulemaan sopiva hetki, jolloin ne saisi tullia
maksamatta viedä Ruotsin puolelle.
Vihdoin ovat kaikki hevoset tallissa, ja Mikko ja renkipoika alkavat
niitä sukia ja apehtia.
Sitten vasta hevosmiehet markkinatuliaisineen käyvät sisälle, missä
emäntä vankkaa lihakeittoa heille valmistaa.