Sä, siivekäs, siinnosta satuisen yön
tule loistossa liitäen luo,
mulle laulussa lohtua tuo,
kun ma kannelta lyön!
Sinä siivitä sieluni, sointuihin soi,
minut henkeni huipuille kanna,
mulle autuuden aatokset anna,
että sieluni voimassa vaeltaa voi!
Yli Kaikkeuden yön, yli kirkkauden kunnaan
sä sfeerien soittohon vie,
ma lauluista maksan mun murheeni lunnaan,
niin tähdissä täyttyy mun tietoni tie!
Niin nousta mun suo,
sinä hengetär, haltia,
sinä valkea valtia,
kun kirkkautees minä kaihoten käyn,
kun kirkastuen maan kammosta kohotan pään ja ma nään
iki-ihanuuden kauneimman, korkeimman sieluni näyn.
45.
Mun lauluni lensi pois,
nyt tuntuu kuin tyhjyys sois,
ois jotain pyhää poissa.
Mun lauluni Luoja loi,
sen ääni sielussa soi,
on lohtua laulajan kanteloissa.
Mun lauluni maita käy,
kun ei sen luojaa näy,
se astuu auringoissa,
mut kun se oli mun,
sain sielun sointuhun,
on lohtua laulajan kanteloissa.
Laps sieluni, lauluni, oi,
et luokseni lentää voi,
käyt kaukaisten korpien koissa,
mua itket sä yksin öin,
sua itse ikävöin,
on lohtua laulajan kanteloissa.