Ja mik' on maine? Tyhjän tyhjyys vaan
Sit' ällös etsi mistään milloinkaan!
Päämaaliin käy ja tutki työs ja ties,
ja ollos lämmin, luja, vakaa mies!
On itses voitto voitto voittojen,
kun oot sa ennen muuta ihminen.
Ja nuku — kerran kun sa kuolet pois, —
maan päällä kuin ei sua ollut ois!
17.
Hilpeä ranta, muuttuva meri,
kaukana puuntaa sen portinkaari,
haihtuu haaveen rohkea haaksi,
siinnossa soutaa satujen saari.
Ihmisen toivo ja ihmisen kaiho,
alkumme aavistus vaipunut vereen,
oot kuni haaksi, mi kiitävi jonnekin,
hohtaen hetken, haipuen mereen.
Käy kuin huokaus huuhtoen merta,
vasten taivasta purje puuntaa,
poissa on kaikki; — ah, ken arvaa
untemme haaksien tietä ja suuntaa!
18.
Mä käyn ja käyn,
mä nään kuin näyn,
nään itseni mä käyvän näin,
en tiedä minnepäin.
Ma seisahdun.
Sen muistaissain
kai sieluani äsken hain,
ma tiedän vain,
se oli mun.
Mun muistoni se oli kai,
mi jonkun uuden muodon sai,
nyt haihtui pois
kuin varjo ois.
Näin sieluni, mut, oi,
se minuun katseen loi
niin hirveän ja mielettömän murheisen
kuin läpi suruharsojen.
Ma kuuntelen. —
Ken? Soittiko
nyt outo ovellain?
Mua moittiko,
ei ovi auennut,
lie ystävyys jo rauennut;
kai kuulin harhaan vain.
Mä käyn ja käyn
kuin varjo valtaan näyn,
yön varjo ehkä lien
niin avuton ja ankee,
mi lankee
pois yli elon tien.
19.