Hän kerran hiljaa hiipi laaksosta,
miss' elo lyö ja painaa, pauhaa,
yön selkään sortui räntäsäässä,
hän etsi sielullensa vuorten rauhaa,
hän käynyt oli merta, metsiä,
nimetön, kummallinen etsiä.
Hän teki turvetuvan itselleen,
ei missään viihtyä hän voinut,
ei elämänsä suurta arvoitusta
hän nuotiolla koskaan tarinoinut,
hän yksin, yö ja tunturit sen työn kai ties,
miks muistonmaitaan etsi matkamies.
Niin kiveliön kauhut seuranaan
hän sielunsokkeloonsa yöksyi,
kun mittas sitä liiaks luodillaan,
kuin raskas kivi vait hän rotkoon syöksyi.
Niin vuoripaimenet ne yöllä tarinoi
ja salaa taikakatseen rotkoon loi.
4.
Ma kuljin eräteitä etsien
elämän riistaa, yöhön tieni taipui
pois säälimättä oksat taittaen,
ne valittaen vaivoihinsa vaipui.
Mä eksyin, tuli tuuli raivoissaan,
mua tiheikössä seuras synkkä ääni,
puut piikkikarva-käsivarsillaan
tien sulki, verille näin piesten pääni.
Puut hiisiks hahmoittui, mi irvisuin
ja huuhkainhuudoin syyti saastaa suulle,
ma kompastuin, yön kuuta kammoksuin,
mua raipat ruoski, juoksin puulta puulle.
Niin korpi vihaa vonkui yltypäin,
ja kiduttain se ympäröi mun yöni,
kyy-oksat vinkui mulle viheltäin,
mua kotiin ajoi kostain tuhotyöni.
5.