Don Juan naisten haaveiluissa hohti,
hän kuherruksen kuninkaana kulki
ain yhden kautta monta naista kohti,
niin voittoon vaeltaen syliin sulki
maan lemmen lietsoen vain onnettuutta,
etsien uhria ja aina uutta.
Niin viimein löysi naisen etsimättään,
mi yli muiden loisti nostain kättään
kuin manaukseen, vieden miehen mielen
vallalla viehkeän ja viekkaan kielen,
kuin luotu viettelijän valtaa varten
ilmestys oli, kruunu kaunotarten.
"Täss' on hän!" mietti, "ainoa ja yksi,
mi kauttain viel' ei tullut hyljätyksi,
lyö kaikki muut maan armaat altaan
ja vangitsee mun rakkauden valtaan!"
Don Juan polvistui ja hiljaa haastoi,
yön tuska rikollista rintaa raastoi:
— "Ken, jumalatar, sinut tiellein johti?"
Ja nainen outo hymy huulillaan
Don Juanille loihe lausumaan:
— "Ma kuljen kautta kaikkein yhtä kohti,
kuin yhden kautta ensin moniin kuljit,
sä hyveen, synnin sulot syliin suljit,
oot monen povella yöt monet maannut,
et rauhaa, rakkautta sentään saanut,
ma tulin..." — "Ah", niin kuiskasi Don Juan,
"sua vuotin, kaikki oot, et yksi, muuan,
nuoruudentunteillein oot sielun soitto,
veit voimani, oon valtas viime voitto,
sua eloss' etsin, erehdyin ja emmin,
sun vihdoin löysin, sua yksin lemmin..."
Ja nainen ilkkui: "olit narri vain,
et sydänsankarini, _miestä_ hain,
mun tieni käy vain kuninkaiseen ylkään,
kuin kaikki muutkin, niin myös sinut hylkään!"
Don Juan huus: "Ken oot, yön hulluus, hurma?"
Mut nainen nauroi: "Olen nainen ain,
donna Juana, miesten sydänsurma!"
30.
Vierryin mailta mairehilta,
vierahilta veräjiltä,
kukkakummuilta kuleksin,
kuljin kohti kotiani,
yössä etsin ystävääni,
rauhatonta rakkautta,
tulin tutulle tuvalle,
päädyin portin pieluksehen,
eipä kukat kukkinehet,
valmun varret versonehet;
pimeässä piileskellen
nokkonen tulinen taimi,
liekin lapsi, tuskan tuttu
se vain kättä käpsähytti,
se mun tupaan tervehytti,
se mun sulki nyt sylihin.
Siit' on sairas sydämeni,
tuli polttavi povessa,
istuvi ikuinen tuska
vieraanani vieretyksin
asunnossa autiossa,
pimeässä pirtissäni.
31.