Maankiertäjänä Totuus taivaltaa,
öin on hän ladoissa ja maassa maannut
yö, nälkä, kurjuus kiiltää katseestaan,
yösijaa ei oo koskaan missään saanut.
Hän veli Valheen porttiin kolkuttaa,
mi naamiaisiss' ilkkuu istuimellaan,
pois veli Totuus yöhön työnnetään,
ja kahlekoirat kimppuun usutellaan.
Mut kerran Totuus otti naamarin
ja puki naisen koruvaatteet ylleen,
kun vaunuiss' ajoi, saliin saatettiin,
yönarrit hymys hänen hymyilylleen.
Ja saliss' soitto soi ja Valhe nauroi,
kun outo vieras puhui seuran kieltä,
vain puoleks totta puhui piloillaan,
näin huvitellen koko seuran mieltä.
Ja Valhe Totuudelle kumarsi
ja tanssiin vei kuin immen kainon, armaan,
mut äkkiä kuin pistänyt ois kyy
pääkallokatseen näki haudanharmaan.
Ja kuuli äänen, joka puhui näin:
"Tän' yönä Valhe saa nyt tuomionsa,
veit perintöni, Totuus perii maan!"
Ja Valhe pudotti nyt naamionsa.
Nyt läpi salin kuului kirkaisu,
ja sekasorto seuran kisaan heitti,
on Valhe ruma niinkuin rutto on,
taas vanhoin naamioin hän kasvot peitti,
Mut Totuus Valheena pois ajettiin
ja oli kuin ois tehty jotain taikaa.
Kun Valheen kasvot joskus paljastuu,
kuin onni kestää se niin vähän aikaa. —
Ja Valhe valkeana ruhtinoi,
mut Totuus käydä saa kuin musta konna,
kun Valhe nukkuu silkkipatjoillaan,
käy Totuus öistä tietään koditonna.
29.