Lintujen laulu ja aurinko armas,
auer ja lempeä luonto muu,
niissä mun voimani viihtyy ja versoo
kuin mahlaa vuotava valkea puu.
Lehdossa kulkevi neito nuori,
tuomien tuoksuhun tuudittuu,
lemmestä hulluina hiistakat laulaa,
päivässä päilyvi salmensuu.
Unteni, onneni outo neito,
etkö jo, lempeä, luokseni tuu,
kohta kun kuihtuu jo tuomenkukka
ja mahlaa kun vuotavi valkea puu?
35
Mä syrjään yksin istuin kahvilassa,
ei mulla missään katseen kiinnekohtaa,
ei yhteisyyttä ystäviin, ei naisiin,
ei siteitä, mi toisen toiseen johtaa,
ei kaikkein suhdettakaan kaikenlaisiin.
Ja kaikki oli mulle yhtä samaa,
vain onnen ostoa ja kauppakamaa,
mi narrit nostaa inhon innostukseen
tai vetoo muotiin, valhevelvoitukseen.
Mut silloin ... kuin ois sähkö käynyt käteen
ja sieluun ... oudoin vaistoin käänsin pääni,
näin suurten, tummain silmäin sydänsäteen,
mua läheni ja etsi outo ääni
yöherkän-hellä, suruharson hoivaan
pää peittyi; vaivuin huumaan haltioivaan,
mua katsoi murhemusta nuori nainen,
mua kiehtoi katse, liekki palavainen
kuin itse suuri suru tuskan takaa,
vait, velvoittava, vapahtavan vakaa.
Niin katse katseen joi kuin julmin janoin,
kuin kerjäläinen sitä yhä anoin
ja yhä sain ja maljan runsautta
ma oudoksuin, sen rauhaa, rakkautta.
Hän tuntematon tuhlas tunteen-tultaan
niin armaan-arkana kuin lymyillen
yön sateen jälkeen päivä pilven alta,
kuin kirkkaus, mi kohoo kaikkialta.
Näin kyynelkimmellysten jälkihohdon,
se vastaan hiljaa huokui hymyillen,
sain elon sokkeloista jonkun johdon,
sai kaikki uuden muodon, tarkoituksen,
mi täytti sisimpäni olemuksen,
loi esiin jonkun muiston jostain yöstä,
kun pelastuin, kun olin kuiluun syöstä,
kun elo ammotti niin autiosti,
mut joku voima taas mun valoon nosti,
niin katse mulle antoi taasen tuen
kuin yli kuilun kantain kirkastuen,
mua koskettain kuin taivaallinen siipi
mua vastaan tuntematon henki hiipi,
vain hänet näin, hän mun, hän yksin,
niin katsoimme kuin kuumin kysymyksin,
mi kiersi kumman kaihon alkukohtaa.
Taas tunsin, outo onni voi mua johtaa
kuin salaside arvoituksen teitä,
mi liittää sielujemme jyrkänteitä.
Mua huumas uusi, outo onnen vaisto,
sen kadotuksen pelko, turha taisto,
kuin pakahtuen haltioissa huumeen
ma tunsin katseessani katseen kuumeen,
mi paloi mua vastaan täyttä terää.
Oi, taasko turhaan lemmen henki herää
ja heittää mun kuin tunteen tunkiolle,
mun laulunlapsen, luodun auringolle,
ja onko kaikki valheen virvatulta,
mi niinkuin ennen riemun riistää multa?
— Ma nousin, poistuin niinkuin pakolainen,
mi pelkää mieletönnä onnen määrää,
mi hulluudessaan aina vaanii väärää.
Mua katsoi tumma tuntematon nainen
kuin pettyneenä, oottain puolitiellä;
sen katseen kaikkialla nään mä vielä,
nään kaikkein kasvoilla, kun yksin kuljen,
nään yössä yksin, kun ma silmän suljen,
se muisto matkan määrän outoon ohjaa,
sit' etsin niinkuin lapsi päivän pohjaa,
se katse iäks sielunsoppeen syöpyi
ja otti asunnon ja sinne yöpyi. —
36.
Puutarhassa armas astuu,
kukat tuoksuvat tarhassaan,
hälle aukeni armaimmat ruusut
ja ne kimmelsi katseistaan.
Puutarhassa armas astuu,
lehvät lemmess' on puhjenneet,
toisten umpukat unelmoivat,
toisten varvut on varisseet.
Puutarhassa armas astuu,
hän ei tiedä yksinään,
että kukkien kuningatar on hän,
jot' ei poiminut yksikään.
Puutarhassa armas astuu,
kuin ihanan ihmeen mä näin,
kuin Eedenin elämäntarhan
minä ulkopuolelle jäin.
Puutarhassa armas astuu,
viel' ei piikit oo pistäneet,
hän ei tiedä, mit' on toivoton tuska,
mit' on kurjat kyyneleet!
37.
Jo syksy soittaa mun elonpuultain,
sä kevään kullassa kuljet kuultain
yön lemmenlaihoon
ja saat mun kaihoon,
kuin vilvas viini sa huumaat huultain.
Oi, voisko syksyyni sielus soittaa,
sun voisko henkeni heilimoittaa,
sa kukkainkuuni,
mun elonpuuni
syysaamun ainiaaksi avaroittaa?
38.
Sun nään minä kunne ma kuljen,
sun nään, kun silmäni suljen,
jos poiss' olet, jos minä luoksesi jään,
sua kaikessa etsin ja kaikessa nään.
Sinun hahmosi kaikessa loistaa,
sinun ääntäsi äänet toistaa,
sinä luonani oot, kun yksin käyn,
uness' uinuvan nään sinun sielusi näyn.
Sisin sieluni sieluas soittaa,
sinun henkes mun haltioittaa,
sun luonteesi loihdussa lauluni soi,
sinun uskosi uskoni uudeksi loi.
Sua, ilmestys, itkin ja vuotin,
päämääräni oot, johon luotin,
elon haltijatar, joka vihdoin vie
minut onneen, kun aukeni autuuden tie.
Sinut nään minä kunne ma kuljen,
sun nään, iäks silmän kun suljen,
sun oon, kun on täyttynyt tuska ja työ,
sun oon, kun viimeinen hetkeni lyö.
39.
Yks kasvaa onneton omenapuu
mun tarhassain,
se yksin tummana tuudittuu,
se on kuin varjo vain.
Se ei heelmää kantanut milloinkaan,
mi loiston lois
ja kaartais laulunlatvojaan,
se hiljaa hiutuu pois.
Ma oon kuin se onneton omenapuu,
yö sielussain
vain tuskissani tummentuu,
ma oon kuin varjo vain.
Ma lapseton lauluissa kukkia voin,
en heelmiä saa,
ma uupuneena unelmoin,
ja allain murtuu maa.
40.
Sun suurten silmäis säteilystä
ma etsin elämäni arvontaa,
ma etsin sieluillemme selitystä,
sen arvoitukset mulle aukeaa.
Kuin säde säihkyväinen auringosta
sun katsees sieluhuni kangastui,
mi yksin nousi maasta autiosta,
maan onnen onttoutta oudoksui.
Ja kirkastuen koko taivaanpieli
nyt loisti lohduttain mua murheessain,
niin seestyi masennettu mieli
taas levon löytäin, jota turhaan hain.
Ma elontuskistani hiljaa toinnuin,
sun sielus sieluun suli soinnuttain
taas laulun soimaan ihmeellisin soinnuin,
kun rakkauden runsaan riemun sain.
41.