Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1913.
I
Torniolaiset hevosmiehet hommailivat taipaleelle.
Edellisenä iltana olivat he junassa saapuneet Ouluun hevosineen. Olivat
olleet kaupungissa yötä ja aikoivat nyt jatkaa matkaansa pohjoiseen
päin, kotipuoleensa.
Tampereella asti olivat he tällä markkinamatkalla käyneet ja uljaita
lihavankiiltäviä hevosia sieltä ostaneet monta vaununlastia. Ouluun
asti pääsivät junakyydillä, mutta siihen loppui tämän kertomuksen
aikana rautatie, ja matkaa oli nyt jatkettava maanteitse Tornioon ja
kotipitäjääseen asti.
Heinätornin laidassa Soinilla ja Lustilla oli torniolaisten
hevosmiesten vakituiset asunto- eli kortteeripaikat. Niissä taloissa
oli tilavat tallit, jotta hevoset saatiin hyvään suojaan, ja talonväki
reilua ja kohteliasta. Niihin taloihin aina menivät kuin kotiaan, niin
etelän markkinoille mentäessä kuin sieltä palattaessa.
Ja vilkas oli liike ja häärinä nyt Soinin pihalla varhaisena joulukuun
aamuna, kun hevosmiehet valmistausivat taipaleelle. Hommaa, muistamista
ja huolta monenlaista siinä olikin, kun joka mieheen oli monta hevosta,
lisäksi korskuvia orhia tammojen ja ruunain joukossa. Ouluun asti kun
junassa olivat tulleet, ei heillä kenelläkään ollut minkäänlaisia
ajoneuvoja, rekeä ei ainoatakaan, — suitset ja päähiset korkeintaan, ja
päähisissä pitkä marhaminta.
Mutta nyt oli hankittava reet, sitolkit, mäkivyöt, luokit, kaikki. Ja
komeita, hopealta hohtavia ja kiiltävän mustia mäkivöitä ostettiin,
tupsullisia suitsia, tiu'ullisia sitolkkeja, sillä uljaalta tuli
hevosen näyttää uusissa valjaissa ja helisevissä kulkusissa, kun
torniolainen kotipuoleen palasi.
Tallin ovet olivat auki, ja miehiä kulki kahakäteen tallista pihalle.
Ja siinä nyt hevosmiehistä mikä köytteli rihmoilla kokoon vanhaa,
kelottunutta reslarekeä, mikä aisoihin naulasi savirikkoja tai muuta
korjaili. Toiset taasen puhdistelivat hevosiaan tallissa, väliin
vihellellen, väliin kiroten, taikka kiinnittivät mahtavaa, kauas
kuuluvaa aisatiukua komeudeksi ja taipaleen huvitukseksi. Aamu
oli vielä varhainen, ja lyhtyjen valossa hevosmiehet hommailivat,
kovaäänisesti ja remuavasti haastellen, ja pihalla haisi viina ja
hokmanni.
Muita mahtavampana ja ikäänkuin kaikkien toisten päällikkönä käveli
pihalla edes takaisin Heikkilän Ulrikki, kuuluisa torniolainen
hevosmies. Hän oli kuin herra toisten joukossa, kookas ja lihava
mies, punanaamainen, uusi saukonnahkainen lakki päässä ja yllään
mustaverkapäällinen lyhyt turkki, joka oli köytetty koreanpunaisella
nahkavuorivyöllä. Mahtavana ja punottaen Ulrikki käveli pihalta talliin
ja tarkasteli siellä tarkalla hevosmies-silmällään hevosiaan, joille
nyt pitkän taipaleen varalta oli annettu vankat appeet. Punottaen ja
naurusuin hän siinä katseli ja väliin viinaäänellään puhua rämisi.
Sillä olipa hän aamukahvin jatkoksi kumonnut muutamia hyvänlaisia
paloviinaryyppyjä. Ja kun oli sikaarin sytyttänyt, astui hän
pilttuuseen, jossa seisoi iso ja vankka ruuna. Löi kämmenellään sitä
lautaselle ja rämisi:
»Siitä mustasta vielä kruunuja lähtee kuin hyllyltä..»
Ja viereisen pilttuun luona, jossa seisoi kiltti raudikko, arveli:
»Siitä se tulee Ylikainuun Vamperille nätti ja keveäjalkainen
ajohevonen...»
Mutta peräpilttuussa, muista erillään, seisoi uljas ja vankka orhi,
Alarikki nimeltään. Orhia vielä Ulrikki lautaselle löi ja arveli:
»Siinä se on juoksija, josta Luulajan Kuvenjus hyvät voitot maksaa...»
Katseli vielä muitakin hevosiaan, näytti tyytyväiseltä ja ylpeältä ja
palasi pihalle.
Siellä hommasi hänen renkinsä Helmeri pientä reslarekeä reilaan.
Helmeri oli isäntänsä oikea käsi ja monivuotinen markkinakumppani.
Tampereella asti oli Helmeri nytkin käynyt, hevosia ruokkien ja
hoitaen, ja palvellen isäntäänsä, joka ei itse näin markkinamatkoilla
viitsinyt hevosia apehtia eikä muutenkaan huoltaa.
Ulrikki antoi neuvoja Helmerille ja lopuksi sanoi:
»Minä käväsen satulasepässä ostamassa Alarikille koreat valjaat...»
»Ostakaahan silkkimustallekin komea kulkunen», evästi häntä Helmeri.
Mahtavana ja pönäkkänä Ulrikki asteli portista kadulle ja läksi
kävelemään kauppatorille päin.
* * * * *
Paitsi Heikkilän Ulrikkia olivat Soinilla kortteeria Lomman pojat Ville
ja Nestori, ylempää Tornionjoki-varrelta Ruotsin puolelta kotoisin.
Torikan Hermanni taasen oli samasta kylästä kuin Ulrikkikin, Suomen
puolelta. Kaikki he olivat tottuneita hevosmiehiä. Lomman pojat tosin
olivat vielä nuoria miehiä, mutta monet markkinat olivat hekin jo
kulkeneet, monet kymmenet hevoset Etelä-Suomesta asti tuoneet ja tullia
maksamatta vieneet Ruotsin puolelle. Ville, vanhempi veli, olikin
jo kehittynyt erinomaiseksi hevosmieheksi, joka osasi asianhaarain
mukaan valehdella ja pettää. Nestori, nuorempi, alkoi sentään jo
olla yhtä nokkela kaupoissa, ja tällä Tampereen-matkalla oli hän
paljon edistynyt. Mutta ei heistä yksikään, yhtä vähän kuin kukaan
muukaan Tornion puolen hevosmies, vetänyt vertoja Heikkilän Ulrikille.
Sillä Ulrikki oli hevosmiesten hevosmies, joka tunsi ammattiveljensä
Viipurista asti, samoin kuin hän vuorostaan oli tunnettu muun Suomen
hevosmiesten keskuudessa.
Nytkin, tällä Tampereen-matkalla, oli Ulrikki ostanut kuusi uljasta
hevosta omiin nimiinsä. Lomman veljeksillä oli kaksi hevosta mieheen,
ja samaten Torikan Hermannilla.
Kun Ulrikki oli mennyt portista kadulle, riensi Torikan Hermanni
kysymään renki Helmeriltä, mihin Ulrikki oli aikonut lähteä.
»Satulasepässä aikoi käydä», ilmoitti Helmeri.
»Se ostaakin sitten monenlaisia hevosvaljaita», arveli Hermanni.
»Komeat aikoi ostaa», sanoi Helmeri.
Tulivat siihen Helmerin reen viereen Lomman pojatkin, ja kun kuulivat,
että Ulrikki oli satulaseppään aikonut, niin arvelivat:
»Pitää tästä joutua meidänkin ostamaan valjaita... kyllä ne
Ylikainuulla kaupaksi käyvät!»
»Puolet saapi siellä voittoa», virkkoi Torikan Hermanni.
»Niin. Ja mikäpä sitä kotikylään kehtaa ajaa, elleivät valjaat välky ja
tiu'ut helise», naurahti Helmeri.
»Niin on tosi», myönsivät Lomman veljekset.
Ja niin menivät kaupungille kaikki, paitsi Helmeri, joka jäi rekiä ja
muita neuvoja matkaa varten reilaamaan.
Aamiaisen ajaksi palasivat muut paitsi Ulrikki. Soinin emäntä oli
hevosmiehille laittanut vankan lihakeiton ja kävi kutsumaan heitä
aamiaiselle. Ja kun päivä jo oli valjennut, meni emäntäkin uteliaana
tallinovelta katsomaan uljaita markkinahevosia.
Siinä siunaili ja kehui niiden komeutta ja lihavuutta ja tiedusteli,
mitkä hevosista olivat Heikkilän Ulrikin... Helmeri siihen tuli
emännälle selittämään ja kehumaan kunkin hevosen erinomaisia tapoja.
»Mutta kylläpä ovat komioita... Vaan komia on isäntäkin, parhaan
herran näköinen... Eikäpä ole Heikkilän isäntä koskaan huonoa hevosta
markkinoilta tuonutkaan», hän kiitteli, mutta ei uskaltanut mennä
tunnustelemaan, vaikka Helmeri kehoitti.
Emännän kutsua kuunnellen läksivät hevosmiehet aamiaiselle. Mutta
Heikkilän Ulrikkia ei vieläkään kuulunut tulevaksi kaupungilta, vaikka
toiset jo olivat ateriansa lopettaneet.
»Taisi mennä susiteettiin aamiaiselle», arveli emäntä. »Oli minusta
tässä aamusella niin rennolla humöörillä, että... ja puolikuppisia
maisteli...»
»Taikka olisiko osunut kohtaamaan jonkun tuttavan hevosmiehen», arveli
Lomman Ville.
»Sitten ei heti ehditäkään taipaleelle, jos maistelemaan alkavat»,
arveli Helmeri.
»Tottapahan tietää lähteä... eipä ole ensi kertaa markkinamatkalla»,
sanoi emäntä.
Aamiaisen jälkeen läksivät Lomman pojat ja Torikan Hermannikin
kaupungille, mutta Helmeri jäi kortteeripaikkaan hevosia hoitamaan ja
matkaan valmistautumaan.
Vasta illalla ehtivät hevosmiehet taipaleelle. Oli mainio keli ja
syystalven kirkas kuutamo, täyden kuun aika.
Pitkin päivää olivat he maistelleet tuttaviensa seurassa milloin
olutta, milloin väkevämpääkin. Tulipunaisena naamaltaan ja ääni kuin
vanhalla jäärällä puuhasi Heikkilän Ulrikki hevosiaan valjaisiin. Oman
rekensä eteen valjasti hän Alarikin, uljaan juoksijan, joka kuului
olleen Savon kuuluisaa Alarik-sukua. Mutta rekensä perään köytti hän
marhaminnasta mustan ruunan, pitkäharjaisen ja leveälautasisen, ja
mustalle kumppaniksi ruskean laukkipään tamman, jolla oli liinainen
harja ja häntä. Helmerillä oli valjaissa harmaanpapumus tamma ja
perässä kaksi kookasta, jouhevaa ruunaa.
Eväsviinaksi ja markkinatuliaisiksi kotikylän hevosmiehille oli Ulrikki
ostanut kaksi isoa nassakkaa Oulun viinaa. Ja nyt, ennenkuin matkaan
lähtivät, täytti hän molemmat taskumattinsa, antoi Helmerillekin vankat
lähtöryypyt ja selviysi vihdoin matkaan.
Jo olivat Lomman pojatkin valmiit lähtemään. Rähinää, hevosten
hirnuntaa ja kulkusten ja aisatiukujen helinää oli piha täynnä, ja
väliin kuului vihlova kirous, kun jotkut perässä olevista hevosista
yrittivät toisilleen luikkaisemaan.
Emäntää hyvästellen istahti Heikkilän Ulrikki rekeensä, ja vauhdilla
ja takajaloilleen nousten rymisti orhi portista kadulle. Ja koska oli
kaunis, lauhkea ja kuutamoinen ilta, ei Ulrikki ollut pannut ylleen
muuta kuin lyhyen hevosmiesturkkinsa, jonka molemmissa povitaskuissa
pullottivat täysinäiset taskumatit. Siinä hän istui, ohjat lujalla kuin
viulunjänteet ja suu tyytyväisessä hymyssä.
Hänen peräänsä ajoi Helmeri hevosineen, ja Ulrikki ja hän ehtivät
kadulle ennenkuin Lomman pojat ja Torikan Hermanni joutuivat matkaan.
»Onnea matkalle!» huusi emäntä minkä jaksoi. »Ne ovat rentoja miehiä
matkoillaan nuo torniolaiset», kiitteli hän sitten piialleen, joka oli
myös tullut pihalle hevosmiesten lähtöä näkemään, avopäin ja naurusuin
huutoja ja helinää katsellen.
Torikatua pitkin läksivät ajamaan kauppatorille ja rantaan päin.
Eilimmäisenä ajoi Ulrikki, hänen perässään Helmeri, vihellellen
ja hyvillään. Lomman pojat saavuttivat heidät jo toisessa kadun
risteyksessä, mutta Torikan Hermanni remusi vielä Soinin portilla,
johon oli ajanut rekensä jotenkin kiinni.
Kiiltävän kova oli katu, ja kaikki hevoset kuin lentoon pyrkimässä.
Valjaat välkkyivät kuutamossa, tiu'ut ja kulkuset helisivät... hevosten
harjat hulmusivat, ja kavioiden kopse kajahteli.
Poliisit katselivat naurusuin torniolaisten menoa, ja eräästä kadun
kulmasta juoksi poikalauma kannaksille pyrkien ja huutaen:
»Voi, torniolaiset hevosmiehet menevät!»
Lustilla kortteeria olleet hevosmiehet olivat niinikään ehtineet yhteen
matkaan; kun Ulrikki silmäsi taakseen, oli siten koko pitkä katu
tulijoita täynnä.
Silloin Ulrikki vähän kiinnitti ohjia ja massautti huuliaan... orhi,
Alarikki, puhalsi heti vihaiseen juoksuun, jotta molemmat perässäolevat
hevoset kuin venyen marhaminnoistaan vastahakoisesti lönkyttivät
perässä.
Helmeri kiinnitti myöskin ohjia, hihkaisi kerran ja oli kadun
risteyksessä kaatua...
Poikki kauppatorin lasketti Ulrikki menemään, jotta yhtenä tiukujen
helinänä tuntui olevan koko maailma ja niinkuin pieni, keveä resla ei
koskisi katuun kuin vain paikka-paikoin.
Hauskalta tuntui vauhti, Alarikki astui pitkään ja puhtaasti, iski
kaviota, jotta maa jytisi. Kauppatorin toisesta päästä ajaa huristi
joku kaupungin ajuri, ja kun näki torniolaisten kiivasta kyytiä menevän
ja kuuli tiukujen ja kulkusten helinän, innostui hänkin. Löi useaan
kerran hevostaan kyljelle ja koetti lähteä seuraamaan Ulrikkia. Kaksi
herraa istui reessä, ja ne huusivat ja hurrasivat...
Ulrikki innostui siitä ja kiinnitti ohjia, hihkaisi kerran kaksi,
ja lintuna painui Alarikki alas jäälle ja tikoitetulle tielle, joka
kaupungin rannasta lähti viemään pohjoista kohden. Ajurin hevonen
turvausi laukkaan, herrat huusivat ja nauroivat, Helmeri karjui
perässä, ja kuutamossa kaikuivat helut, jotta maailma lauloi...
Raatin ravintolasta loistivat tulet, ja ajuri lasketti sinne
kääntyvälle tielle. Herrat huusivat ja nostivat lakkiaan, voivat
olla tuttavia herroja... Ulrikki silmäsi Raattiin päin ja arvasi,
että siellä tietenkin oli kaupungin herroja juomassa... Oli siellä
Ulrikkikin monet kerrat kilpa-ajojen aikana harjakannuja juonut ja
iloisiin hevospäivällisiin ottanut osaa... Ne olivat hauskoja muistoja,
ja ehkäpä siellä vielä tänä talvena saisi niitä uudistaa.
Sivuutettuaan Raatin tyydytteli Ulrikki Alirikkia kävelemään,
vihellellen ja hellävaraisesti ohjia hoitaen. Palasen matkan perästä
asettuikin Alarikki vauhdistaan, mutta kun kuuli jälestäpäin remuavaa
tiukujen ja kulkusten helinää ja väliin huutoja, niin kimpausi
uudestaan juoksemaan. Nyt oli Ulrikilla täysi työ ohjain hoitamisessa,
sillä vähäväliä pyrki Alarikki lyömään laukkoja. Perässä tulevat
hevoset laukkasivat kaikki, kun eivät juoksulla ehtineet Alarikin
perässä. Ulrikki koetti tyydyttää vihellellen ja suullaan sopottaen...
Mutta Alarikki pelkäsi perässä kuuluvaa hälyä ja pyrki yhä laukkaamaan.
Ylen nopeasti, katkesi taival, ja ennenkuin Ulrikki arvasikaan, nousi
tie jäältä maalle ja Tornioon menevälle maantielle.
Siinä Alarikki vihdoin asettui ja tyytyi kävelemään.
Jäältä kuului vieläkin huutoja, mutta kuului pidätyksiäkin. Ulrikki
arvasi, että jälessä tulevat olivat alkaneet ajaa kilpaa... Ehkä
Helmeri ja Torikan Hermanni... ja ehkäpä olivat Lustilla asuneet
hevosmiehet sekaantuneet joukkoon... Miukin Matti ja Oukan Aapeli...
Alarikin tyydyttyä siivosti kävelemään rupesi Ulrikki miettimään ja
muistelemaan tätä viimeistä Tampereen-matkaansa. Hyvin hän uskoi
taas näissäkin hevoskaupoissa vetelevän. Verrattain halvalla oli hän
saanut ostetuksi kaikki kuusi hevosta, mutta varsinkin tuntui, että
Alarikin kauppa oli aivan erinomainen. Sillä Alarikki oli juoksija ja
kerran jo palkittukin, vaikka olikin vielä kovin nuori. Oli Ulrikki
Tampereellakin jo sipikan edessä Alarikkia ajanut, oli nähnyt, että
hyvä oli askel ja pitkään ja puhtaasti astui... ja ohjalle hellä ja
notkea ajaa... Halpaan hintaan oli Ulrikki sen mielestään saanut.
Enemmät puolet hän voittaa, kun Luulajan Kuvenjukselle sen myypi...
Ulrikki katseli, reen laitaa vasten nojaten, sivulta päin Alarikin
kävelyä... Kaunista ja notkeaa oli. Keveästi nousi jalka, häntä
heilahti ylpeästi, ruumis notkahteli, ja hermostuneesti silmäili se
molemmin puolin tietä...
Miellyttää semmoinen hevosen kävely ketä hyvänsä, ja Ulrikki mietiskeli:
— Sattui se onni minulle, kun osuin juuri tämmöisen orhin saamaan...
juuri tällaista se Kuvenjus tahtoikin... kookasta raudikko-oritta,
jolla ei ollut tähteä otsassa eikä »sukkia» jaloissa... joka oli roima
liikkeissään ja lisäksi juoksija... — No, siinä se nyt on... siinä
se on nyt Kuvenjuksen hevonen... ja on kylliksi kiiltävä ja kylliksi
lihava... Ei se poika, Kuvenjus, hintaa kiellä, kun vaan mieluisan
saapi... Ja tästä saapi...
Poikamaista iloa tunsi Ulrikki mielessään, kun siinä katseli roiman
orhin rentoa kävelyä. Valjaat välkkyivät, tiu'ut helisivät, kulkunen
kilisi, ja Alarikin kiiltävät kyljet ja pyöreä lautanen kuin säkenöivät.
Mutta jo alkoi taas takaapäin kuulua aisatiukujen helkettä, ja Alarikki
alkoi heristellä korviaan, juoksuun pyrkien, mutta Ulrikki vihelteli ja
tyydytteli, ja niin Alarikki alkoi rauhoittua.
Hetken perästä saavuttivat hänet toiset torniolaiset. Ulrikki koetti
katsella jälkeensä päin, oliko Helmeri pysynyt hänen perässään, vai
joko olivat toiset päässeet edelle, ja pian huomasikin, ettei ollutkaan
Helmeri likimpänä...
»Ulrikki hoi!» huusi silloin lähimmässä reessä istuva mies.
»Hoi!» vastasi Ulrikki. »Kuka se on? Onko se Oukan Aapeli?»
»Aapeli on...»
Ja Aapeli alkoi selittää, että he olivat innostuneet ajamaan kilpaa
jäällä, ja kun ajoivat laukassa maalle, olivat siinä rytäkässä
kaatuneet reet ja Torikan Hermanni loukannut vähän kulmaansa.
Muuta vahinkoa ei kuitenkaan ollut sattunut, vaikka vierekkäin
laukkauttivat... Ja lopuksi Aapeli huusi, että »jopa taisit saada
kulkevan raudikon siltä Kuopion ukolta...»
»Näyttää tällä taival katkeavan», huusi Ulrikki vastaan.
»Mutta juoksija on tämä minun tammanikin... en olisi uskonut», kiljui
Aapeli, jotta Ulrikki kuulisi.
»Taitaa olla niitä tusinatravareita», vastasi Ulrikki puoleksi
leikillään.
Toisetkin saavuttivat Ulrikin ja Aapelin, ja kova oli tiukujen helinä
ja kulkusten kalina, hevosten kavioiden kopse ja miesten kovaääninen
pärpätys.
Ja verrattoman hauskalta tuntui nyt olo ja kultainen vapaus. Valjaissa
kiiltävän lihavat, levänneet hevoset; keveät reet, keli maan mainio,
miesten mielet iloiset, ja uutta vauhtia ja hauskaa otettiin
taskupulloista, jotka povitaskuissa pullottivat...
Ja kaiken lisäksi lauha kuutamoinen ilta!
Oli se jotakin tämmöinen matka! Oli toista istua somassa reessä, kun
valjaissa oli roimakäyntinen hevonen, oli toista tämä tämmöinen kuin
rautatievaunujen ummehtunut ilma ja ikävä olo!
Hei vaan!
Oukan Aapeli jätti ohjat kumppanilleen Oinasmäen Santerille ja juoksi
itse Ulrikin rekeen juttelemaan ja Alarikin kävelyn mallia lähemmin
tarkastamaan. Mutta hyvinhän Oinasmäen Santeri arvasi, mikä Ulrikilla
oli mielessä, kun Aapelia rekeensä huusi, ja mikä Aapelilla, joka ensi
käskyä totteli... Ryyppäävät tietenkin... Ja kun aikansa maistavat,
niin rupeavat kilpaa ajamaan...
Niin oli aina ennenkin käynyt, ja lopuksi oli tullut tulinen tinka ja
tappelu.
Santeri tunsi miehet; itse olikin, vaikka innokas hevosmies, kuitenkin
aivan raitis.
Ulrikin viereen istuutui Aapeli ja ensi työkseen alkoi katsella, kuinka
Alarikki roimasti käveli, kuinka häntä aisasta aisaan heilahteli, ja
jalka keveästi ja notkeasti nousi.
»Onpa kyllä, vietävällä, roima käynnin malli, ja ruumis notkahtelee ja
heiluu... on totta totisesti tämä kukko kanain joukossa... On lempo
soi...»
Niin kiitteli Aapeli ja sikaaria poltellen katseli. Ja Ulrikki hyvillä
mielin ja suu mujussa kaivoi taskustaan lämpöisen pullon, korkin auki
kiskoi ja otti pitkän ryypyn. Ja kun oli ensin itse ottanut, tarjosi
pulloa Aapelille ja kehoitti maistamaan...
Ei Aapelia tarvinnutkaan kahdesti käskeä, kerralla jo totteli ja
kiskoikin yhteen menoon kaksi pitkää ryyppyä, ähkäisten vain välissä.
Ryypättyään alkoivat miehet hartaasti haastella. Muistelivat entisiä
markkinamatkoja ja menneitä hauskoja tapauksia. Ja niin joutuivat
keskustelemaan siitä, miten päästäisiin Ruotsin puolelle Ylikainuun
markkinoille... miten meneteltäisiin nyt tänä talvena, jotta tullia
maksamatta nytkin päästäisiin vilahtamaan tullimiesten ohi...
Ja keskustelun lomassa ryyppäsivät.
Oli ollut Oulusta lähtiessä puhe, että Siipolan kestikievarissa
Haukiputaalla levähdytetään hevosia, mutta vasta Iin Virkkulassa
puhallutetaan pitempi aika. Keli oli mainio, ilma verraton, saattoi
huoleti ajaa semmoiset taipaleet levänneillä hevosilla!
Mutta yhä lisää maisteltuaan alkoivat Ulrikki ja Oukan Aapeli, —
väkeviä viinamiehiä kumpikin, — yhä äänekkäämmästi jutella, ja jo
lopulla taivalta, kun vielä oli neljä kilometriä Siipolaan, Ulrikki
alkoi näyttää Aapelille, kuinka se oikea hevonen juoksee...
Vimmatusti juoksikin Alarikki, harja hulmuten korkean luokin alla
ja häntä sulkana perässä viipottaen. Ja yhä lisää vauhtia Ulrikki
vaati, ohjia kiinnittäen ja karjuen lisäksi. Ne hevoset, jotka oli
köytetty reen perään marhaminnasta kiinni, kynsivät täyttä laukkaa mitä
kavioista lähti, ja sittenkin pysyivät marhaminnat kimmellä...
»Mutta jopa astuu... jopa astuu... Onpa, saakurilla, sentään kaunis
askel... ja puhdas juoksu... on piru vie», hoki Aapeli, vaikka väliin
lensi jäinen tiera vasten kasvoja, jotta silmät tulta iskivät...
»Hik!... Piruko siinä on...», komenteli Ulrikki, yhä kiivaampaan
vauhtiin Alirikkia vaatien.
Jälessä tulevat torniolaiset olivat jääneet kuulumattomiin. Kun Ulrikki
vihdoin tyynnytti Alarikin kävelemään, ei toisista kuulunut mitään, ei
tiukujen eikä kulkusten helinääkään.
Ja he ehtivät Siipolaan, tilasivat kahvit ja olivat jo puolikuppisia
tekemässä, kun toiset laukkaa ajoivat pihaan.
Siipolassa sattui olemaan vastaantulevia torniolaisia ja kemiläisiä,
Oulun markkinoille menijöitä. Siinä alkoivatkin hevosmiehet
markkinatuliaisia maistella ja haastella hartaasti, ja vastaan tulijat
mielellään naukiskelivat, koska ilmaiseksi tarjottiin. Ja kun päästiin
hyvään puhelystiin, niin mentiin miehissä pihalle hevosia katsomaan,
tultiin takaisin sisälle ja tehtiin taas puolikupposet. Lopulta syntyi
kiivas väittely Ulrikin ja Oukan Aapelin kesken siitä, kummallako
juoksijampi hevonen oli.
Kovana pauhuna oli koko Siipolan avara pirtti.
Hevosia ei ollut riisuttu valjaista, sillä aikomuksena ei ollut viipyä
kauan talossa, vaan oli määrä ajaa öin Virkkulaan. Mutta lähtöäkään
ei tullut, vaan yhä maisteltiin. Ulkona hevosia hoitaen hommailivat
Oinasmäen Santeri ja Ulrikin renki Helmeri sekä Oukan Aapelin
apulainen, selviä miehiä kaikki, ja kävivät välillä kuuntelemassa, kun
hevosmiehet keskenään tinkailivat ja ryypiskelivät.
Yö kului.
Mutta Ulrikin ja Oukan Aapelin kinastus muuttui vähitellen
haukkumiseksi, jotta kumpikin suuttui silmittömäksi ja oli kerran jo
tappelu tulossa; toiset pääsivät väliin.
Ulrikki lopuksi vimmastui niin, että läksi suuttuneena renkeineen ja
omine hevosineen taipaleelle.
Ulrikkia seuraamaan läksivät Lomman pojat, mutta toiset väsyivät ja
jäivät Siipolaan nukkumaan. Oukan Aapeli nukahti penkin alle ja hänen
viereensä Torikan Hermanni.