Suurin silmin suljetuin
aivan kuin
henki heijastais liitäjää,
ilmaa itsekseen,
hiljalleen
kiitää hän nyt kuista kujaa
kohden uneksujaa,
otsalle onnensa hurmaa hän häikäisten hengittää.
Niin hän leijaa, liitää luo,
tuskaan tuo
yrttinsä ylvähän palsamin,
vaivat voidellen,
hoidellen,
aarnimetsiin avartuviin
kiehtoo kirjokuviin,
pois yli kauneuden ikikultaisen kaupungin.
Lempes lehdot nähdä saat,
ihmemaat;
ihanuuksien ilmestys
sielus lumoon lyö;
sadun yö
nostaa nukkuvaisen linnan
rauhoittaen rinnan,
päälläs kun on pyhän, oudon onnesi kimmellys.
Heljät henget vainajain
valoon vain
saattaa sun aamusi aikoihin,
autuus-uinailun
sointuhun,
kangastustes kuvitelmaan,
Kaikkeuden helmaan,
miss' asuu ainaisuus, oman itsesi Ikuisin.
Herätessäs heijaa pois
niinkuin sois
siipien siinto; sun sieluusi jää
kuulas kuva vaan
muistonmaan,
unten utuverho vaipuu,
kumma kaiken kaipuu
kauan kuin hyljätty harppu sun hengessäs värähtää.
43.