Työlamppu laulaa, se soi ja soittaa,
kun tuuli ulvoo ja ruutuun lyö,
ja hetki henkeni haltioittaa,
kun yli kattojen kaartaa yö.
Ja yllä pöytäni monin mutkin
nyt varjot kummasti karkeloi,
kun muinaisuutta ma miettein tutkin,
kuin kaiku kilpien korviin soi.
Ja on kuin huoneeni huoahtaisi,
kuin nousis eteeni entisyys
ja uuden muodon ja soinnun saisi,
sen yllä yhtyisi iäisyys.
Pois hetki häilyvä hämyyn siirtyy,
sen kiista, kammo, sen turhat työt,
ja heimon haamut ne sieluun piirtyy,
mi kesti ankarat aikain yöt.
Ne nousee kirkkaina kumpuin yöstä,
ne yksin seisoi ja kaatui niin,
ne kertoo jylhien jättein työstä,
kun vastaan kansoja taisteltiin.
Nään koko sukuni suurta unta,
nään kunniassa ma kuninkaan,
mut vapaa, vahva on kansakunta,
on suuret sankarit maineen maan.
Ne lensi laivoin maan, merten ääriin,
ne voitti kansat ja kuninkaat,
ne iski valtoihin valheenvääriin,
ne laski allensa aamun maat.
Ne iski keihäänsä idän muuriin,
ne maahan paalunsa pystyyn loi,
ne syöksyi sodista sotiin suuriin
ja mailta vierailta verot toi.
Ne riensi retkiltä kotirantaan,
maan kunniaksi ne aarteet toi,
ne etsi vaimoa, morsiantaan,
ja runoniekkojen kannel soi.
Soi yöstä taattojen tumma ääni,
kuin sotaharput ja hymnit sois,
työlampun äärestä nostan pääni
ja katson kaikesta kauas pois.
16.