Soi taalainkelloni ja vitkaan lyö,
niin hiljaa, hiljaa hiipii esiin yö,
niin ikkunalla istun, katson itään,
en muista mitään enkä toivo mitään.
Niin istuin päivät, istuin vuodet kai,
on sielunsurun suuri sunnuntai,
soi yksinäistä yksitoikkoisuutta,
ei taivaan alla mitään unta uutta.
On niinkuin huone hiljaa huoahtais,
kuin haudanhiljaisuuden tyhjyys sais,
yön ympärilläin yhä taajentuissa
soi sisälläni laulun laajentuissa.
Soi oudot äänet kummitellen yöt,
ma muistan hyvät sekä huonot työt,
mut aika kaikki on jo umpeen luonut,
on mulle raukeuden rauhan tuonut.
Mik' yhdistää mua vielä maailmaan?
Mua kantaa Kaikkeus, ei maine maan,
ei loisto, turhuus. Sisin sisimpääni
on veren vaiston alku-aikain ääni.
Niin aika seisoo minun edessäin,
sen eessä nään, min taa jo käyvän näin,
ma oon kuin taalainkello kaukaa maasta,
mi ventovieraille ei huoltaan haasta.
Se käy ja käy, se viimein vaivoin lyö.
niin vaihtuu vuodet, päättyy päivä, yö,
kuin kello hiljaisuuden hengen saisi,
kun ei oo ketään, ken sen seisauttaisi.
Kun käsi käyttäjän on tunteeton
ja huone hengetön ja mykkä on,
niin ihmetellen tyhjän äärettyyttä
se hiljaa seisahtuu, ei tiedä syytä.
44.