Minä kummittelen ja käyn,
miss' ennen ma outona olin,
näen muistojen muuttuvan näyn,
unisokkona siintoiset sillat ma polin,
näyt nään, jotka uupui jo unholaan,
mua seuraa ne uusina uudestaan.
Niin harhaan ja hoiperoin,
ma outoja ovia hain,
miss' ystäviin yhtyen join
ja myrkkyä muistoksi sain. —
Sanat soivat vielä mun sielussain,
pitopöydässä tyhjä on tuoli,
lie ne menneitä muistoja vain,
moni ystävä kaivattu kuoli,
moni päätti jo päivänsä työn,
mut on kuin kiertäisi pöytää
ne varjoina vaipuvan yön,
levon voivatko varjot löytää?
Kuin kummitus minä käyn,
yön haihtuva hetken haave,
minne vihdoin se varjoni vie,
minne päättyy tähtihin tie,
ken on arvoitukseni aave?
Minä itsekö itseni näin,
ken on varjoni vaeltava loinen?
Yksin itseni seuraan jäin,
olen itse se sieluton toinen.
25.
Ma toisen minän kanssa juon
ja kerskaan kunniastain,
kuin ihmeitä mä lauluin luon,
ne viinivaahdoin kastain.
Ma aatoksissain ailakoin
ja mielikuvin mässään,
pois pelaan, tunteet tuhlaan noin
ma moneen valttiässään.
Tuo pelaaja ain voiton vie,
mik' oot sa juomaveikko,
kun ystävinä yhtyy tie,
sa lienet pelin peikko!
Kai väärin kortein leikkiin käyt,
niin riistät riemut rinnan,
tuot varjopuolet, nurjat näyt,
luot tyhjäks pilvilinnan.
Pois pelaat onnen, taiston työt,
sa mietit turhan tarkkaan,
yön kauhuilla sa sielun lyöt,
kuin kuiluun katson sarkkaan.
Et päihdy, peikko, milloinkaan,
vain väitteilleni ilkut,
kun tilikirjaa laaditaan,
pois pyyhit puhtaat pilkut.
Sa naurat vain, sa voiton sait
ja torjut turhan naljan,
kuin totuus oot sa viisas vait
ja kaadat multa maljan.
26.