Sa vanha, viekas, kujeileva kuu,
ma tunnen lemmenkateet, vaikeet vaivas,
ei koskaan ruostu vanha rakkaus,
se totuus on niin vanha kuin on taivas.
Liet sukupuoleton, sen tietää maa,
sä lemmit Mars'ja päinvastaisesti,
Mars kyvyttömään kaihoos kyllästyi,
vuossadat kosintasi kutkaa kesti.
Mut ylväs Venus ylläs loistelee,
sä alennuit jo unen urkkijaksi,
sä katsot salaa neitsytkammioon,
miss' yöllä yhtyy ihmislasta kaksi.
Luot tekonaamarin syyspunaisen
kuin vielä punastuisit vanhaan tapaan,
yökenkäläinen, valos varastat,
kuin ikkunasta pyrit taivaannapaan.
Maan puoleen syrjäkarein katselet,
luot runon hohtoon järven ulpukalvot,
sä paljon lupaat, vähän täyttää voit,
syys salaat, vakoilet ja valvot.
Sa lemmen lörppä, taivaan täti oot,
yöseikkailuista juorut kylään kannat,
yövalvonnasta väität vaalennees,
kun sarastavi vihdoin taivaanrannat.
Sä Maalle salaa huokaat haukottain:
− "Hyv' yötä, nukkumaan jo lähden!"
− "Liet sairas, kalvas olet?" kysyy Maa.
Kuin kaino neito vastaat: "Lemmen tähden!"
14.
Mä teitä ivaan, itserakkaat narrit,
mi lörpötätte lemmen seikkailuista
ääressä maljojen ja kerskailette
kuin sivumennen konnantöistä muista.
Mä teitä rakastan, te hellät naiset,
mi sydämeni nuoremmaksi luotte,
te tuotte kevään kylmään kammiooni,
yökukkain, ruusuin armaan tuoksun tuotte.
Te narrit, ette koskaan mitään uhraa,
suunsoitto olkoon teillä joutotyönä!
Ritari kiireest' oon ma kantapäähän,
en kuiskaa, ken mua suosi viime yönä.
15.