Yöperhot tanssivat luona lyhtyin,
ja katu kostea kiiltää,
yönaiset ystäviin yössä yhtyin
ne lemmen leikillä viiltää.
Yöperhon puutui jo lyhtyyn siipi,
kun etsi tuiketta turhaa,
yön portto hämystä saliin hiipi
ja sielut saastaten murhaa. —
Yön nainen naurunsa syytää yöhön.
Kuin kiiltokirjavaan satuun
yön perho pyrkivi valon vyöhön
ja putoo kuolleena katuun.
23.
Sun makuuhuonees unenraskaat verhot,
yökukka alaston, ei peittää voi,
sun luokses liiti monenlaiset perhot,
ne heteistäsi hetken hurmaa joi!
Jo varissut on joka sydänlehti,
kuin kaste kuivui valhekyyneleet,
sun kuuma kukkeutes jo syksyyn ehti,
on perhot untes' yössä uupuneet.
Niin loppui tyhjänturha lemmen-naljas,
nyt raihnaan rungon valheverhoon luot,
kuin ennen ruumiis on nyt sielus paljas,
vain muistoistas nyt mesimyrkyn juot.
24
En laulanut ma sulle
vaikk' aina luulit niin,
ma toista aina aattelin,
kun uuvuin unelmiin.
Ma näin sun turhan mieles,
sun valhekyynelees,
kun helyn sulle heitin öin,
taas silmäs oli sees.
Sait korun, jota kannat,
et hengen-helmiäin,
ma viekkaan veres oikut näin,
ma tyhjän sielus näin.
Sun unhoitan kuin muutkin,
et loista lauluissain,
kuin muutkin mua muistelet,
kun — kannat korujain.
25.