Sun nosti aurinko kukkaan, kultaan,
nyt lennät langeten märkään multaan,
sun siskos ilmoihin irtaantuu,
ja kohta paljas on emäpuu.
Sä kestit lämpöä, kestit hallaa,
nyt sydänsuonias jalat tallaa,
miks kerran kasvoit ja vihannoit,
miks auringolta sa valon joit?
Sä synnyit iloon ja suruun suureen,
nyt vaivuit emosi jalkain juureen,
maaks muutut, emoas ruokit näin,
mi kasvaa kaihoten päivään päin.
Kas, kaikki kohoo, mi kerran kaatui,
taas kaikki kukkii, mi kerran maatui,
siin' on sun surmasi sovitus,
sun elos ylhäinen nousemus.
36.
Miksi suren ja miksi kadun,
aina kevät mun juhliin pyys,
elin loppuun jo nuoruussadun,
nyt on eessäni elon syys?
En saa vaipua haaveen öihin,
ihme-uniin, mi kerran näin;
nyt on aika jo miehen töihin,
olen vahvin, kun yksin jäin.
Sain kai onnea hiukan verran,
paljon riemua myöskin sain.
Sadun alku on: oli kerran;
loppu: elää voi kerran vain.
37.
Syyskeijut, luokaa
nyt umpeen hauta kesän kukkaisen,
maan tuuli, huokaa,
ja itke, ilta, virtes viimeinen!
Jo vaikeroikaa,
te viidat vaipuin viime syleilyyn,
yön surut, soikaa,
ken tietää suuren suven surman syyn?
Ah, poissa, poissa
on kaikki kaunis, kesän ylkä-yö,
siks kanteloissa
jääkoura kalma synkän soinnun lyö!
Niin mieli tyytyy... —
Oi, heikon hetken päivä paistaa vois,
mut henki hyytyy,
kuin lehti puutuu, putoo, kuolee pois! —
Oulunkylä 4.11.18.
38.
Mun vuoteni vierii ja vaipuu
yön unholaan,
on ainainen kalvava kaipuu,
oi, mistä rauhan saan?
Jo monta muistoa vaihtui
maan vaivaan pois,
sulonuoruuden hetket haihtui
kuin unta vain ne ois.
Miks yhdy ei ystävyksin
jo toivon tie,
en tiedä, miks istun ma yksin
ja minne päättyy tie?
Oi kohtalo, voimani varjoot,
teet tyhjiks työt,
vain kärsimyskruunun tarjoot
ja yksinäiset yöt.
39.
Yhä yksinäisemmin sydän lemmettä lyö,
yhä yksinäisemmäks käy ynseä yö,
mit' on toivoni tuike ja unteni uhka?
Tomu ja tuhka!
Elo eilen, tänään, huomenna hetkeni niin
sydänitkuista uupuu usvihin iäisiin,
mik' on töitteni tarkoitus, minun matkani määrä,
vai onko se väärä?
Jo lapsuudestani viivan ma vetää voin,
mitä tein, mitä en, mitä luomatta jäi, mitä loin,
ei alkua, loppua; määrättä matkaa
mun täytyvi jatkaa. —
Tilikirjani poikki ma pitkän ristin lyön
yli puhtaan ja huonon, kurjan ja kauniin työn,
tilit Luojani langettaa minä vaakaan annan
ja ristini kannan. —
40.
Kun ma synnyin, itkin katkerasti,
muiden hymyillessä kyynel kieri,
kesäpäivä paistoi kirkkahasti,
riemuin lapsuuteni viikot vieri. —
Vaihtui päivä, yö ja ilo, murhe,
nuorna leikkiin lensin hymyhuulin,
miesnä heikkona ma joskus itkin,
kaiken kurjuuden kun tulleen luulin.
Voitin itkun, tuskan tukahutin,
hymyilin, vaikk' itki sydän silloin,
nyt kun miehuuden on keskipäivä,
yksin vanhuuttain ma mietin illoin.
En ma kuolla tahtois niinkuin synnyin;
kun ma päätin taistot, elontyöni,
muiden itkiessä hymyhuulin
nähdä tahtoisin ma viime yöni.
41.