Ken haastaa mulle yössä? Outo ääni
soi runossani haltioittain pääni,
kuin siskot säkeet seuraa helkkyvinä,
kuin kaukohenget kauneutta haastaa,
mut velisurmaajana toinen raastaa, —
niin ilkkuu itselleni toinen minä,
mi kaiken kaataa, työntää tunteen tieltään
ja aina arvostellen kaiken kieltää.
Oikukas onnetar niin luonteen laittoi,
mun tieni vastasuuntiin ristiin taittoi,
kaks pohjavirtaa alla elon vahdon,
tunteeni kuuman tulvan, kylmän tahdon, —
ne sotii keskenään ja mua vastaan,
kuin isä vikojaan lyö omaa lastaan.
Kai kannan pahan veren perinnöitä,
kun taistelin ma turhaan pitkin öitä,
en tasapainoon päässyt, monin mutkin
ma sielunsokkeloitain turhaan tutkin.
Mun taistot tempaa niinkuin isä lyö,
hetkessä haihtuu vuotten vaivain työ,
tekojen tuomari on nöyrä orja,
kun lankeemuksesta on selkä norja,
tuo kumma halu, joka tahdon täyttää
taas maailmalle huonoimmalta näyttää
ja käydä harhasta vain uuteen harhaan,
kun juuri nosti päivään puolen parhaan,
langettaa lause, ivan iskut heittää,
mut hienot haaveet salaa sieluun peittää
epäillen muita, nähdä omaa muissa —
niin totuus, valhe vaihtuu taisteluissa,
niin pelko joukosta pois itseen johtaa,
syy kiertää aina samaa alkukohtaa.
Mik' oon? Kai varjon ääni ainoastaan.
Ma kutsun, kysyn, itselleni vastaan,
tuo toinen tuntematon mua moitti,
kun juuri toinen multa vallan voitti
ja nauraa mulle, työni rikki raastaa,
tuo pyhään, puhtaimpaankin jotain saastaa,
kun nousta koitan, kohoon korkealle,
mua painaa astinlaudaks' armon alle.
Lie heikko henki, heikon hetken töissä,
käy jumalvoima laulun luomistöissä,
mi levon, lohdun luo ja sopusoinnun,
kun sielunsodistani tyynnyn, toinnun,
ja henki halaa kaikkeutta kummaa,
mi ajaa piiloon jotain julmaa, tummaa.
Mist' oot sa, kiihoittaja, kilpaan tullut,
te aivo-aaveet, haaveet hurjan-hullut?
Ma tahdon taistoin saada selvän teistä,
herja ja henki, kumpi vahvin meistä,
himo vai henki, pahe vaiko hyvyys,
korkea puhtaus vai syntein syvyys?
Mua alatieto ylätasoon johtaa,
paremman minuuteni huiput hohtaa
ylitse pikkupiirre-sielunsärmäin,
kuin päivä kohoo yli hyisten härmäin,
min koti maasta on, — nään nä'yt uudet,
auringot ainaiset ja avaruudet,
mi kiertää Luojan luomissävelinä,
syvälle syvyyksiin kun pieni minä
pois katoo, tuntematon tumma toinen
kuin sielunasuntoni vieras loinen
ääneti varjon valtakuntaan vaipuu,
mua kaartaa kaikkeuden kirkkain kaipuu,
mä lähestyn kuin alku-aikain pohjaa,
mua joku suuri hyvä henki ohjaa,
pois siirtyy entisyys ja vastassani
nään uuden itseni — ja jumalani.
20.
Ainako osani on
näin outona olla
maan päällä
täällä,
miss' on ahdasta auringolla,
tänne tähdet niin kaukaa kiiltää,
maan vilu viiltää,
kun on yö
ja yksin sairas sydän lyö. —
Ainako armahat
kuin vuodet vaihtuu
maan päällä,
täällä,
missä haaveemme harmaiksi haihtuu,
missä lempi ei kiinteeksi kiihdy,
ei vaeltaja viihdy,
kun maa
vain ahdistaa sen astujaa.
Ainako maailma tää
on valloista viekkain,
maan päällä
täällä
ovat varjoja sielut runoniekkain.
Asunnokseen ne tähden saivat,
miss' on vieraina vaivat.
Kun loppuu luomistyö,
joko tullut on viimeinen yö?
21.