Heikkilän Ulrikki ei käynytkään Iin Virkkulassa, vaikka talossa oli
tuttava isäntä, vaan ajoi sen sijaan Kemiläiselle, jossa syötti ja
levähdytti hevosiaan. Lomman pojat seurasivat häntä, mutta pitkään
he eivät Kemiläiselläkään viipyneet. Kiire heillä jo alkoikin olla.
Sitäpaitsi olivat he nyt, kun olivat selvinneet humalastaan, päättäneet
ajaa niin nopeaan, etteivät Siipolaan jääneet hevosmiehet heitä enää
saavuttaisi. Siihen olikin sekä Ulrikilla että Lomman pojilla omat
pätevät syynsä.
Sillä vaikka näennäisesti tuttavia ja hyviä veljiäkin olevinaan, olivat
hevosmiehet kateellisia toisilleen. Oukan Aapeli ja Ulrikki olivat
aikoinaan käräjöineetkin hevosenvaihdon takia, ja Miukin Mattia oli
sakotettu siitä, että oli kerran hävyttömästi haukkunut Heikkilän
Ulrikkia.
Niin oli käynyt nytkin Siipolassa, kun kaikin humaltuivat, että
haukkumaan ja soimailemaan rupesivat toisiaan — vanhoista asioista.
Purevasti oli Oukan Aapeli taaskin Ulrikkia kautta rantain
haukuskellut, pitkästä papinkirjasta herjaten, ja Miukin Matti
haastanut ja tolkuttanut siitä vanhasta sakkoasiasta.
Ulrikki oli tunnossaan loukkaantunut heille molemmille ja vähin
muillekin. Sen vuoksi hän sanoikin Lomman pojille, joiden kanssa välit
olivat hyvinä pysyneet koko markkinamatkan, etteivät he, kunnon miehet,
rupea kulkemaan yksin matkoin moisen sakin kanssa, jotka häpäisivät
itsensä ja muut...
Torikan Hermanni, joka Ulrikin ja Lomman poikain kanssa oli yksissä
Tampereella käynyt ja aina samassa talossa ollut kortteeria, oli hänkin
jäänyt Siipolaan nukkumaan eikä saavuttanut heitä Kemiläiselläkään.
»Jääköön jälkeen Hermannikin», sanoi Ulrikki. »Koettakoonpa nyt olla
toverina Miukin Matin ja Oukan Aapelin kanssa, niin näkee kuinka käy...
Luulen, että taitaa tulla toppi, kun lähtevät Ruotsin puolelle hevosia
viemään...»
Lomman pojat yhtyivät täydellisesti Ulrikin puheeseen, ja niin he
painuivat taipaleelle.
Ulrikki ajoi taas Alirikilla eilimmäisenä, Helmeri hänen perässään ja
Lomman pojat jälkimmäisinä...
Ilma oli lauhtunut ja taivas vetäytynyt paksuun pilveen. Puolipimeä oli
talvinen päivä, kun hevosmiehet ajoivat tasaista hölkkää Tornioon päin.
Olhavan Vuornoksessa juottivat hevosiansa ja antoivat puraista
kauraa päälle. Ja siinä Ulrikki tarjosi isännälle Oulun viinaa hyvät
puolikupposet, vanha tuttava kun oli Vuornoksen isännän kanssa. Mutta
itse hän ei maistanut kuin pienen pikarillisen. Pian taas lähtivät
taipaleelle, hyvää matkahölkkää ajaen.
Talvitie oikoi ahteiden ja pikkuniittyjen poikki, nousi väliin
kesätiehenkin, mutta oikaisi taas samassa metsään. Omiin ajatuksiinsa
vaipui Ulrikki, ja paljon hänellä olikin nyt miettimistä. Hevoskauppa
Ruotsiin oli alkanut näinä vuosina käydä hyvinkin vaaralliseksi.
Ruotsin puolen tullimiehet kävivät vuosi vuodelta valppaammiksi ja
nokkelammiksi. Moni Suomen puolen hevosmies oli jääneenä talvenakin
menettänyt hevosensa, kun tullia maksamatta poikki rajan ajoi ja
ruotsalaisten kanssa alkoi kauppoja hieroa. Miukin Matilta oli
Haaparannalla otettu »peslaakiin» kaunis musta ruuna ja Oukan Aapelilta
juoksija, tuhannen markkaa maksava tamma... Sitä tappoaan ne nyt tällä
matkalla koettavat korjata... vaan kuinka käynee...
Ulrikkia vähän nauratti.
Tyhmiä ja varomattomia miehiä ne olivat aina olleet alatorniolaiset
kaikkikin, mutta varsinkin Oukan Aapeli ja Miukin Matti, jotka aina
markkinapaikoilla pyörivät humalassa ja kehuivat hevosiaan. Eikä
ollut paljoa viisaampi Torikan Hermannikaan, tyhmä ja varomaton.
Monasti olisi Hermannikin menettänyt hevosensa, ellei Ulrikki olisi
ehtinyt apuun, neuvoja antamaan, järkeä jakamaan. Ja hänen, Ulrikin,
turvissa oli Hermannikin hevosensa myydyksi saanut Ylikainuulla, vaikka
tullimiehet hätyyttelivät ihan kantapäillä. Mutta kuinka käynee nyt?
Hankalaksi ja ahtaaksi oli rajan yli pääsö tullut, ja yhä kireämmälle
olivat tullimiehet nyt asiat aikoneet ottaa.
Kuinka lienee? Lienevätkö saaneet Ruotsin puolen tullimiehet kuulla,
että hän ja Lomman pojat olivat »Suomeen» markkinoille menneet?
Olivat hyvinkin voineet kuulla varsinkin Lomman pojista, jotka asuivat
suuressa kylässä, missä useita tullimiehiäkin oli olokkaa. Kaikilla
niillä oli vanhaa kaunaa sekä Lomman pojille että hänelle.
Aprikoimista ja hoksaamista sitä nyt oli, jos mieli onnistua. Sillä
Ulrikki ymmärsi hyvin ja tiesi, että tullimiehet olivat saaneet
kuulla jääneen talven »luntreijaukset» ja markkinamatkat, koskapa
olivat uhanneet, että kyllä he tänä talvena katsovat, saavatko Lomman
pojat ja Heikkilän Ulrikki nytkin tullittomasti hevosiaan Ylikainuun
markkinoilla myydä...
Niissä mietteissä Ulrikki istuu reessään. Ei halua nyt maistella
taskumatistaan, vaan päättelee, että nyt pitää pysyä raittiina ja
selvin päin. Ei sovi ajaakaan enää niin kovaa kuin Oulusta lähtiessä;
täytyy säästää hevosia, etteivät laihtumaan pääsisi tai kiiltävä karva
kävisi kerryksiin... Oli tullut liikaa jo ajetuksi Alirikkiakin.
Ja katsellessaan, reenlaitaa vasten nojautuen, kuinka Alarikki
kauniisti käveli, häntä heilahdellen ja pää somasti liikahdellen,
Ulrikki mietiskeli:
— Siitä saapi nyt Kuvenjus taas semmoisen hevosen, joka häntä
miellyttää... Sattui onni, että juuri tämmöisen osuin löytämään. Kunhan
Kuvenjus tätä kerran ajaa, — ja uskoo hän minua ajamattakin, — niin jo
alkaa taas niinkuin aina ennenkin kehua, että on se tuo Ulrikki vähä
etevämpi hevosmies kuin muut torniolaiset. Se saapi aina semmoisen
hevosen, joka miellyttää...
Ja Ulrikki unohtui nyt muistelemaan, mitä olivat Kuvenjuksen kanssa
ennen hänen Tampereelle lähtöään puhelleet.
Koko Ruotsin maan paras hevosmies oli Kuvenjus ja rikas kuin ruhtinas.
Varta vasten oli hän Ulrikin hotelliin kutsunut, kun oli saanut kuulla,
että Ulrikki oli Tampereelle lähtöhommassa.
Koreana ja notkuen monenlaisten juotavain painamana oli pöytä ollut
Haaparannan hotellissa, jossa Kuvenjus istui toisten herrain seurassa,
kun Ulrikki käskyä noudattaen meni puheille.
»_Ja, här kommer min käre Ulrik_.»
Ja kun sen oli ruotsiksi toisille herroille sanonut, niin nousi
istumasta, kattelemaan kävi, olkapäälle löi, ja siihen piti hänen
herrojen joukkoon istuutua...
Siinä sitten alkoi selittää, minkälaista hevosta hänen nyt teki mieli.
»Pitäisi olla raudikko, liinaharjainen, kookas, kaunis ja juoksija.»
»Ja tässä se nyt on», sanoi Ulrikki ääneensä, Alarikin kävelyä
katsellen. »Tässä on nyt liinaharja raudikko.»
Se oli kummallinen mies tämä Kuvenjus! Sillä teki mieli milloin minkin
väristä hevosta, milloin minkin kokoista ja tapaista. Välisti oli
tahtonut pientä, hiirenkarvaista hevosta, joka olisi virkku ja vikkelä,
ja sillä pitäisi olla hyvin lyhyet jalat! Joskus taas määräsi, että
tuopa sieltä Kuopion puolesta oikein iso ja leveä tamma, semmoinen,
joka näyttää emätammalta! Kerran taas tahtoi semmoista, joka olisi niin
hyvä ja nopea kävelemään, ettei vertaa löytyisi Pohjois-Ruotsissa eikä
Pohjois-Suomessa!
— Tästä nyt saapi liinaharjan juoksijan, nuoren ja kookkaan... Vaan ei
tästä halpaa hevosta Kuvenjus saa...
Ulrikki hymähti.
Mutta maksaahan se poika, Luulajan Kuvenjus, niin paljon kuin toinen
tahtoa ilkenee! Mitäpäs huolii hän, jolla on niin rahaa kuin muutakin
paperia!
Ulrikki oli pitkin taivalta miettinyt, että nyt hän tämän Alarikin
kaupassa oikein nylkee Kuvenjusta. Kuluneena talvena oli hän
hevoskaupoissa hävinnyt monta tuhatta markkaa, ja nyt ne täytyi saada
takaisin, vaikka saakeli olisi... Panee oikein jymyhinnan Alarikille,
kaksin-, kolminkertaisen... kyllä Kuvenjus maksaa... Se ei liioin
tinkinyt, eikä ymmärtänytkään tinkiä. Mutta varovainen ja tähdellinen
oli Ulrikkikin puolestaan ollut. Oli monta kymmentä hevosta jo
Kuvenjukselle myynyt, mutta ei ollut Kuvenjus koskaan jälestäpäin
tullut sanomaan: »Jopa petit; ei ollutkaan hevonen sellainen kuin sen
piti olla!»
— Samoin se uskoo nytkin, kun vakuutan. Ei se huomaa eikä tunne tuota
pientä patin alkua (jonka vuoksi hevosen hinta oli paljon helpompi
ollut) Alarikin takajalassa... ei ainakaan kauppoja tehdessä... ja
jos jälestäpäin ottaa puheeksi tai moittii, niin minä tikaisen heti
vastaukseksi, että terve on hevonen myydessä ollut...
Alatornion Raumalla Faarisen talossa kävivät hevosmiehet hevosiaan
levähdyttämässä.
He eivät tahtoneet päivän aikana ajaa Tornioon. Oli montakin syytä,
minkä vuoksi täytyi olla varovainen ja vartoa pimeää!
Muurari Johanssonissa Torniossa oli sekä Ulrikin että Lomman pojilla
vakituinen kortteeripaikkansa. Siihen taloon oli heillä aina lupa
tulla, oli yö tai päivä, olivatpa miehet päissään tai selvinä.
Aina olivat tervetulleet he, vaikka muita markkinamiehiä, jotka
haiskahtelivat viinalta, hätisteltiin pois talosta.
Kirkkaat valot tuikkivat sekä Haaparannalta että Torniosta, kun
hevosmiehet ajaa huristivat Oulusta tulevaa tietä Putaan lossipaikkaan,
josta tikoitettu, suora tie vei Tornionjoen poikki kaupunkiin.
Jokitörmän myötäleessä Ulrikki kiinnitti ohjia ja antoi Alarikin juosta
vihaista vauhtia poikki joen, toisten kynsiessä laukkaa perässä.
Tiu'ut ja kulkuset helisivät, jää parkui ja vastaantulijat syrjäsivät
kauas jäälle. Ulrikki kuuli jonkun vastaantulevan huutavan:
»Heikkilän Ulrikki ja Lomman pojatpa siinä tulevat Suomesta...»
Ja toinen mies huusi:
»Mutta jopa niillä on paljon ja kauniita hevosia... voi saakeli!»
Mutta ylpeästi reessään istuen ja saukonnahkainen lakki kallellaan
Ulrikki hellitti menemään Nuurperin rannasta kaupunkiin ja käänsi
muurari Johanssoniin päin. Aivan perässä ajoi Helmeri, rentona hänkin
ja lakki kallellaan. Ja yhtä komeina seurasivat heitä Lomman pojat
hevosineen, helyjen soidessa kääntäen Johanssonin pihaan, jotta
rakennukset helisivät.
Tilavaan talliin, jossa oli sijaa kahdellekymmenelle hevoselle, pantiin
nyt miehissä Ulrikin ja Lomman poikain hevoset. Alarikki asetettiin
muista syrjään, yksinäiseen pilttuuseen. Hommassa siinä miehet olivat,
ja kova oli pauhu ja helinä pihalla. Mutta muurari Johanssonni, joka
jo edellisenä iltana oli odottanut markkinamiehiä tuleviksi, oli
tyhjentänyt tallin ja pilttuut muusta kamasta ja toimittanut heiniä
ja silppuja varastoonsa, jottei hevosmiesten tarvinnut hevosenruokia
lähteä muualta hakemaan.
Nyt alkoi hevosten apehtiminen, puhdistaminen ja vaaliminen, ja lopuksi
levitettiin paksu karvaloimi kunkin hevosen selkään.
Ulrikki ei itse tehnyt appeita, mutta Alarikin hän suki ja jouhet
kampasi. Helmeri liehui edestakaisin ja oli erinomaisen näppärä
tällaisissa hommissa. Mutta sillä aikaa, kun Helmeri appeita teki, meni
Ulrikki sisälle ja alkoi keskustella. Ennenkuin Ulrikki ehti mitään
sanoa, kuiskasi kuitenkin emäntä Ulrikin korvaan:
»Täällä on käynyt komea Ruotsin puolen herra teitä jo tiedustamassa...»
»Oliko sillä komeat viikset?» kysyi Ulrikki. Emäntä selitti kaikki
herran tuntomerkit. »Ja kun läksi, niin käski sanoa paljon terveisiä
Heikkilän Ulrikille, että Ulrikki kyllä arvaa, kuka häntä on käynyt
kysymässä», ilmoitti emäntä lopuksi.
Ulrikki hymähti. Hän kyllä tiesi jo, kuka kysyjä oli ollut: Luulajan
Kuvenjus!
»Kyllä tunnen», sanoi Ulrikki vain emännän puheisiin, ja emäntä ymmärsi
siitä, että herralla ja Ulrikilla oli keskinäiset, sovitut puheet,
joita ei käynyt asiaan kuulumattoman uteleminen.
Kun Ulrikki hetken päästä meni pihalle, oli sinne ilmestynyt outoja
miehiä, jotka kyselivät milloin mitäkin. Joku heistä tahtoi nähdä uusia
hevosia, mutta Ulrikki alkoi heitä epäillä ja sanoi jyrkkään, etteivät
hevoset olleet myytävinä ja kirosi siihen lisäksi:
»Kaikenlaiset räkänokat ne sitten hevosia ostaisivat!»
Silloin miehet poistuivat, ja talon isäntä kertoi, että samat miehet
olivat kahtena edellisenä iltana käyneet pihalla ja yrittäneet
talliinkin, mutta eivät olleet mitään kyselleet.
»Minä arvaan, millä ja kenen asialla ne miehet kulkevat; mutta hukkaan
luulen heidän hommansa menevän», sanoi Ulrikki.'
»Minä jo eilen illalla kysyin niiltä, mitä täältä hakivat, mutta eivät
vastanneet mitään», selitti Johanssonni.
Ulrikki hymähti:
»Kyllähän se ymmärretään, mitä varten nuo ovat liikkeellä... Ruotsin
puolen tullimiesten kätyreitä...»
»Niinköhän?»
»Epäilemättä. Minä hoksasin heti, vaikken ketään heistä tuntenutkaan»,
vakuutti Ulrikki, ja kääntyen Helmerin puoleen hän kuiskasi:
»Pidä huoli, että tallinovi on aina lukossa.»
»Vai niitä herroja ja hunsvotteja», arveli Helmerikin.
Kun oli tuliaiskahvit juotu ja muurari Johanssoneillekin pari
puolikuppista annettu Oulun viinaa tuliaisiksi, aikoi Ulrikki lähteä
käymään kaupungilla asioillaan muka. Ei ilmoittanut Lomman pojillekaan,
mihin menee, mutta Helmeri ja hän kuiskailivat kahden kesken pitkän
aikaa. Ulrikki tuntui selittävän, Helmeri kuuntelevan, naureskellen
väliin ja jotakin kuiskaamalla kysyenkin. Muut kyllä ymmärsivät Ulrikin
ja Helmerin kuiskauksista, että jotakin erinomaisempaa heillä oli
tekeillä, mutta eivät olleet huomaavinaankaan eivätkä mitään kyselleet.
Ulrikki pesi kasvonsa, kampasi komeat mustankiharat hiuksensa ja pani
ylleen uljaan kävelyturkkinsa, joka oli kuin parhailla herroilla.
Ja niin hän lähti kaupungille.
Ilta kului.
Alkoi olla jo levollemenoaika, mutta Ulrikkia ei kuulunut palaavaksi.
Lomman pojille ja Ulrikille oli emäntä tehnyt vuoteet vierashuoneeseen,
mutta Helmerille keittiön sänkyyn. Lomman pojat laskeusivatkin
väsyneinä nukkumaan, mutta Helmeri hommaili ulkosalla ja tallissa eikä
näyttänyt asettuvan makuulle. Ja rauhassa, talonväen sekaantumatta
hänen hommiinsa, sai Helmeri toimitella. Eivät olleet tietävinäänkään
hänen puuhaamisistaan. Ei kysynyt isäntä sitä eikä tätä, kun Helmeri
isännältä pyysi lainaksi isoa matkareslaa, — ei muuta kuin neuvoi,
että »ota halkovajasta, siellä on kolmekin vanhaa matkareslaa, jotka
markkinamiehet vuosien varrella ovat sinne jättäneet... sieltä ota!»
Ja sen enempää välittämättä asettui talonväki levolle. Mutta puolenyön
aikana Helmeri sammutti lampun, sulki ovet ja läksi...
Taivas oli pilvessä, eikä kuu nyt kyennyt valaisemaan. Helmeri liikkui
hiljaa pihalla, ja kun hän asettui kuuntelemaan, ei kaupungilta
enää kuulunut minkäänlaisia ääniä. Tallin eteen oli hän laittanut
pitkän matkareslan valmiiksi lähtöä varten. Se oli puolillaan heiniä
ja sevillä vanha apekoppa ja joitakuita tyhjiä säkkejä, niin että
resla näytti rahdinajosta palaavalta rahtimiehen reeltä. Ei ottanut
Helmeri tallissakaan tulta, oli ennen jo pannut Alarikille vanhat,
rikkinäiset mäkivyöt ja huonot suitset, jotka he olivat jättäneet
taloon jo markkinamatkalle mennessään. Ei ollut yhtään helisevää tiukua
päähisissä tai aisassa, ei kilisevää kulkusta längenpäässä, ei mitään.
Hiljaa vihellellen talutti hän Alarikin ulos tallista ja valjasti
pitkän reslan eteen, puki sitten ylleen vanhan, päällisettömän,
repaleisen turkin, otti ohjat ja ajoi menemään kadulle, aina muistaen
Ulrikin antamia neuvoja.
Hän ei ajanut sinne päin, mistä tie lähti viemään ylös Tornionjoen
varrelle, vaan tyynnyttäen Alirikkia kävelemään ajoi hän yläpäähän
kaupunkia. Hiljaista oli nyt pienen kaupungin kadulla. Yövahti seisoi
eräässä nurkassa, mutta muita ihmisiä ei näkynyt.
Hän ehti pian yläpäähän, missä talot pienenemistään pienenivät
ja loppuivat vihdoin vanhan kirkon luona. Siitä kappaleen matkan
päässä kääntyi tie Ruotsin puolelle, Mattilan kylään, aivan lähelle
Haaparantaa. Helmeri tunsi paikat ja tien entisestään, vaikka oli
pimeäkin ja vaikkei tätä tietä käytetty kuin silloin tällöin. Sillä
kymmeniä kertoja oli hän ennenkin tätä tietä kulkenut sekä öin että
päivin ja aina luvattomissa hommissa. Mutta tarkempana kuin koskaan
ennen koetti hän nyt olla ja hiljaisella äänellä viihdytteli Alirikkia
tasaiseen kävelyyn.
Päästyään siihen paikkaan, missä tie kääntyi Ruotsin puolelle, hän
pysähdytti hevosensa ja kuunteli pitkän aikaa. Kaupunki ja talot
olivat kaukana takana, eikä niissä paikoin enää ollut yhtään ainoata
ihmisasuntoa, ei muuta kuin kaupunkilaisten niittyjä ja peltoja.
Ei kuulunut mitään, ei minkäänlaista liikettä Ruotsin puoleltakaan, ei
hänen silmänsä ottanut yhtään valoakaan sieltä päin, minne oli menossa.
Mutta hän antoi vielä hevosen seisoa. Hiljainen, lauha ja pimeä oli
yö. Mutta hetken päästä oli kuin olisi kuulunut semmoista ääntä, joka
syntyy hiihtäessä, — jostakin kaukaa Ruotsin puolelta...
Helmeri hopitti Alarikin kävelemään, antaen ohjien olla väljillään.
Hän makasi pitkänään reessä, vanha loimi peittona. Tarkkaan teroitti
hän katsettaan ruotsinpuoliselle rannalle... Jostakin sieltä, kylän
toisesta päästä, alkoi näkyä valoja sitä paremmin ja selvemmin, mitä
likemmäksi hän saapui, ja kerran oli hän kuulevinaan kuin aisatiu'un
helinää Ruotsin puolen maantieltä.
»Jos en puolen yön ajaksi palaa, saat lähteä.»
Niin oli Ulrikki lopuksi sanonut ja neuvonut miten ajaa ja miten
kuunnella ja olla varuillaan. Hän oli kaikki toimittanut niinkuin
isäntä oli määrännyt, ottaen huomioon pienimmätkin seikat...
— Kuinka nyt käynee, — mietiskeli hän, ruotsinpuolista rantaa yhä
lähestyessään. — Olisi se helkkaria, jos tullimiehet arvaisivat, mihin
olen menossa, ja väkisten tekisivät »peslaakin»...
Häntä alkoi vähän peloittaa, vaikkei hän ollut salakuljetushommissa
hätäpoikia, päinvastoin. Helmeri oli jokivarren ovelimpia ja
rohkeimpia tullikavaltajia, joka ei moneen vuoteen ollut mitään muuta
hommannutkaan.
Oli ollut onni kuitenkin, etteivät ne oudot miehet, jotka ilmestyivät
pihaan heti heidän tulonsa jälkeen, olleet päässeet käymään tallissa
eivätkä siis nähneet Alarikkia, tietääkseen kertoa näkemistään
tullihurtille... Oli ollut onni, että Ulrikki heti oli arvannut, mitä
miehiä olivat, ja paiskannut tallin oven kiinni juuri kun olivat
talliin menossa...
»Ole olevinasi rahtimies... sano, että olet Mataringista päin
tulossa...»
Niin oli Ulrikki neuvonut selittämään, jos tullihurtat tiellä
alkaisivat nuuskia ja tiedustella.
Hän oli ehtinyt jo sen korkean kiven kohdalle, joka oli puolivälissä
ja jossa sanottiin Suomen ja Ruotsin rajan olevan. Siinä hän taas
pysähdytti ja kuunteli...
Ruotsin puolen maantieltä kuului nyt selvästi aisatiu'un helinää
ikäänkuin tullen Haaparannalta päin ja ollen ylöspäin menossa. Niin
kuului. Ehkäpä oli vain joku myöhään hotellista lähtenyt herra, joka
matkusti Lappiin päin...
Helmeri oli aisatiu'un äänestä päättävinään, että kyydillä ajo se oli,
sillä nopeammassa tahdissa soi tiuku tullimiesten hevosen aisassa,
ja jos joku paikkakuntalainen olisi, niin huutaisi ja kirkuisi
humalassaan...
Jostakin kylältä loisti tuli yksinäisestä ikkunasta, ja Helmeri päätti,
että ehkä oli joku tullimies yön aikana pitämässä tulta asunnossaan,
niinkuin oli kuullut heidän tekevän...
Hän rohkaisihe ja läksi taas ajamaan. Nyt käveli Alarikki jo roimasti
ja pyrki juoksemaankin, oudostuen sekä kuoppaista tietä että reslaa,
joka pitkän veneen tavoin venyi perässä.
Ennenkuin tie nousi Ruotsin puolen maantielle oli siinä pitkälti
loivaa rantatörmää maantiehen asti. Kun kerran pääsisi maantielle
tullimiesten huomaamatta, olisi ensiksi pelastunut! Sillä tullimiehet
eivät voisi mitään, jos eivät poikkituloa huomaisi... Mutta jos näkevät
poikki tulevan ja alkavat vainustella, että onpa liian hyvä hevonen
rahtimiehen hevoseksi, niin lähtevät seuraamaan Haaparannalle asti...
ja silloin...
Samassa kiinnitti Alarikki juoksuaan, oli kuin olisi jotakin
pelästynyt. Reki keijaili kuin aalloissa törmän vastaleessa, ja
yhtäkkiä nousi tie, leveään Ruotsin puolen maantiehen yhtyen.
Helmeri käänsi nopeasti Haaparannalle päin, vilkuillen joka haaralle,
silmät, korvat jännityksissä... Mutta mitään ei kuulunut tai näkynyt.
Taloissa nukuttiin, eikä mistään tuikkinut valoa. Maantielle tultua
sai hän Alarikin taas asettumaan kävelyyn, hän laski ohjat höllälle ja
paneusi pitkäkseen reslaan ikäänkuin nukkuvan asentoon...
»Ajat tulemaan sitten suoraan Liljepäkin portille asti, ja kun näet,
että portti on auki, niin ajaa karauta pihaan... Minä olen siinä
vastaanottamassa...»
Niin muisti Ulrikin neuvoneen. Ja Helmeri ymmärsi, mistä oli kysymys,
sillä siksi monta kertaa oli hän ollut hevosia Ruotsin puolelle
viemässä sekä yöllä että päivällä. Oli jääneenä talvenakin vienyt
pienen hiirenkarvaisen ruunan Liljepäkin pihalle, jossa Luulajan
Kuvenjus oli vastaanottamassa. Ja tätä samaa tietä hän silloinkin
kulki, ja yö oli silloin niinkuin nytkin. Silloin onnistui mainiosti!
Ei yhtään tullihurttaa sattunut tulemaan vastaan...
Kuinka käynee nyt?
Oli Helmeri nytkin arvannut, että Luulajan Kuvenjukselle tämä Alarikki
oli tuleva, vaikkei Ulrikki ollut hänelle siitä maininnut. Mutta hän
ymmärsi muuten ja tiesi, missä Ulrikki häntä vartoi, ja ehkäpä vartoi
Kuvenjuskin.
Yhtäkkiä, kun Helmeri ajatuksissaan reessä makaili, pää heiniin
painettuna ikäänkuin nukkuen, ja toivoi, että hänen matkansa
onnekkaasti päättyisi, karahti kaksi miestä tienvierestä
luhtirakennuksen takaa Alarikin ohjiin ja pysähdytti hevosen. Maantie
kulki siinä aivan luhtirakennuksen nurkitse, ja miehet tömähtivät
sieltä tielle kuin pyssyn suusta...
Mutta salamannopeasti älysi Helmerikin, mitä miehiä he olivat, ja
kun jo olivat saaneet ohjat käsiinsä, ymmärsi hän, ettei ollut enää
mahdollista pakoon päästä...
Hän tekeysi niinkuin heräisi nukkumasta, ja vasta sitten kun toinen
tullimies sysäsi häntä olkapäähän, oli hän tointuvinaan täyteen
tajuntaan. Toinen miehistä puhui ruotsia, toinen jokivarren suomea.
Toinen hoiteli ohjia ja tyydytteli Alarikkia paikoillaan seisomaan;
toinen, se suomea puhuva, alkoi kaivaa reestä heiniä, mylläten kaikki
sikin sokin kuin neulaa hakien. Sitten kysyivät kiivaasti, kuin
suuttuneina siitä, etteivät heinäin seasta mitään löytäneet, mistä
ajaja oli tulossa, mihin menossa ja kenen hevonen?
Helmeri selitti kauheasti haukotellen ja silmiään hieroen, että hän oli
Tapo-Matti Mataringista ja että oli Torneus-kauppiaan asioille menossa
Haaparannalle...
_»Ja, ja. Men hvems ä' hesten? Kukka on häste... förbanna mej»_, tenäsi
se ruotsia puhuva.
Helmeri selitti taas haukotellen, että hevonen oli Torneuksen, mutta
reki hänen. Ja kysyi sitten, että mitä miehiä olivat ja tiesivätkö,
pitkältikö oli vielä matkaa Haaparannalle?
Tullimiehet alkoivat nyt puhua ruotsia keskenään, jona aikana
Helmeri vilpittömästi haukotteli ja näytti sangen tyytyväiseltä.
Mutta tullimiesten epäluulo oli herännyt. Kuorman vedättäjästä tosin
todistivat Helmerin reki ja reessä olevat esineet, apelaatikko ja
rikkinäiset silppusäkit. Samoin olivat hevosen valjaat kuin rahtimiehen
valjaat, vanhat ja kuluneet, mutta kovin kiiltävän kaunis oli
hevonen ja ylen upea rahtimiehen hevoseksi... Sähkölamppujen valossa
tarkastelivat he Alarikkia päästä jalkoihin, tunnustelivat kylkiä,
ravistelivat päätänsä ja nakkelivat kuin vihapäissään apekoppaa ja
kaivelivat heiniä...
»Hen valehtelee», sanoi taas se ruotsia puhuva.
»Tämäpä on kummaa», sanoi Helmeri ihmetellen. »Onkos teiltä mitään
sitten varastettu?»
_»Han ä' idiot!»_ arveli ruotsia puhuva.
»Onko tästä vielä pitkälti kaupunkiin?» kysyi Helmeri aivan kuin ei
vähääkään aavistaisi, että hän oli osunut tullimiesten pariin.
Se suomea puhuva sanoi olevan vajavan neljänneksen ja tiedusteli
samassa, mihin Tapo-Matti aikoi kortteeria. Helmeri mainitsi erään
pikkutalon nimen, jossa tiesi matkamiehiä ja rahdinvetäjiä kulkevan.
Mutta yhä tarkastelivat hevosta ja näyttivät epäilevän.
Ja kun vielä hetkisen olivat puhelleet, antoivat Helmerille ohjat ja
sanoivat, että hekin lähtevät kaupunkiin asti, nähdäkseen, puhuiko
Tapo-Matti totta...
Ja toinen heistä istuutui toiselle reslan laidalle, toinen toiselle, ja
keskellä rekeä, niinkuin arestissa, istui Helmeri.
Alarikki läksi siivosti kävelemään, hännän heiluessa aisasta aisaan.
Helmeri istui kuin tulisilla hiilillä, mutta näyttääkseen vilpittömältä
sanoi hän niin rauhallisella äänellä kuin suinkin voi:
»Jo tässä vain pääsette kaupunkiin asti, vaikkapa useampikin mies...
Hyvä on hevonen, eikä paina nyt kuorma...»
Tullimiehet juttelivat ruotsia keskenään. Ja vaikkei Helmeri ymmärtänyt
monta sanaa siitä, mitä puhuivat, sai hän kuitenkin sen verran selvää,
että mainitsivat »hästen» ja »Heikkilä Ulrik» ja »Miukens Matts»...
Häntä alkoi kamalluttaa. Tosin oli hän ennenkin sattunut Ruotsin puolen
tullimiesten kanssa vastakkain, ylempänä jokivarrella, mutta aina oli
hän osannut pujotteleida pois, tuhansia valheita ja juttuja keksien.
Mutta nyt!
Onni onnettomuudessa oli kuitenkin se, etteivät nämä tullihurtat
häntä tunteneet. Helmeri kyllä muisteli nämäkin nähneensä ja nimetkin
kuulleensa. Vankanlaisia miehiä olivat kumpikin ja vielä nuoren ja
reippaan näköisiä, ja aseita oli heillä matkassaan.
Helmeri istui reessään kuin pihtien välissä, ja taival kaupunkiin
lyhenemistään lyheni. Nyt aamupuoleen yötä oli taivaskin käynyt
ohuempaan pilveen, niin että kuun puolikas alkoi maailmaa valaista...
Kuinka tässä kävisi? Helmeri oli kerran ennen joutunut Ruotsin puolen
tullimiesten käsiin, mutta silloin oli hän tappelussa voittanut ja
päässyt karkuun, vaikka osa kuormasta olikin mennyt. Mutta _ne_
miehet eivät olleet näin vankkoja, ja silloin ei hän ollut juuri näin
ahtaalla kuin nyt. Ja vaikka hänkin, Helmeri, oli miesten vankimpia
ja tavattoman vikkelä, ymmärsi hän hyvin, ettei hän kahta aseellista
miestä voinut vastustaa...
Epäilemättä vartoi Ulrikki jo tuskallisena Liljepäkin portilla! Mitä
yrittäisi? Mitä hoksaisi?
Miehet epäilivät aivan selvästi, että hevonen ei ollut oikealla
jäljellä. He kulkisivat ehkä kaupungissa hänen perässään ja vaanisivat
hänen toimiaan koko päivän...
Niiden silmäin edestä ei ehtisi mihinkään livahtaa... Helmeri silmäsi
ensin siihen ruotsia puhuvaan tullimieheen, joka oli vankemman
näköinen ja joka istui reslan oikealla puolella, niinkuin Helmeristä
näytti huolettomana, toisella kädellään vain reslan laidasta kiinni
pitäen, jalat riippuen reen ulkopuolella. Huolettoman näköisenä istui
toinenkin, jalat ulkopuolella reslan laitaa riippuen ja katsellen
Alarikin roimaa käyntiä...
Rohkea ajatus silloin viilsi Helmerin aivoja, ja tuntui kuin sydän
kouristuisi kokoon...
Yhä lähemmäksi kaupunkia saavuttiin. Himmeän kuutamon valossa näkyivät
sieltä jo taloryhmät suurena mustana möhkäleenä...
Tiessä oli pikku mäki, loivaa myötälettä... Alarikki tyytyi kuitenkin
kävelemään...
Äkkiä, niinkuin olisi häntä ammuttu, repäisi Helmeri sylinsä hajalleen,
iskien oikealla kädellään ruotsia puhuvaa tullimiestä rintaan ja
vasemmalla suomea puhuvaa. Samalla hän ehti tempaamaan ohjista ja
kiljaisi kerran... Hän kerkesi vilahdukselta nähdä, kuinka kumpikin
tullimies keikahti selälleen tienviereen ja kuuli huudahduksen:
»Satans... jävel...»_
Muuta hän ei ehtinyt näkemään tai kuulemaan. Hän kiinnitti Alarikin
täyteen juoksuun ja karjaisi julmasti, ottaen ohjat tiukalle.
Hän ei ensin itsekään oikein ymmärtänyt kuinka kaikki oli tapahtunut
eikä aivan heti älynnyt onnensa potkausta.
Vasta kun hän silmäsi jälkeensä ja näki molempien miesten nousseen ylös
ja lähteneen häntä takaa-ajamaan, huutaen, ampuen ja kirkuen, selveni
hänelle, mitä oli tapahtunut.
Riemuissaan tempasi hän ohjista ja karjui... Alarikki alkoi panna
parastaan, pitkä resla hyppeli perässä, ja heinät ja säkkiresut
nousivat ilmaan kuin myrskyn käsissä. Kovasta tiestä lenteli jäisiä
tieroja avonaisen reslan sevin kautta kuin haulikon suusta vasten
hänen silmiänsä... Mutta tanakkana istui Helmeri, järki kirkkaana kuin
pakkastaivas, jäsenet ja hermot pinnistyksissä.
Niinkuin lentävä lintu lähestyi hän nopeaa vauhtia kaupungin
ensimmäistä kadunkulmaa, ja siipenä sinkoili kuiva, raudoitta oleva
resla kadun kulmissa ja käänteissä. Tullimiesten huutoja ei enää
kuulunut. Helmeri käänsi syrjäkadulle, kierteli pari ristiä... näki
jonkun ihmisen katukäytävällä ja laski menemään, mutkia tehden,
Liljepäkkiin päin.
Tultuaan sille kadulle, jonka varrella Liljepäkki oli, hiljensi hän
vauhtia, tyynnyttäen Alarikin kävelemään. Silloin otti hänen korvansa
pitkän, kiljuvan vihellyksen, joka kuului pohjoisesta päin, josta
hän oli kaupunkiin ajanut. Hän tunsi pillin äänen ja arvasi, että
tullihurtat olivat ehtineet kaupunkiin ja kutsuivat kumppaneitaan
avukseen.
Katu oli autio, ja kun Helmeri lähestyi Liljepäkin porttia, näki hän,
että siitä vilahti mies sisälle...
Hän käänsi portista pihaan ja tunsi samassa Ulrikin, joka seisoi portin
pielessä. Hän ei joutanut kuitenkaan mitään sanomaan, sillä Alarikki
porhalsi juoksemaan pystöpäisenä ihan pihan perälle asti...
Hän kuuli kuitenkin Ulrikin iskevän portin kiinni ja näki hänen
kiirehtivän pihaan...
Ulrikki oli kadulla portin luona odottanut Helmeriä jo pari tuntia...
oli alkanut epäillä, ollut kuin kuumilla hiilillä... Oli sitten kuullut
tullimiesten pillinäänen ja käsittänyt, että joku hätä siellä oli...
samalla hän kuitenkin oli nähnyt hevosen tulevan katua pitkin ja
arvannut Helmeriksi...
»Hyvin on kaikki», jatkoi hän kuiskaavalla äänellä Helmerille. »Ala
riisua Alirikkia valjaista ja vie tuohon talliin, johon ovi on auki
ja josta näet valoa... Mutta hiljaa, hiljaa, ettei mitään liikettä
kuulu...»
Helmeri ymmärsi, alkoi riisua Alirikkia aisoista, mutta Ulrikki käveli,
koettaen keveästi astua, portille kuuntelemaan, kuuluisiko kadulta
epäilyttäviä ääniä. Pihalla ja koko suuressa talossa nukuttiin tai
oltiin nukkuvinaan.
Ulrikki kuunteli kiinni olevan portin takana.
Jostakin toiselta kadulta kuului kuin juoksisi katuja pitkin useampia
ihmisiä... kuului kuin hätäistä puheluakin... Ulrikki kuunteli melkein
hengittämättä, pelko mielessä, sillä hän arvasi hyvin, Helmerin
seikkailun kuultuaan, etteivät tullimiehet niin hevillä varmaa
saalistaan heittäisi...
Hetken päästä kuuli hän askelkopseen lähestyvän Liljepäkkiä, kuuli
selvään, että usea mies juoksi katukäytävää pitkin. Juuri kun juoksijat
ehtivät portin kohdalle, kuuli hän jonkun läähättäen sanovan:
»Mihin h—ttiin se kerkisi kääntyä?» Mutta ilokseen hän kuuli, että
takaa-ajajat juoksivat Liljepäkin portin ohi vauhdissa ja kovasti
läähättäen... Ulrikki arvasi, että ne olivat jäljiltä eksyneet. Hän
kuunteli kuitenkin niin kauan kunnes juoksuaskeleet haipuivat ja palasi
sitten hyvillään Helmerin luo pihan perälle.
Helmeri oli jo pannut Alarikin talliin ja oli parhaillaan
loimittamassa, kun Ulrikki tuli. Hyvillään kaivoi Ulrikki
povitaskustaan pullon, jonka Kuvenjus hänelle oli antanut, tarjosi
Helmerille ja käski ryypätä, ilmoittaen sen olevan Kuvenjuksen parasta
konjakkia. Ja nyt kertoi hän, että hän oli Alarikin jo Kuvenjukselle
myynyt ja hyvät voitot saanut. Ja hyvin oli nyt »luntreijaus»
onnistunut! Ei ollut tarvinnut Alarikista tullia maksaa!
Ja Helmeri, otettuaan Kuvenjuksen väkevää konjakkia pari pitkää
ryyppyä, kertoi puolestaan nyt tarkemmin seikkailustaan tullimiesten
kanssa. Kuultuaan, kuinka ahtaasta paikasta Helmeri oli pelastunut,
tarjosi Ulrikki vielä lisää ja vakuutti, ettei hän koskaan unhoittaisi
Helmerin hyvää työtä.
»Eläkä halaistua sanaa puhu Lomman pojillekaan», varoitteli hän
Helmeriä. »Jos tiedustelevat Alarikkia, niin sano, että kaiketi on
kuuhun noussut...»
Helmeri nauroi, otti vielä ryypyn ja lähti sitten takaportin kautta,
toiselle kadulle siten päästen. Siitä ei enää ollut kuin palasen matkaa
sille joen lahdelle, joka Tornion ja Haaparannan eroitti toisistaan ja
jonka yli vei tikoitettu tie Tornioon. Pian hän käveli nyt kaupungista
toiseen, sillä siltä kohdalta ovat ne lähimpänä toisiaan.
* * * * *
Seuraavana aamuna, kun muurari Johanssonnissa väki heräsi, nukkui
Helmerikin vuoteessaan keittiön sängyssä. Mutta Ulrikkia ei vielä
näkynyt aamiaisen aikanakaan.
Rauhassa sai Helmeri nukkua, ja kun hän aamiaiseksi heräsi, ei häneltä
kukaan kysynyt, missä oli ollut liikkeellä tai oliko ollut ensinkään
poissa.
Lomman pojat olivat jo tallissa hevosiaan hoitamassa, kun Helmeri meni
sinne.
Mutta eivät hekään sanallakaan kysyneet, olivat kuin eivät olisi
muistaneetkaan, että olihan tuossa perimmäisessä pilttuussa, toisista
erillään, vielä eilen illalla maatapanon aikana Alarikki...
Ja aivan muista asioista haastelivat, kun hevosia hoitivat. Lomman
pojat kyllä, vanhoina tullikavaltajina, arvasivat, mitä Ulrikki ja
Helmeri yön aikana olivat hommanneet, mutta se ei kuulunut heihin.
Sillä he tiesivät, että heidän vuoronsa vielä tulee.
Vasta puolenpäivän aikana palasi Ulrikki Luulajan Kuvenjuksen seurassa
kortteeritaloon.
Komea ja pitkä herra oli Luulajan Kuvenjuskin, mutta kun Ulrikin
kanssa vierekkäin kävelivät, niin pulskemmalta näytti Ulrikki, oli
paljon paksumpi hartioistaan ja vatsan kohdalta ja mitäkin punaisempi
naamaltaan. Mutta hänen turkkinsa ei ollut niin hieno kuin Kuvenjuksen
turkki, joka kuuluikin olleen Ruotsinmaan parhaita.
Tallin ovi oli auki, ja Helmeri ja Lomman pojat puuhailivat paraikaa
tallissa. Suoraan sinne kävelivät Kuvenjus ja Ulrikki, hyvänhajuista
sikaaria kumpikin poltellen.
Naurusuin ja innokkaana alkoi Kuvenjus tarkastella, pilttuulta
pilttuulle kulkien, Ulrikin ja Lomman poikain seuratessa ja
selitellessä. Jokaisesta hevosesta piti tietää Kuvenjukselle sanoa,
minkä lahjainen se oli. Niin oli Kuvenjus hevoshenkinen, ettei
tyytynyt siihen, että tallissa tunnusteli ja katseli jokaista hevosta
erikseen, niin Ulrikin kuin Lomman poikainkin, vaan vielä piti taluttaa
ne, joista enimmin näytti pitävän, marhaminnasta pihalle ja siinä
pyöritellä...
Oli Lomman pojilla pienoinen, ruskea tamma, joka oli käpsäjalkainen
ja pyörähteli marhaminnan päässä sukkelasti kuin orava. Se näytti nyt
tällä kertaa enimmin Kuvenjuksen hevosmiessilmää miellyttävän.
»Se on lisäksi, vaikka onkin tuommoinen rakki, juoksijakin kuin itse
lempo!» kehui Ulrikki Lomman poikain puolesta pikkutammaa.
Siitä Kuvenjus yhä enemmän innostui.
Ja Lomman Nestori, joka marhaminnasta tammaa piteli, innostui kehumaan:
»Kun Oulusta lähdimme, ajettiin kilpaa... Kaikki muut hevoset
laukkasivat, mutta tämä Piiu juoksi... polki kuin eteläinen, että
oikein nauratti... että mistä semmoisen vauhdin saikaan... niin pieni
ja mitättömän näköinen...»
Se yhä kannusti Kuvenjusta, ja taputellen pienen pientä ruskeaa tammaa
kaulalle hän hyväilevällä lempeällä äänellä puheli:
»_Ja, min lilla Piiu... vännen min_...»
Piiu katsoi kirkkain, viisain silmin outoa, pitkää herraa ja käänsi
päätänsä Kuvenjusta kohti.
Yhä enemmän Kuvenjus ihastui. Ei tyytynyt siihen, että katseli ja
tunnusteli, vaan pyysi päästä Piiulla vähän matkaa ajamaan... että
kukaties tässä vielä tulevat kaupatkin...
Nopeasti toimittivat miehet yksissä tuumin Piiun sipikkareen eteen,
tietäen, että Kuvenjus oli reilu ostaja ja rahamies ja että tämä oli
aina tottunut käskyjensä nopeaan täyttämiseen.
Sillä aikaa kun toiset valjastivat Piiua, puheli Kuvenjus Ulrikin
kanssa.
»Tämmöistä pientä, ruskeaa tammaa minun on aina tehnyt mieleni», sanoi
hän. »Mutta en ole tämmöistä ennen tavannut, tämmöistä, joka olisi näin
lakea ja osaa lisäksi juostakin.»
»No tästä nyt semmoisen saatte», kehui Ulrikki, vaikkei ollut koskaan
Piiulla ajanut. »Se on kerrassaan liukas kuin taivaan tähti, ja askel
täysi ja nopea... Ja sitten niin hyvä syömään, että toisten suutteisiin
on tyytyväinen... Ja jalat hyvät kuin timanttipuikot...»
Niin kehui Ulrikki, ja Lomman pojatkin jotakin lisäsivät...
Hyvillään, suu onnellisessa hymyssä, istui Kuvenjus sipikkaan, ja
vaikka oli herrasmies ja upporikas kuin ruhtinas, niin heti kun ohjat
käsiinsä otti näkyi, että on se mies suitsissa ennenkin ollut. Hän
massautti suullaan, ajoi kadulle ja käänsi rantaan päin...
Ulrikki, Helmeri ja Lomman pojat riensivät perässä, portilta katsomaan,
mihin päin ajaa ja miten menee... Kokoontui siihen muitakin kadulla
kulkijoita minkä mitäkin arvelemaan...
Vihellellen, silmät onnesta kiiltäen istui Kuvenjus sipikassa eikä
laskenut Piiua täyteen juoksuun, vaikka se kyllä pyrki. Vasta sitten,
kun kääntyi menemään kaupungin rantaan, joen jäälle, päästi myötäleessä
vinkeään juoksuun ja katosi pian törmän suojaan...
»Nyt sait hyvän ostajan», virkkoi Ulrikki Lomman Villelle. »Ymmärrä nyt
määrätä hintaa... Kyllä sillä herralla rahaa on ja se maksaa vaikka
kuinka paljon, jos sitä alkaa hevonen miellyttää...»
Ja kuiskaamalla Ulrikki ilmoitti jo saaneensa Alarikistakin semmoisen
hinnan, että se korvaa vähän viimetalvellisiakin tappioita.
Ville ymmärsi ja iski silmää Ulrikille ikäänkuin kiitokseksi hyvistä
neuvoista.
Ja kun portilta palasivat pihaan, kertoi Ulrikki:
»Olipa niin höylillä tuulella, ettei päästänyt minuakaan pois.
Sanoi: Olehan yötä täällä, niin lähdemme aamulla katselemaan niitä
uusia hevosia... Ja hyvät olivat ruuat, monenlaiset juomat ja muut,
että vieläkin röyhtelyttää... Aamulla varhain kävi sitten Alarikkia
ajamassa, ja kun palasi, niin naurussa suin heti maksoi tinkimättä
määräämäni hinnan... ja makeat viinit juotiin harjakannuiksi.»
»Semmoinen se oikea herra on!» kiitteli Ville.
»On se herraa. Monta huonetta pitää olla hallussa, vaikka ei ole kuin
käymässä Haaparannalla... Ja talli kokonaan hänen nimessään.»
»On se herraa», kummaili Ville.
»On se», jatkoi Ulrikki... »Ja kun nytkin kuuluu olevan kotona
Luulajassa talli täynnä hevosia, niin uusia yhä ostaa... Niin
hevoshenkinen mies se on.»
»Olisi kumma... joko tuo nyt mieltyy tuohon Piiuun, joka on kaikista
pienin ja mitättömin?» arveli Ville.
»On se huonompiinkin mieltynyt. Annahan kun kerron, kuinka kävi tässä
tuonnoissa talvena: Ruusenperin Anshelmilta, rahtimieheltä, osti
vanhan, ontuvan kaakin Oravaiselle ruokittavaksi ja määräsi syöttämään
apetta ja kauroja niin kauan, että lihoo ja alkaa hypellä... Ja käski,
että kun on lihonnut ja alkaa hypellä hyvillään, niin ilmoittaa sitten
hänelle Luulajaan, hän tulee itse syöttilästään noutamaan...»
»No, voi perhana... En ole kuullutkaan», keskeytti Ville.
»No, mitäpä siinä. Oravainen syöttää ja hoitaa, tietäen, että Kuvenjus
maksaa vaikka paljonkin. Mutta kauan menee aikaa, paljon kuluu ruokaa.
Jo lopulta alkaa kaakki lihoa, ja siitä tuleekin vielä niin komea
hevonen, ettei kukaan olisi uskonut. Oravainen kirjoittaa sitten
Kuvenjukselle, että jo on nyt Ruusenperin Anshelmin vanha kaakki
lihavana ja hyppelee kuin nuoret kolmitalviaat, jotta nyt saapi tulla
katsomaan... Ei aikaakaan, niin jo ajaakin Kuvenjus itse Oravaiselle.
Ulos pihalle lasketaan kaakki kilostelemaan. Se hyppii ja on niin
komea, että hevosten komeimpia, ja nyt se ei enää onnukaan. Siihen
ilmestyy ostajiakin entiselle kaakille, luulevat, että jos Kuvenjus
myypi halvalla... Mutta eipäs! Kun kaakki on aikansa hypellyt ja
Kuvenjus naurusuin katsellut sen iloa, niin määrää ammuttavaksi...
Oravainen lupaa hyvän hinnan siitä, mutta Kuvenjus sanoo jyrkkään,
ettei ole niin paljoa rahaa, että hän sen möisi kenellekään... Eikä
muuta kun kaakille kuula otsaan, ja Kuvenjus maksoi Oravaiselle kaakin
hoidosta paljon enempi kuin Oravainen vaatikaan... Semmoinen herra se
on...»
Villeä nauratti.
»No, mitäpä se huolii, jolla on rahaa kuin roskaa», sanoi hän.
Ulrikin ja Villen jutellessa oli pihalle taas ilmestynyt outoja miehiä,
joista Ulrikki luuli tuntevansa eilisillallisiakin miehiä joukossa.
»Ketä vieraat hakevat?» tiuskasi hän eräälle, joka oli talliin päin
menossa.
Mies pysähtyi, mutta ei vastannut.
»Täällä ei ole teidän omaanne mitään», ärähti Ulrikki hänelle sitten
karskisti ja meni ja räiväsi tallin oven kiinni.
Miehet katosivat yksitellen pihalta.
Puolen tunnin kuluttua palasi Kuvenjus Piiulla, joka juosta vilisti
pihaan kuin kärppä ja pysähtyi vasta tallinseinän viereen.
Kaikki hevosmiehet kokoontuivat siihen Piiun ja Kuvenjuksen ympärille,
kuullakseen mitä Kuvenjus Piiusta piti.
Mutta oli Kuvenjuskin siksi oppinut hevosmieheksi, ettei siinä kaikkien
kuullen ruvennut Piiua moittimaan, ei kiittämään, vaikka Ulrikki kyllä
näki iloisista silmistä ja nauruun pyrkivästä suusta, että mieleen on
Piiu...
Sipikasta noustuaan meni Kuvenjus Piiun viereen, kaulalle taputteli ja
arveli:
»On se maasta asti hevosta, vaikka onkin pikkunen.»
Niin oli hän aina Suomen puolen hevosmiesten kuullut kiittävän pieniä
hevosia ja muisti sen sanoa, kun pientä hevosta tarkasteli.
Mutta hetken päästä nähtiin, että Lomman Ville ja Kuvenjus kuiskailivat
vähän syrjässä muista. Siitä ymmärsivät muut, että kauppoja hierottiin,
ja siirtyivät sen vuoksi loitommaksi, etteivät häiritsisi, sillä niin
vaatii hyvä tapa.
Kuvenjus kuiskaili Villen korvaan, niinkuin ainakin tottunut hevosmies
ja niinkuin oli nähnyt hevosmiesten toisilleen kauppoja tehdessä
kuiskailevan, ja kättään Villelle tarjosi... Ville puolestaan pudisteli
päätään, ei niin, vaan niin kuin minä sanon... niin sitten voin... ja
tuossa on käsi...
Mutta ei antautunut Kuvenjus vielä. Yhä kuiskuttelivat, Ville pannen
huulensa ihan Kuvenjuksen korvalehdelle, samalla vilkaisten Ulrikkiin,
joka iski Villelle silmää, vihjaten: määrää... määrää... nyt kun on
hyvä määrätä hintaa...
Jo Kuvenjus vihdoin kyllästyi kuiskailemasta, ojensi rennosti kätensä
Villelle ja sanoi:
»Se on sovittu. Olkoon menneeksi! Kättä päälle.»
Ville iski kouransa Kuvenjuksen hansikkaiseen käteen, ja nopeasti
riensi Ulrikki todistajana käsiä eroittamaan niinkuin maan tapa ja
kauppa vaati.
»Se on oikein! Tehkää kauppoja!» sanoi hän, kiittäen sekä ostajaa että
myyjää. »Nythän tässä päästään hyvään alkuun.»
»Joko tulivat kaupat?» kysyi Helmeri, joka oli ollut tallissa ja nyt
ilmausi pihalle, ja mennen Piiun viereen hän taputteli sitä ja sanoi
Kuvenjukselle:
»Jo saitte niin mieluisan ajohevosen, ettette ole paremmalla koskaan
ajanut!»
Kuvenjus naureskeli hyvillään ja käski Helmerin vielä kammata Piiun
harjaa ja häntää.
Kauppaa seurasi Piiulle päähiset ja rihmamarhaminta, ei mitään muuta.
Sisälle, muurari Johanssonnin parhaaseen huoneeseen, käskettiin nyt
Kuvenjus, rikas ja arvokas Ruotsin herra, jolle piti Lomman poikain
selittää kaikki tietonsa, mitä Piiusta tiesivät. Kuinka kaukana
Suomessa oli syntynyt? Oliko isän vaiko emän puolelta juoksijasukua?
Oliko ollut koko ikänsä yhdellä omistajalla syntymätalossa, vai oliko
ollut markkinahevosena? Oliko rääkätty ja pahoin pidelty?
Kaikista seikoista tahtoi Kuvenjus tietoja, ja Lomman pojat selittivät
ja panivat omia tietojaan lisäksi, niin että Piiun tähänastinen elämä
kävi Kuvenjukselle selväksi. Ja jutellessaan ja selittäessään Piiun
elämän vaiheita Lomman pojat hommasivat pikareita ja kysyivät, eikö
saisi Kuvenjukselle näin harjakannuiksi tarjota pikku ryyppyä... Heillä
ei tosin ollut muuta tarjottavaa kuin paloviinaa, vaan se kyllä oli
parasta tisleerattua, mitä Oulusta sai... Kuvenjus, joka kaikesta
sydämestään rakasti Suomen puolen hevosmiehiä, lupasi tarjota, koska
vastaanpaneminen olisi ollut suuri loukkaus ja koska kuului asiaan,
että piti myyjältäkin maistaa.
Hän otti tavattoman paksun lompakkonsa kuin vanhanaikuisen virsikirjan
turkkinsa taskusta ja alkoi lukea Piiun hintaa Villelle, syrjässä
muista ja selin heihin. Hyvä tapa vaati, etteivät siihen muut menneet
tirkistelemään, paljonko lukee...
Sen kuitenkin näkivät, että suuren kasan seteleitä latoi, mutta
sittenkään ei Kuvenjuksen pullea lompakko näyttänyt vähääkään hoikkuvan.
Ja Ville kokosi tyytyväisenä setelit pöydältä, kiitteli ja pani ne
omaan lompakkoonsa.
Ja sitten laskettiin pikarit täyteen, ja Ville kehoitti maistamaan.
Muut kaikki kumosivat pikarinsa tyhjäksi, mutta Kuvenjus ainoastaan
maistaen.
»Altihoopa!» kehoitti Ville.
»_Nej i helvete_», nauroi Kuvenjus, huuliaan muikistellen. Mutta
Ulrikki, Helmeri ja Lomman pojat maistoivat vielä toiset ja kolmannet
pikarit.
Semmoisen määrän oli Kuvenjus kaupanteossa pannut, että Villen piti
lähteä Piiua taluttamaan Haaparannalle Liljepäkkiin, sillä tulliraha
oli Piiusta maksettava ja tulliaseman kautta mentävä.
Kun oli vielä hetkinen juteltu ja miehissä Kuvenjukselle kehuttu Piiua,
ilmoitti Kuvenjus, että nyt lähdetään.
Ville otti Piiua marhaminnasta kiinni ja läksi taluttamaan. Perässä
kävelivät Kuvenjus, Ulrikki ja Lomman pojat, mutta Helmeri jäi
kortteeritaloon hevosia hoitamaan.
Suomen puolella olevan tullituvan luokse saattoivat Ulrikki ja Nestori
Kuvenjusta. Mutta siihen pysähtyivät, ja siinä sanottiin hyvästit.
»Ylikainuun markkinoilla tavataan!» sanoi Kuvenjus.
»Sielläpä tietenkin», vakuutti Ulrikki.
»No vaikka puukkoja sataisi», arveli Nestorikin.
Ja kättä pudistaen erosivat, kiitellen ja Nestori Kuvenjukselle lakkia
nostaen.
Ville kulki edellä, vilkkaasti kävelevää Piiua marhaminnasta taluttaen,
Ruotsin puolen tulliasemaa kohti, ja perässä kävellä vaaksoi Luulajan
Kuvenjus naurusuin ja vimmatusti keppiään heilutellen...
Hän luuli tehneensä hyvätkin kaupat ja oli mielissään.
Ulrikki ja Nestori seisoivat ja katsoivat menevien perään niin kauan
että nämä katosivat ruotsinpuoliselle rannalle. Palasivat sitten
kaupunkiin ja menivät suoraan hotelliin olutta juomaan.