Ma koditon kulkurikoira oon,
jo rikkinäinen on ääni,
oli mulla kuin muillakin isäntä,
nyt löydä en isäntääni.
Ma raittia juoksen joutessain,
kun vihellyksen ma kuulen,
ma vieraalle heilutan häntääni,
kun isännäksi sen luulen.
Ma makaan muiden portailla,
näen unta ma lampaanluista,
pala armosta joskus viskataan
tai kiskon sen muiden suista.
Muut koirat mulle murisee,
mut ne ryömivät sentään soppiin,
sisun sitkeän ehkä ma sudelta sain,
en oo tottunut kuonokoppiin.
Ja kamppailuissa ma kasvoin vaan,
en iskuja saanut surra,
ja ennenkuin kimpussa kiljui muut,
minä ensin ehdin purra. —
Ma raittia hiivin ja tappelen
ja haavani ehjäksi nuolen,
kai kerran vanhana vaappuen
syysyönä kujaan kuolen.
32.