Ma kohden tunturin tulta kuljin
ja ikijäätä,
ja uhmaellen yön myrskysäätä
tiet taa ma suljin,
en käynyt oppain, en yhteisköysin,
tien itse löysin,
jäi allein elämän huuto, humu,
mut yllä vaelsi vuorten sumu.
En nähnyt kaukaista kirkkautta,
en järvein, saarien suloutta,
en lemmen lämmintä lähtökohtaa,
mi aina auringon luona hohtaa,
mi oisi aukonut aavat alat
ja luonnon laukomat suuret salat.
Kuin allain liepeillä laaksomaan
myös täällä näin minä erämaan,
niin kolkon kylmän, sen huurteen, hyyn,
nyt tiesin syyn,
mi kiihkon nostavi veriin nuoriin
ja ajaa aatosta ylös vuoriin
pois alhaisesta, mi siltä näyttää,
mut eivät vuoret voi tyhjää täyttää,
on liian syvällä syiden juuret,
ja alta nähden on vuoret suuret,
mut vasten taivasta kääpiöiksi
ne muuttuu niinkuin myös ihmisetkin
on yltä nähden, mi päivät öiksi,
yöt päiviks muutti ja riemuretkin
tai surusaatoin tiet ristiin rasti
vain oman Voimansa rajaan asti.
Mä eksyin etsien päivän teiltä
ja lankesin, mut en jyrkänteiltä
ma kuiluun käynyt, sain jalansijan,
nyt tunsin vaellukseni vanhan vian,
mi hylkäs elämänlähteen raikkaan
ja aina kierteli samaan paikkaan.
Kun uutta hain ja kun astuin väärään,
päämäärään käyden en päässyt määrään,
mut ilman oppaita kaukaa muista
ma löysin jälkeni kuilun suista,
kun päivä seestyi, näin vaaran vasta,
kun jatkoin matkaa jo alkamasta. —
Saa omat jälkensä kukin muistaa,
sen oma syy on, ken kuiluun luistaa,
ken näki vuorilla ikihohdon
ja Luojan haamun,
sai elontuskille rautarohdon,
taas näki koittavan kirkkaan aamun.
Ken laaksoon laskien nostaa jalkaa,
taas vaelluksensa vuoriin alkaa,
niin polku matalin, ahtain tie
pois yli korkeimman vuoren vie.
Ja hengen huippu, mi hohtaa itään,
sen päällä seisten ei ole mitään,
se nostaa vaeltajan hengen vaivaan,
yön taivas kaartaa vain uuden taivaan,
mut yllä muuttuvain maailmoiden
käy ylin aurinko auringoiden,
kuin Luojan silmä, mi sätein säikkyy,
kun avaruuksien aallot läikkyy,
kuin jotain uutta
taas syntyis kantaen kaikkisuutta. —
Viipurin Maaskolassa 21.11.17.
6.
Ma oon kuin herkkä haapa,
sen lehdet aina soi.
Miks varjoon värähdellen
sen soimaan Luoja loi?
Kun tulee tumma syksy,
muut lehdet kellastuu,
ne putoo mustaan maahan,
mut nuori haapapuu
saa raikkaan ruusun hohteen,
sen lehti talveen jää,
mi hiljaa haihtuu vasta,
kun viidat vihertää.
Kun saapuu suvilinnut
ja luonto loiston saa,
taas haapa soi kuin ennen,
kun nuori taas on maa.
7.
Nyt tulee, tulee kevät,
se yli hankein heijastaa,
kun suuret suvilinnut
ne hiljaa lähenevät,
jo siivet suhajaa!
Ne suurin lauluin lentää,
kun vapaa meri aaltoaa,
kun kirsikukka puhkeaa,
Ah, ihanaa on sentään,
kuin morsian on maa!
Oi, Päivänsäde pieni,
oi, neiti aamun armahin,
niin kauan ootin teitä,
loin auki kesätieni
ja tupaa tuuletin.
Nyt kertokaatte harvaan,
viel' onko yhtä hupsu kuu,
mi kosi äitiänne,
mut rukkaset sai, arvaan,
nyt pilviin piiloutuu.
Siks loi se himmeen ladun
ja lempiviä urkkii ain
se illoin ikävissään.
Tuon talvi-illan sadun
ma kuulin mummoltain.
Nyt tulomaljan juotte,
oi, tuhannesti terve, hei!
Ei äitinne nyt huomaa,
siis Suukonkin te suotte,
kas nyt sen tuuli vei!
Nyt painan poveen poven,
nyt laulutupaan tulla voi,
nyt avaan koko sylin,
nyt avaan joka oven,
nyt kanteleeni soi!
8.
Kangasvuokko, kevään kukka,
luona kylmän hangen hohtaa,
kasvaa vaiti varjossansa,
joskus harhasäteen kohtaa.
Seutu siintää satuverhoin,
on kuin huiskais hämyn hunnut,
verholehdet kukkaa suojaa
niinkuin keltasirkun unnut.
Varressa on vanhaa voimaa,
umput uhmaa jylhää jäätä,
nostain valoon varjostansa
lumikukkaa kruunupäätä.
Niin sun kerran elon tiellä
löysin piilopolkus päästä,
suita sain ma kerran voimaa
nousta suoraks surman jäästä.
9.
_DOLCE FAR NIENTE.
Mä päivän paistehessa loikoilen
ja painan autuaana silmät kiinni,
ja kevään tuuli otsaa vilvoittaa,
se huumaa pääni niinkuin univiini.
En mitään mieti enkä toivokaan,
on kaikki paratiisin alku-unta,
mun päivä on, maan yrtit, kukkaset,
tää kaunis maa ja laaja luomakunta.
Ma oon kuin latsarooni Napolin,
kuin mustalainen maantien nuotiolla,
kuin nuori hindu alla mangopuun
tai vanhan Indra-templin rauniolla.
ja mitä, miekkoiset, mua liikuttaa,
jos käskee keisari tai paavi,
jos palatsini tuulentupa on
tai niinkuin Diogeneen vanha saavi.
Nyt oon ma laiskureiden kuningas,
ma käännän käskijöille naurain selän,
hyv' yötä, vanhat narrit, hiippapäät,
ma unikeko nukun, nautin, elän.
10.
Iloitkaa ja laulakaa, jo kevätkulta tuli,
tuli päivä pilvistä ja lumi soiden suli,
päivä pälvet paljasti ja maan, min lumi peitti,
revennyt on avaruuden suuri sumuseitti.
Revennyt on musta maa, jo hyllyy herkkä kirsi.
taas on kevät, taas on kevät! soi nyt vanha virsi,
minkä leivo juuri eilen lauloi sulosuulla,
ihanata on se aina ihmislapsen kuulla.
Jos ois sanat, jos ois siivet, kaikki iloisiksi
laulaisin ja surreet silmät toivonkirkkahiksi,
vanhat kaikki nuoriksi ja nuoremmiksi nuoret,
kaikki laaksot laulupuiksi, kukkiin karut vuoret.
Kevät, kevät! huutaisin ma joka korvaan kuuroon,
laulaisinpa kirkkaan silmän joka köyhän puuroon,
joka neito sulhon sais ja joka poika armaan,
itsekin kai armaimmista armaan saisin varmaan.
11.
On päivä kirkkain
ja taivas kuulain,
soi soitto sirkkain,
on suhu suulain,
on lehto lempein, ja vihrein puu
nyt kauniimmaksi vain kirkastuu.
Käy syvemmiksi
veet, välkkeet viivain,
ja siksi, siksi
on kuiske kiivain,
mi lehtolempemme laulut loi,
kun riemu runsaimmin rintaan soi.
Nyt pyrkii pintaan,
mi maassa viihtyi,
min kätkit rintaan,
se kutsuun kiihtyi,
on ylin yhtymys yksi yö,
se sokeudella sun lempes lyö.
12.
Jo lintu näki unta:
puut puhkesi jo kukkaan.
Ja silloin tuli lunta,
niin haihtui haave hukkaan
Maa loistaa, nurmen nukka
jo pesäpuuhiin pyytää,
mut hankeen hukkuu kukka,
ja linnun huurre hyytää.
Jääverkon vilu kutoo
nyt linnun pieneen rintaan,
se puutuu, puusta putoo
maan kalmankylmään pintaan.
Kun kerran kesä koittaa,
ei lintu laula puullaan,
sen kumppani vain soittaa,
öin outo laulu kuullaan:
"Miks sulle ei soi kevät
miks näit sä kesän unta,
miks päivät säteilevät
ja sitten tulee lunta?
"Oi, itke, sydänrukka,
maa autiolta näyttää,
min lupaa kevään kukka,
niin harvoin taivas täyttää."
Oulunkylässä toukok. alussa 1915.
13.